XV. KATTI VIERAISSA — HIIRET PÖYDÄLLÄ.

Sillä aikaa kuin Aleksander Balkanin niemimaalla piirusteli sotakarttoja Venäjän valtakunnan laskuun ja sen vastaisten suurvalloitusten varalle, — sillä aikaa kuin hänen upseeristonsa ja sotamiehensä häikäilemättä availivat näkölinjoja vieraiden vaarojen metsiin, siirtäen leiriänsä ylängöltä ylängölle, — sill'aikaa kuin hän itse, sodan jo aikoja sitten päätyttyä, vielä vuosien kuluessa viimeisteli töitään, — sill'aikaa Elisabet jatkoi hänen asiaansa kaukana Suomessa, ollen fennomaanina yksin ja ominpäin.

Pian hän olikin, Elise Heintzien neuvoa noudattaen, "päässyt poikiensa harrastusten perille".

Innokkaasti hän jo keskusteli heidän kanssaan. Jo hän oli heidän kanssaan "radikaali", jo oli myöskin "k.p.t."-läinen ja tiesi, että se merkitsi "koko programmi toimeen", joka taas merkitsi, että Suomessa älköön enää vallitko kaksi kieltä, vaan "yksi mieli ja yksi kieli". Jo hän heidän kanssaan "taisteli" moderaatteja vastaan. Jo hän valvoi jännittyneenä myöhään yöhön odotellen heidän palaamistaan jostakin "ratkaisevasta" kokouksesta, eikä heidän palattuansa alkanutkaan pitkiä todistelujansa juomisen haitallisuudesta, vaan uteliaana kuunteli heidän selostuksiansa "päätöksistä" ja aamun valkenemiseen saakka keskusteli vastaisesta menettelytavasta.

Jo hän myös oli mukana ompelemassa ylioppilaskunnalle lippua. Se oli syvänsinistä silkkiä, melkein samaa väriä, jossa Suomi oli alusta asti kuvautunut Elisabetin mieleen. Sykkivin sydämin ja innosta palavin mielin tähän kunniatehtävään valitut äidit kokoontuivat lahjaansa valmistamaan.

Erimielisyyttä syntyi rouvien kesken vain siitä kirjoituksesta, joka oli lippuun ommeltava. Ehdolla oli minkä mitäkin. Elisabetia miellytti enimmin lauselma: "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto." Tämä ilmaisi hänen oman syvimmän uskonsa.

Hän ehdotti sitä. Mutta nyt ilmestyi Kivekäs tovereineen. Heidän ehdotuksensa oli: "Yksi mieli, yksi kieli." Ja lipunompelijain mielipiteet jakaantuivat kahtia.

Kivekäs kävi henkilökohtaisesti Elisabetin luona, häneen vaikuttamassa. En puolestani voinut ymmärtää, kuinka yleensä saattoi olla toista mieltä kuin sitä, jota Lauri Kivekäs edusti. Ei hän näyttänyt sitä itsekään voivan oikein ymmärtää. Mitä miellyttävimmällä tavalla hymyillen (mikä ilmeni vain säteilystä ohimoilla eikä näkynyt huulilla) hän otti asian puheeksi, niinkuin Elisabet ei olisi ikinä tahtonutkaan lippuun ommeltavaksi muuta kuin sanat "yksi mieli, yksi kieli". Hän ivasi avonaisesti "moderaatteja", ikäänkuin tuo toinen ehdotus olisi ollut heidän tekemänsä ja siis kaikille oikeille ihmisille vastenmielinen. Hän yltyi yltymistään, lause lauseelta tehostaen kantaansa ja koettaen temmata Elisabetin mukaansa. Täytyi todella ihmetellä, ettei tämä jo antautunut.

Elisabetin oli ylimalkaan sangen vaikeata olla toista mieltä kuin se, jonka hän näki täydessä innossa ja uskossa esittävän kantaansa. Hän tuli kohta epätietoiseksi omastaan.

— No jaa, no jaa, — hän epämääräisesti vastaili Kivekkäälle, pyyhkiellen olemattomia muruja pöydältä.

Kivekkään käydessä yhä varmemmaksi voitostaan saattoi se, joka tunsi Elisabetin lähemmin, erehtymättä nähdä, ettei hän lähimainkaan ollut tyytyväinen omiin myönnytyksiinsä. Muussa tapauksessa hän olisi jo aikoja sitten ollut innoissaan hänkin, niinkuin oli ollut kaikesta, mistä mekin Kivekkäinemme. Tämmöinen vastahankaisuus oli ainakin minulle silloin kokonaan käsittämätöntä. Oikein harmitti. Ja hävetti Kivekkäänkin edessä.

Mutta käsittämättä se silloin jäi ja selviää nyt vasta vuosikymmenien kuluttua.

Elisabet oli kokonaan lakannut koskettelemasta keskusteluissaan meidän kanssamme semmoisia asioita kuin että jumala on rakkaus. Hän antoi meidän olla vaikka ateisteja, kunhan "rakastimme kansaa". Mutta vaikka hän Elise Heintzielle myönsikin, että "rakkaus kansaan" voi nuorison suhteen olla riittävä, niin hän ilmeisesti kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa sovitteli tuota omaa ydinnäkemystänsä "jumala on rakkaus" erinäisiin vastaantuleviin kysymyksiin, koskapa hän saattoi muutamassa asiassa olla aivan jyrkästi omaa mieltä, kaikille ihan odottamatta, eikä hän silloin ollut taivutettavissa, huolimatta Kivekkään kaunopuheisuudesta, jopa Meurmaninkin arvovallasta ja itsensä Koskisen lausunnoista.

Ja niinpä nyt luulen, että hän tässä lippukysymyksessä vastusti Kivekkään ehdotusta, koska se ei hänen mielestään ollut sopusoinnussa tämän rakkauden kanssa, sillä lippu, edustaessaan ylioppilaskuntaa, oli liehuessaan herättävä myös vihan tunteita.

Joka tapauksessa lippuun ommeltiin sanat: Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Ja se oli Elisabetin ihmeellinen voitto voittamattomasta Kivekkäästä!

Kiusallista! — ajattelin minä puolestani. — Mikä siihen mammaan onkaan mennyt? Tavallisesti hän ihan kärsii, jos täytyy olla eri mieltä vähäpätöisimmänkin ihmisen kanssa, ja nyt vastustaa itse Kivekästä! Tunsin oloni peräti noloksi. Saattoihan Kivekäs nyt ajatella meistä vaikka mitä, vaikka että olimme muuttaneet mieltämme ja tulleet "moderaateiksi". Se oli minulle aivan sietämätön ajatus. Olin kokonaan tämän miehen lumoissa. Matkin hänen eleitään puhujana ja yksityisissäkin oloissa siihen määrään, että kävin punssilasiinkin kiinni ikäänkuin päältä päin, samalla ylimalkaisella koko kämmenen kouraisulla kuin hänkin. "Mielipiteeni" tietenkin riippuivat kokonaan siitä, mitä osasin edeltäpäin arvata Kivekkään ajattelevan.

Sitä suurempi oli kummastukseni, kun hän ei näyttänyt lainkaan pahastuvan tästä mielipiteiden eroavaisuudesta. Päinvastoin tuli ikäänkuin tutummaksi talossamme.

Elisabetin merkitys ylioppilaiden piireissä oli nopeasti kasvamassa. Hänen harras, rajaton suomenmielisyytensä, hänen innostuksensa ja erittäinkin valmiutensa keskusteluihin houkutteli hänen kotiinsa joukoittain semmoista uutta, suomalaista nousukasnuorisoa, joka, vaikka oli koulusivistyksen saanut, kuitenkin tunsi pääkaupungissa olonsa avuttomaksi. Sivistyneiden kotien ovet pysyivät heiltä suljettuina. Sanotaan, että Lontoossa ja myöskin Pariisissa on muukalaisen melkein mahdotonta saada perhetuttavuuksia aito englantilaisissa tai ranskalaisissa kodeissa. Vielä mahdottomampi oli suomalaisesta koulusta tulleen maalaisylioppilaan hakeutua sivistyneen perheen tuttavuuteen Helsingissä, ellei hän osannut käyttää ruotsia seurustelukielenä. Ani harvassa suomenmielisessäkään perheessä pystyttiin vaivatta puhumaan suomea. Kun tähän tulevat lisäksi hienostuneiden seurustelutapojen vaatimukset, voi ymmärtää, kuinka noloksi ja avuttomaksi tämmöiset fennomanian ja suomalaisen sivistyksen ensi kukkaset tunsivat olonsa riennettyään uusista kouluistaan pääkaupunkiin, ylioppilaina näyttäytymään, ja sitten jäätyään yksikseen katuja mittelemään, mitään vastaanottajia löytämättä.

Eipä siis ihme, että heitä keräytyi joukoittain Elisabetin luo, jonka kodissa puhuttiin ainoastaan suomea, jonka sivistyneisyyttä arvosteltiin korkeimpien mittojen mukaan, jonka vieraanvaraisuudella ei ollut rajoja, jonka luona sai tuntea itsensä vapaaksi, joka minkäänlaista arvovaltansa tunnustamista vaatimatta auliisti antautui keskusteluun kenen kanssa tahansa, kunhan tämä vain oli — suomalainen.

Seuraavassa koetan esittää muutamia muita hiiriä, jotka katin yhä poissa ollessa ilmestyivät tämän suomalaisen kodin pöydille.