XVI. PEKKA HARTIKAINEN.

Olin tutustunut häneen Savo-Karjalaisessa osakunnassa. Hän oli saman vuoden ylioppilas, aito savolainen, puhui leveätä Savon murretta. Hänen kielensä tuskin olisi kääntynyt kirjakielellä kysymään: mistä te olette, mutta oli makeasti kotonaan, kun sai sanoa: mistee työ outta? Ei hän vahingossakaan puhunut muuta kuin murrettansa. Kirjakieli hänen suussaan olisikin kuulunut korvia särkevältä teeskentelyltä.

Yhtä ujona, huomaamattomana ja ulkonaisesti merkityksettömänä kuin tämä Savon salojen Hartikainen liikkuikin hienostelevien helsinkiläisylioppilaiden keskuudessa, yhtä äänessään ja vapaana hän oli omien nuorten savolaistensa parissa.

Tapasin hänet usein "paremmalla puolella", niinkuin hän nimitti vanhan ylioppilastalon ravintolaa, joka sijaitsi niissä huoneissa, mihin Kansan Näyttämön yleisö nykyään jättää päällysvaatteensa.

Siellä sai 60 pennillä "voileipäpöydän", jota sai seisten syödä vaikkapa tuntikaupalla. Viinakset olivat tirrikkalasien ympäröimässä suuressa karahvissa pöydällä, missä kukoisti kymmenittäin pikku lautasia koreasti kasviksilla somistettuine silleineen, leikkeleineen, hyytelöineen, munineen, mäteineen, moninaisine juustoineen. Pöytään kuului myöskin yksi lämmin ruokalaji, jonka sai viedä lautasella tarjoilupöytien ääreen ja syödä istualtaan. Monet panivat kaikki voileipänsä lautaselle ja menivät istumaan. He kasasivat lautasensa kukkuralleen kaikkia pöydän herkkuja ja lautasen tyhjennyttyä kävivät yhä uudelleen niitä täyttämässä. Sillä vasta toisella tunnilla alkoi valjusilmä, pyylevä ruotsinmaalainen ravintoloitsija Karlsson etuhuoneessa olevan tiskinsä takaa varoittavasti muljautella voileipäpöytään päin, ryiskellä tai naputella etusormensa kynnellä puuta vasten. Kerran oli muuan papinpoika kuitenkin syönyt niin kauan, että Karlsson otti häneltä kokonaisen markan.

Tämän pöydän ääressä Pekka Hartikainen oppi ensimmäiset pöytätapansa, omien savolaistensa iloisessa seurassa.

Ensimmäisen kerran meillä ollessaan hän oli vielä niin tietämätön, miten käsitellä kaikkia illallispöydän herkkuja, että latoi pikku purkista lautaselleen aimo annoksen sinappia, söi sitä ja punastui.

— Pekka hoi, mikä sinua vaivaa?

Hän oli käynyt keitetyn ravun väriseksi ja vesi tihkui hänen silmistään. Sanoi tuon "soosin" näyttäneen kovin maukkaalta.

Me kielsimme jatkamasta syöntiä, mutta hän vakuutti, ettei tuo nyt sentään ollut miestä väkevämpää ja pistelikin pikku lusikalla poskeensa kaiken.

Pian hän tietenkin tottui Karlssonin voileipäpöydän salaisuuksiin, sen ruokaryyppyihin ja hauskaan olutpuolikas-humalaan. Savolaispojat huomasivat, että elämä pääkaupungissa tarjosi suuriakin iloja, jos vain tavat tiesi ja osasi vapautta hyväkseen käyttää.

Ei aikaakaan, niin ujo Pekka — kaiketi sellaisessa nousuhiprakassa — oivalsi, että täällä ylioppilastalon paremmalla puolella saattoi kenenkään kieltämättä vaikkapa laulaakin. Hän avasi suunsa ja heläytti täydellä rintaäänellä:

On niitä Suomessa syntynyt niitä suuria patruuneita, mutta harvat on vanhaksi elänyt noita tukki junkkareita!

Salit kajahtelivat hyvästi. Toinen, kolmas, neljäs, … seitsemäs värssy. Nuoret toverit kaikista pöydistä kurottivat päätään laulajaa kohden. Sekä sanat että nuotti oli kaikille tuttu. Mutta että tuo salomaiden rekilaulu nyt kajahteli näissä upeissa saleissa ja korupylväistöissä, se oli toki odottamatonta jokaiselle. Tukkiajathan ne kyllä olivat synnyttäneet Suomen suuret rahapatruunat ja monen lauttamiehen elämän lyhentäneet, luoneet uudet koulut, saattaneet monen sivistykseen ja monen viinoihinkin upottaneet, mutta laulun kapinoiva tendenssi, johon rekilaulaja tähtäsi, tuntui näissä saleissa melkein samalta, kuin jos joku frakkiin ja valkoisiin hansikkaihin pukeutunut herrasmies olisi ilmestynyt tänne sontainen tadikko kädessä.

Useat lähtivät pois.

Useimmat kuitenkin jäivät.

Nauraen ja loppusäkeisiin yhtyen he asettuivat Pekan ympärille istumaan, tuolinselkä sylissään. Pekalle tilattiin kaulankastiketta, ja pian syntyi remuava yhteisryyppäys. Pekka lauloi lakkaamatta, hänessä kumpusi loputtomien rekilaulujen lähde, ja aineiden tilaukset yhä uudistuivat.

Näin saivat alkunsa nuo sittemmin melkein säännöllisiksi muodostuneet Pekan laulattamisillat, jolloin häntä yhteisesti syötettiin ja juotettiin ja hän puolestaan ravitsi kuulijakuntaansa mehevällä savolaisella huumorillaan.

Hänen laulujensa ja koko hänen henkensä huumori oli tosin hyvin lähellä ivan rajaa. Se ikäänkuin vasta haki ilmaisumuotoja ivallensa, joka tuntui kohdistuvan juuri tuohon patruunain varakkuuteen ja asioitsijain sivistykseen. Mitäpä muuta sivistystä Hartikainen olisi voinut nähdäkään kuin äkkiä rikastuneiden pomojen herraskaisuutta ja kaikenlaisten nousukkaiden matkivaa keikailua?

Kun Pekka sitten tutustui Elisabetiin, oli tämä tuttavuus hänelle melkein kuin ilmestys.

Tosin hän tuli ensin meillekin suupielessä hienoinen ivanhymy, ikäänkuin täältäkin etsien jotakin pilanaihetta. Vai oliko tuo teennäinen ylimielisyys hänen ainoa keinonsa, millä hän saattoi voittaa maalaisen ujoutensa? Kaulankastiketta saatuaan hän kohta suostui pyyntöömme ja ollenkaan ujostelematta alkoi leveästi laulaa:

Niinkuin tähtii Otavassa veljiä on Jukolassa, seitsemän pulskeaa jallii…

Nuotti oli kaiketi hänen omia sävellyksiänsä ja on sittemmin tullut yleisesti tunnetuksi. Kiven "Seitsemän veljestä" oli Pekan ainainen, ainoa, milloinkaan tyrehtymätön taidenautintojen lähde.

Hänen eleensä osoittivat hänen aikovan valmistautua jatkamaan meilläkin, niinkuin konsanaan "paremmalla puolella". Mutta kun Elisabet, sivuuttaen monen huomatumman ja seuraelämään tottuneemman kutsuvieraan, valitsi keskustelutoverikseen juuri Pekan, joka oli sitä ehkä vähimmin odottanut, punastui Pekka eikä saanut nolosti nauravasta suustaan hyvään aikaan muita äänteitä kuin aiheettomia myönnytyksiä: joo, joo … joo… Pekka oli äkkiä langennut samaan avuttomaan ujouteen, joka oli häntä niin kauan pitänyt kahleissaan, ennen kuin hän oli "paremmalla puolella" remahtanut jätkälaulujansa esittämään ja siten kohonnut lukemattomia muita tovereitaan merkitsevämmäksi. He istuivat vähän muista erillään, Elisabet sohvassa, Pekka nojatuolissa, jonka nojaa hän ei tosin käyttänyt, vaan oli ujouttaan suorana kuin tikku, kämmenet hermostuneesti värisivät. Taas entisenä maalaispoikana, joka ei osannut sinappia syödä. Taas hänen kellahtavan vaalea, maalaisesti lainehtiva tukkansa teki kiharakäänteitään korvan takaa ja luvattomasti päästi niskasuortuvia kaulukselle. Taas hänen raskaat silmäluomensa saivat silmän vain kapeaksi rakoseksi, joka oli kaukana silmäkulmain alapuolella. Taas sama ujous oman olemisensa johdosta vaikutti ylähuulen mutkistumisen noloon hymyyn.

Mutta jopa hän kuuluu hiljaa vastailevan Elisabetin kysymyksiin.

He puhuivat kaunokirjallisuudesta, ja Elisabet kyseli, opittiinko koulussa ruotsia niin hyvin, että umpisuomalainen saattoi vapaasti lukea ruotsalaista kirjallisuutta.

Hartikainen ei sanonut tuntevansa ruotsalaista kirjallisuutta ollenkaan eikä voivansa lukea muuta kuin sitä vähää, mitä oli suomeksi kirjoitettu ja käännetty muista kielistä, kuten Waldemar Churbergin romaanijaksoa, "Lokkiluotoa", Runebergia, Topeliusta.

Elisabet alkoi kertoa hänelle venäläisestä kirjallisuudesta, sen merkityksestä ja sen suurmiehistä. Hän sanoi, että jos tätä kirjallisuutta ei olisi ollut, niin ei olisi olemassa sivistystä Venäjällä. Kaikki mitä Venäjällä on valoa, tulevaisuutta, sivistystä, vapaudenrakkautta, on tämän kirjallisuuden luomaa. "En voisi kuitenkaan ajatella Venäjää ilman sen kirjallisuutta."

Elisabetin vaatimaton olemus, koruton puku, luonnollinen keskusteluunantautuvaisuus aivan riippumatta henkilöstä, jonka kanssa hän puhui, vaikutti, että Hartikaisenkin ujous alkoi hälvetä ja hän otti yhä vapaammin osaa Elisabetin herättämiin ajatuksiin.

Vihdoin heidän keskustelunsa vilkastui niin, että se alkoi kerätä ympärilleen muitakin kuulijoita, jotka istuutuivat samaan piiriin.

Useat alkoivat kilvan vaihtaa ajatuksia emännän kanssa, mutta Hartikainenpa ei enää antanutkaan Elisabetia itseltään anastaa. Elisabet oli ikäänkuin hänen yksin, ja Pekka innostui yhä enemmän. Erittäinkin hän torjui vilkkaasti Jussin anastamisyrityksiä, joka myöskin tuli siihen ja kohta alkoi paremman seurustelukykynsäkin avulla vetää Elisabetin huomiota puoleensa.

Elisabetin ihmettelyyn, etteivät nuoret vielä osoittaneet oireita oman suomalaisen kirjallisuuden luomiseen, sanoi joku, että Suomella ei oikeastaan ollut mitään todellista historiaa, niinkuin muilla kansoilla, ja että siinä muka oli syy, miksi meillä ei voinut olla omaa kirjallisuuttakaan.

Tämä ajatus sai Elisabetin melkein kiivastumaan. Hänen mielestään historia ei ollut lainkaan välttämätön taidekirjallisuudelle. Mahtipontisuuden tavoitteleminen ei ole taidetta, ja se historia, joka kelpaa taiteelle, ei ole kirjoitettua historiaa, vaan jokaisen omaa elämystä.

Jussi mainitsi jonkin kuuluisan historiallisen romaanin, jonka hän oli lukenut ruotsiksi, mutta Elisabet, joka oli lukenut sen venäjäksi, sanoi, että tekijä oli vain siirtänyt omat elävät muistonsa aikaan, jolloin hän ei vielä ollut syntynytkään, ja että tuon romaanin ansio ei ollut sen historiallisuudessa, vaan noiden omien elämysten etevässä siirtämisessä vieraaseen maailmaan. Elisabetin mielestä historiallinen romaani oikeastaan oli historian väärennystä, myöskin sellainen romaani kuin "Sota ja rauha", jossa ei ollut muuta kuin Tolstoin naamioituja tätejä, setiä, mummoja, perheystäviä, heidän rakastettujaan, lapsiaan ja lasten lapsia — melkein kaikki henkilöitä, jotka olivat kirjailijan omien muistojen sisällyksenä ja joita Napoleonin aikoina ei vielä ollut olemassakaan. Jos Napoleonin olisi pitänyt riehua jossakin maassa ja luoda sille historiaa, ennen kuin tässä maassa kirjallisuus voisi syntyä, niin ei todella Suomella olisi paljon toivoa. Mutta onneksi historialla ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Eikö suomalaisilla ihmisillä ole omia elämyksiä, omaa lapsuutta, omia muistoja vanhasta kodista, isoisistä, isoäideistä, heidän merkillisistä tavoistaan ja ihmeellisistä luonteistaan, heidän "ajastaan"? Sehän on kyllä sekin historiaa, mutta historiaa, joka kelpaa taiteelle, se on elettyä historiaa. Jokainen tuntee, että jokin osa hänen elämästään, hänen entisyytensä muistoineen ja tunnelmineen, on auttamattomasti vaipumassa ikuiseen unhotukseen. Saako se tapahtua? Voiko kadottaa mitään kalliimpaa? Ja kuitenkin, taide on ainoa, joka voi unhottuvasta elämästä jotakin pelastaa.

Elisabet ei tosin puhunut milloinkaan näin pitkään ja yksin. Hänen voimansa oli vilkkaassa vuoropuhelussa ja aivan huomaamattomasti hän sai keskusteluissa kuulijat kiehdotuiksi omaan ajatukseensa, usein niinkin, että he itse tulivat sen pukeneeksi sanoihin ja lausuneeksi julki, jopa luullen sen itse keksineensä. Mutta juuri tämä keskustelun yhteisyys se saikin kuulijat intoihinsa.

Pitääkseen lempipoikaansa, Pekka Hartikaista, myöskin vireillä ja estääkseen hänet vajoamasta takaisin ujouteensa, kun muut olivat ottaneet kaikki puheenvuorot, Elisabet sanoi lopuksi:

— No, herra Hartikainen, sanokaa nyt, eikö teillä ole omista elämyksistänne mitään pelastettavaa?

Pekka joutui todella hämillensä. Hän ei varmaan ollut milloinkaan kuvitellut, että kaunokirjallisuus olisi muuta kuin tekijän keksimiä iloisia tai surullisia juttuja, jotka koettivat herättää lukijan uteliaisuutta erittäinkin viemällä hänet kuninkaiden ja ylhäisten loistosaleihin.

— Liekö noista minun elämyksistäni mihinkään, semmoisia ovat vain maalaisen kansan tyhmyyksiä ja repostuksia, — sanoi Hartikainen harvaan ja poisvetäytyvästi. Elisabet koetti vieläkin tavoittaa hänet:

— Jokaisella on oma maailmansa, ja jokainen tietää, että se on yhtä arvokas kuin mikä muu tahansa. Olette varmasti taiteilija. Olen kuullut teidän laulavan ja tuntenut, että te osaatte elää tunnelmissa. Älkää vain pitäkö omaa maailmaanne vähäisenä. Kaikki on suurta, mikä on elettyä.

Sitten rupesivat taas muut puhumaan ja Pekka joutui syrjään. Mutta arvattavasti oli näillä keskusteluilla mitä syvin vaikutus häneen. Ajatus, että taide ei ollut pelkkää leikkiä tai mielivaltaista keksintöä, vaan oman elämän totuutta, oli hänelle jotakin sanomattoman uutta ja näytti jollakin tavoin järkyttävän hänen olemustansa. Hän taisi olla kovin kiintynyt Elisabetiin ja kävi meillä joka viikko määräpäivänämme. Ehkä hän oli oikeastaan ensi kerran joutunut tosi sivistyneen ihmisen tuttavuuteen, joka osasi hänen kieltään ja rakasti sitä. Ja koko hänen entinen käsityksensä sivistyneistä ja hänen ivallinen suhtautumisensa heihin oli saanut kovan kolauksen. Hänestä tuli vilpittömän uskollinen kotimme ystävä. Mutta illanvietoissa Elisabetin luona hän nyttemmin istui enimmäkseen mitään puhumatta, totisena, ja entinen pilailu oli kokonaan poissa. Arvatenkaan hän ei löytänyt sanoja, joilla ilmaista uusia ajatuksia, sanat olivat ikäänkuin muuta maailmaa varten olemassa. Ja ehkä hänessä heräsi jotakin katkeruutta niitä sukkelampia ja kirjakielen käyttöön tottuneempia vieraita kohtaan, jotka mitään ujoutta tuntematta niin helposti ja kevyesti osasivat keskustella Elisabetin kanssa.

"Paremman puolen" toverit eivät tietenkään luopuneet Pekastansa. He eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan hänen estelyitään ja laimentunutta laulamishaluaan. Ja kun hän sitten, tarpeeksi juotettuna, vihdoin remahti renkutuksiinsa, oli riemu jälleen ylimmillään. Kukaan ei huomannut Pekassa sitä katkeruuden ja kyllästymisen sävyä, joka oli tullut lisää. Hän ei enää välittänyt laulajanmenestyksestään ja lauloi vain juomingin vuoksi. Mutta siellä, minne hänen mielensä paloi ennen tuntematonta kaipausta tuntien, siellä hän oli äänetön, ujo, merkityksetön, löytämättä enää mitään mahdollisuuksia päästä päteväksi muiden, sivistyneistä kodeista lähteneiden rinnalla.

Semmoinen oli tämän hienon, runollisen maalaispojan ensimmäinen kohtaus korkeimman sivistyksen kanssa, joka niin odottamatta oli tullut häntä vastaan suomenkielisenä ja suomenmielisenä.

Hän pani avuttomuutensa kovin pahakseen. Jokin omituinen, näköjään aiheeton alakuloisuus painoi häntä. Se houkutteli häntä yhä hartaampaan juopotteluun, joka noina isänmaallisen innostuksen aikoina oli ylioppilasnuorison keskuudessa kylläkin kukoistuksessaan.

Mutta siinäkin pääsivät herraspojat voitolle maalaisista kansanlapsista. Nämä, ensimmäisen sukupolven juomareina, eivät enimmäkseen kestäneet juoppouden tuomaa henkisten ja ruumiillisten voimain rääkkäystä, vaan joukoittain sortuivat eli menivät "deekikselle" — niinkuin heistä sanottiin. Edelliset taas, hyvän viran saatuansa ja varakkaiden omaisten järjestettyä velka-asiat, tavallisesti kohottautuivat entiselleen.

Mitä erikoisesti Pekka Hartikaiseen tulee, niin hänkin lopulta sortui. Omaamatta ketään, joka olisi hänen raha-asioitaan järjestänyt, hän eleli vuosikausia "vippauksen" varassa. Kaikki luvut jäivät, lopulta hän ei ollut muuta kuin remuavan piirin huvilaulaja. Epätoivoista temmellystä viinanhuumauksen ja lankeavien vekselien välillä, sellaista oli hänen elämänsä.

Kuului hän lopulta sentään tehneen suuren "parannuksenkin". Mutta siitäkös raha-asiat paranivat!

Oli kovasti puuhannut nimeä vekselinuudistukseen. Hän oli silloin uudelleen alkanut lukea ja asui maalla. Saatuaan vekselinsä vihdoin kuntoon hän huomasi ajan olevan niin täpärällä, ettei auttanut muu kuin lähteä suinpäin juoksemaan kaupunkiin.

Hänen sen matkan juostuansa — sitä oli kai vähän toista peninkulmaa — hänessä jokin rävähti. Hän sairastui keuhkokuumeeseen ja siihen kuoli.

Jo kauan ennen tätä tapausta hän oli eristäytynyt pois Elisabetin kodista, ehkä arvellen maineensa käyneen jo liian huonoksi, että olisi sinne uskaltautunut. Monet muut olivat astuneet hänen sijaansa, ja tovereitamme, sekä herras- että maalaisylioppilaita, kävi edelleen usein luonamme, Elisabetin yhä ottaessa vilkkaasti osaa väittelyihimme ja arvosteluihimme.

Kuitenkin oli, Pekan vetäydyttyä pois, Elisabetin lempiaines, umpisuomalaiset kansanlapset, heikommalla puolella, jopa he lopulta hänen suureksi surukseen kokonaan hupenivat hänen ympäriltään, hänen voimatta käsittää syytä. Mutta syy ei ollut muu, kuin että heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka olisi Pekankaan verran voittanut ujouttansa ja edes laulaen toteuttanut omaa mailmaansa. Näin he joutuivat alakynteen. Vaitioleminen seurassa on sama kuin siitä luopuminen. Ja he luopuivat.

Etualalle tulivat sivistyneistä ruotsalaistuneista tai puoliruotsalaisista kodeista lähteneet suomalaisen koulun käyneet ja näin uudelleen suomalaistuneet pojat, joiden seurustelutaidosta ei tosin mitään puuttunut, mutta joista useita houkutteli Elisabetin kotiin — täytyy sanoa — osaksi jo uusi vetovoima, hänen kolme tytärtänsä.

Se samainen Jussi oli pian hänen ainoa puhtaasti kirjallinen uskottunsa. Jussi oli ymmärtänyt anastaa Elisabetin kokonaan.

Tämä Jussi oli Iisalmen kappalaisen (myöhemmin rovastin) poika, Johannes Brofeldt, sittemmin Juhani Aho.