V. PAPPA VARHAISIMMISSA MUISTOISSANI.

Paitsi tuota hiihtoretkeä, jolloin pappa oli mammaa pelkäävinään ja sillä herätti sellaista iloa ja naurua, on muistissani säilynyt Viipurin kaukaisilta ajoilta vielä pari muutakin kuvaa, jotka osoittavat papan joskus olleen kanssamme leikkisälläkin päällä ja jotka varmasti juuri sen vuoksi ovatkin lähtemättömästi muistiin painautuneet. Tämä papan innostus tosin tapahtui ani harvoin, sillä hän oli tavallisissa oloissaan sangen ankara ja totinen mies. Leikkisyys sai sijansa vain harvinaisena poikkeuksena.

Niinpä muistan hänen joskus telmineen Kasperin kanssa, häntä virkistääkseen. Ja tämäkin oli meistä niin outoa, että pienimmät erikoisuudet jäivät iäksi muistiin. Hän sai heikonlaisen ja kalpean Kasperin liikkeelle olemalla juoksevinaan häntä pakoon. Silloin olivat kaikki huoneet kuin vain tätä leikkiä varten olemassa. He juoksivat hurjasti. Pappa välistä piiloutui ja antoi Kasperin livahtaa ohitsensa, välistä taas antautui villiin kilpajuoksuun ennättääkseen ennen Kasperia johonkin käännekohtaan, josta taas saattoi pujahtaa piiloon. Matot ja huonekalut menivät lopulta sekaisin. Papan näen edessäni kovasti hengästyneenä. Silloin hänen etuhampaansa, jotka eivät muuten näkyneet, olivat näkyvissä ja hänen nauravat kasvonsa, jotka muuten niin harvoin nauroivat, olivat hehkuvan punaiset.

Kesäisin asuimme erääseen aikaan suurenlaisessa maalaistalossa, joka sijaitsi meren saarella, ei kaukana Uuraasta Viipurin lähistöllä. Saaren nimen muistelen olleen Hapenesaari, mutta nykyiset viipurilaiset, joilta olen kysellyt, eivät sano sennimistä saarta tuntevansa. Talo taisi kuulua jollekulle entiselle laivurille, joka oli merielämän jättänyt ja ruvennut maamyyräksi. Pitkän puurakennuksen keskikohdalla oli kuisti, jonka vieressä kasvoi mahdottoman korkea vaahtera. Sen siimeksessä kuistin penkillä mamma kerran istui virkaten ja Kasper ja minä leikimme kellarin kuopan katolla, laskien mäkeä istuallaan. Mamman kielloista emme olisi lakanneet näin hauskasta leikistä, mutta me juoksimme pian katsomaan pappaa, joka oli alkanut kiivetä vaahteraan! Tämäpä vasta huvittavaa ja tavatonta oli! Mamma pelkäsi ja rukoili pappaa tulemaan alas, mutta me emme pelänneet ja olimme kokonaan papan puolella. Hän kiipesi yhä korkeammalle ja pieneni pienenemistään. Vihdoin ei hänen tutusta harmaasta kotinutustaan, jossa kuitenkin oli hopeiset kotkannapit, näkynyt muuta kuin vilauksittain jotakin harmaata ja punaista puunhaarojen ja lehtien välitse, jos oikein kurkisteli. Mamma piteli kauhuissaan kättä silmiensä edessä, mutta Kasper ja minä hurrasimme.

Pitkän rakennuksen tuvanpuoleisessa päässä, joka sekin oli hallussamme, pappa kesälomansa aikana veisteli suurta leikkilaivaa puupölkystä. Välistä tällöin minäkin sain olla mukana suuressa tuvassa ja lattialla istuen veistellä hänen veitsillään ja taltoilla. Hämärästi tuntuu niinkuin papalla ja mammalla olisi ollut jokin erimielisyys minun oikeudestani askarrella tämmöisillä aseilla. Mutta koska Kasper oli saanut, niin tietysti minunkin piti saada. Pappa antoi harjoittaa, mutta omalla vastuullani. Ennen pitkää veistin peukalonjuureen haavan, jonka arpi on vieläkin näkyvissä. Paljon verta pulpahti esille. Papalle en hiiskunut mitään. Juoksin pois. Mamma sitoi haavan. Sen jälkeen ei pappakaan antanut käsiini enää teräaseita.

Mutta laiva tuli päivä päivältä yhä sirommaksi. Se sai suuren, kaksimastoisen kauppalaivan muodon, siinä oli tiivis kansi ja kannessa näkyivät muka ruuma-aukkojen katokset, laitapultit köysien sitomista varten, ankkurikela, vesitynnyrien alukset ja monet muut oikeissa purjelaivoissa olevat vehkeet. Ennen laivan valmistumista oli tapahtunut se onnettomuus, että keulassa alkoi näyttäytyä hienon halkeaman rako, joka päivä päivältä suureni. Mutta laivuri, joka oli asiantuntijana valvonut veistostyötä ja antanut papalle tarkkoja neuvoja laivanrakennusasioissa, peitti puun suolalla, jonka jälkeen halkeama meni umpeen ja laiva kohta maalattiin yläpuoli ruskeaksi ja alapuoli mustaksi. Ennen kuin mastot raakapuineen ja kaikkine hienoine vehkeineen kiinnitettiin paikoilleen, kiersi pappa hienoja messinkiruuveja laivan perälevyyn, ja niistä muodostui nimi ELLIIDA.

Tämmöisen nimen sai laiva Aleksanderin ja Elisabetin ensimmäisen tyttölapsen Elliidan (Liidan) kunniaksi, joka oli syntynyt aikaisemmin keväällä. Myöhemmin sain kuulla, että papalla olisi muka ollut aikomus lahjoittaa tämä veistos keisarille. Sangen mahdollista. Mutta veistos ei tullut lopullisesti viimeistellyksi, joko loma-ajan päättymisen johdosta tai sitten noiden siipihöyrylaivojen vuoksi, jotka niihin aikoihin olivat alkaneet pulskutella kaikilla merillä ja kokonaan häivyttäneet ihmisistä innostuksen purjelaivoihin. Joka tapauksessa veistoksen tekele joutui isänjälkeisten perujen selvittelyssä minulle, ja se on yhä vieläkin ullakollamme, tosin sangen surullisessa tilassa lukemattomien muuttojen jälkeen kaupungeista kaupunkeihin ja asunnoista asuntoihin, kokka ruhjoutuneena, mastot katkenneina.

Hapenesaaren muistoista on myöskin mainittava suuri surumme, kun papan johdolla avattuamme vastarakennetun, mahdottoman suuren ladon oven vain yksi pääskynen suljahti siitä ulos, muut tapasimme nälkään kuolleina lattialta. Pappa selitti meille, että nuo pääskyset olivat kaiketi tehneet pesänsä latoon sen ollessa vielä rakennuksen alaisena, mutta sitten oli sekä luukku että ovi suljettu ja linturaukat olivat nääntyneet ravinnon ja juoman puutteeseen. Hän siirteli sääliväisesti kuolleita lintuja sirolla, pienellä jalkaterällään.

Ankarana kasvattajana pappa ei muuten pitänyt arvovallalleen sopivana ilmaista tunteellisuuksia. Niinpä en ole eläessäni nähnyt hänen itkevän. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saattanut arvata hänen tuntevan liikutusta, sääliä, surua tai muuta sellaista, ja sen vuoksi olisi voinut luulla, ettei hän semmoista koskaan tuntenutkaan. Mutta tässä pääskys-asiassa — lieneekö se ollut niin odottamaton, ettei hän huomannut säilyttää tavallista ilmeettömyyttään — hänen kasvoistaan selvästi tuntui, että hän, aleten Kasperin ja minun tasolleni, ikäänkuin kolmantena veljenä osallistui yhteiseen suruumme. Tämmöisten tilanteiden ei tarvitse kestää kuin salamanvälähdyksen aika, mutta niiden muisto jää ainaiseksi.

Sitä vastoin suuttumuksen ja kiivastumisen tunne ilmeni papan kasvoissa hyvinkin selvänä. Paitsi tuota ankaraa silmäkulmain rypistystä, josta olen jo ennen maininnut, nousi hänen kasvoihinsa semmoisissa tapauksissa voimakas puna, joka saattoi olla hirmuisen peloittava hänen kiivastumisensa kohteelle. Meillä oli Hapenesaaressa suuri rotukoira, Rusko nimeltään. Kaupungista maalle päästyänsä se kokonaan hullaantui, juoksenteli laivurin ryytimaan vastaharavoiduilla penkeillä, teki hurjia kierroksia äskenkylvetyllä nurmikkokentällä, repi innoissaan villiviini-istukkaat juurineen maasta, retuutti ja kuori nuorempia omenapuita eikä totellut ketään. Pappa otti tuon pahan penikan kasvatuksen omiin käsiinsä. Rangaistuksen välineenä oli hänellä vahva raippa. Hänen vakaumuksensa oli, että koiran on toteltava isäntänsä sanallista käskyä ja ellei se sitä tee, on koiraa rangaistava piiskaamalla kunnes se sen tekee. Oli hirmuista nähdä tätä kuritusta ja kuulla koiran ulinaa, kun pappa pitäen niskasta kiinni ja kohottaen etukäpälät ilmaan sutki sitä raipalla. Rusko totteli vähän aikaa, mutta papan lähdettyä ja jonkun toisen penikan viettelyksestä alkoivat hauskat laukkaamiset puutarhan penkeillä uudestaan, ja nyt pappa pieksi niin, että Rusko meni ihan veteläksi eikä jaksanut kiljuakaan, vaan lopulta vain vikisi hiljaa. Mamma sulkeutui huoneeseensa ja itki, Kasper ja minä harhailimme epätietoisina ja hajalla silmin. Tämmöistä kasvatusta saattoi kestää tuntimääriä, vahtimisineen ja yhä uudistuvine kurituksineen. Pappa oli itsekin väsyneen ja järkyttyneen näköinen. Olisi tehnyt mieli saada hänelle kuiskatuksi: viskaa raippa metsään ja tule rannalle voileipiä heittämään. Mutta papalleko semmoista uskalsi ehdottaa! Hän ei ollut suinkaan mikään sydämetön ja lempeyttä vailla oleva mies, vaan hänen kiivautensa ja ankaruutensa johtui periaatteista, siitä, että hän katsoi välttämättömäksi olla rehellinen, oikeudenmukainen ja säälimättömän ankara. Sen me tunsimme jo ennen kuin kolttumme oli vaihdettu housuihin.

Mutta meidän kasvatuksessamme ei käytetty ruumiillista rangaistusta. Meille ei ole koskaan annettu vitsaa eikä meitä ole milloinkaan lyöty. Tämä omien lasten "koskemattomuus" johtui sekin papan periaatteesta. Olivatko sellaisen periaatteen syntymiseen vaikuttaneet ehkä omat kouluajan muistot (sillä hänen aikoinaan oli ruumiillinen kuritus kaiken kasvatuksen olennaisimpana osana), vai lieneekö se ollut lempeydestään ja hyvyydestään laajalti tunnetun isänäiti-vainajan vaikutusta, sitä ei enää voi päättää. Varma vain on, että hän tämänkin koskemattomuudenperiaatteen toteutti käytännössä yhtä ehdottomasti kuin kaikki Ruskon kuritukset. Meihin ei saanut kurittamisen aikomuksessa kukaan milloinkaan kajota. Tuo oli niitä harvoja periaatteellisia kysymyksiä, joissa pappa ja mamma olivat yhtä mieltä. Mutta pappa osasi runsain mitoin korvata niin tehoisesta kasvatuskeinosta luopumisensa. Hänellä oli sen sijaan yhtä ehdottomana periaatteena muunlainen totisuus ja ankaruus, jota hän suhteissaan meihin noudatti äärimmäisen johdonmukaisesti ja poikkeuksetta. Sitä varten hän tuli pitäneeksi meitä tahallisesti vähän loitolla itsestään, vältti liiallista tutunomaisuutta ja pedanttisesti valvoi sen arvovallan säilymistä, mikä hänen ja koko hänen aikansa käsitysten mukaan oli vallitseva lasten ja vanhempien välillä. Me pelkäsimme papan suuttumista, silmäinrypistystä sanomattomasti, eikä mikään ruumiillinen rangaistus olisi meitä estänyt kielletyistä teoista yhtä varmasti kuin vain pelkkä kauhu, että näkisimme hänen mielensä pahoittuvan. Me tunsimme hänen kasvojensa ilmeet niiden pimeimpiä erikoisuuksia myöten, noiden ryppyjen ei tarvinnut tehdä kuin pieni alkuvärähdys, niin se oli jo ylin lakimme, mutta korotetuin äänin lausuttu nuhde oli jo kipein rangaistus.

Täydellinen vastakohta mammalle!

Omituista sanoa, mutta se, että pappa oli vihainen enemmän vain periaatteensa vuoksi kuin todellisesta vihasta, sen muistan tuntuneen hänen kasvojensa ilmeessä, ja muistan tuon tunteen ajoilta, jolloin en tietänyt mitä periaate onkaan. Silti ei hänen silmäinsä rypistys kyllä ollut suinkaan vähemmän peloittava, vaan ehkä päinvastoin.

Ruskon kasvatuksessa pappa kaikesta vaivautumisestaan ja perinpohjaisuudestaan huolimatta ei saavuttanut tarkoitustaan. Koira osasi kyllä kiemurrella hänen jalkainsa juuressa, mutta jäi pelkäämään vain häntä, ei ketään muuta. Takaisin kaupunkiin muutettuamme ja papan alettua jälleen olla kaiket päivät virastossa, rupesi nyt hänen kurituksistaan vapautunut Rusko itse vuorostaan kurittamaan ihmisiä. Se teki katuhyökkäyksiä ohikulkijain kimppuun, retuutteli heitä ensin vain housunlahkeista, mutta uskalsi pian nousta takajaloilleen ja asettaa etukäpälänsä heidän olalleen; kamalasti ärhennellen se tahtoi kaiketi pakottaa heidät vuorostaan maahan kiemurtelemaan. Monien yleisön puolelta tulleiden valitusten jälkeen, kun mistään kurituksesta ei enää ollut apua ja kun vihdoin poliisikin sekaantui asiaan, oli Rusko suureksi suruksemme ammuttava.

Niihin aikoihin emme asuneet Örnin talossa, vaan Neitsytniemellä, puutalossa, jonka erotti varsinaisesta kaupungista laaja avokenttä. Tällä aukeamalla muistan vihaisten hanhiparvien vaeltaneen, ja yksin kulkiessa piti varovasti ja viekkauksia käyttäen päästä niiden ohitse, etteivät ruvenneet oikomaan kaulojansa ja huutaen tulemaan päälle. Välistä oli kenttä täynnä mustalaisten leiritelttoja, ja niiden sisälle kun uskaltautui kurkistamaan, saattoi nähdä kovin outoa, ihmetyttävää, kiehtovaa ja yht'aikaa kauhistuttavaa elämää, näkyjä, jotka hypnotisoivat raukeemukseen asti ja ohimoita väsyttäen syöpyivät mieleen. Teltassa heillä riippui ruoan aikana puuropata pitkässä ketjussa, joka oli kiinnitetty katon huippuun. Pata ylettyi niin matalalle, että sen alle viritetty nuotio sitä hyvin liekitsi. Eräässä teltoista pari kaunista, ilosilmäistä mustalaispoikaa leikki padan ääressä, puulusikoillaan lyöden hajalle maassa olevia hevosenjälkiä, ja samoilla lusikoilla he sitten pistelivät puuroa suuhunsa. Että maailmassa saattoikin olla tämmöistä! niin erilaisia ja eriarvoisia ihmisiä! — ajattelimme Kasper ja minä, kalpeina ja totisina kulkiessamme kotiin mustalaisista vanhemmille kertomaan.

Paitsi Ruskon kohtaloa, hanhia ja mustalaisia on muistiini syöpynyt Neitsytniemen elämästä eräs yhtä voimaperäinen muisto. Se vielä selvemmin kuin Ruskon asia todistaa papan lahjomattoman periaatteellisuuden ehdottomasta ylivallasta sydämen vaikutinten rinnalla.

Näky oli tämmöinen:

Suuressa keittiössämme seisoo lähellä ulko-ovea keski-ikäinen, meille vieras mies, käsityöläinen, ammatiltaan verhoilija. Vähän matkan päässä, hänen oikealla puolellaan on poliisi. Mamma on keittiönpöydän luona lähellä ikkunaa. Hänen tukkansa on hajallaan, niinkuin ennen kampausta aamuisin. Pappa seisoo lähempänä sisäovea. Hän puhuu poliisin kanssa, sitten poliisi puhuu miehen kanssa, mutta mies ei vastaa mitään ja vain tuijottaa lattiaan. Taitaa keittiössä olla muitakin henkilöitä, ehkä palvelijoita, mutta ne häipyvät muistonäyssä vain tuntumukseksi. Sitä selväpiirteisempinä näen nuo neljä päähenkilöä. Olen keittiössä valinnut sellaisen paikan, josta voin nähdä esteettä jokaisen heistä. Minua ei kukaan aja pois, vaikka asia on ilmeisesti hyvin totista laatua ja koskee yksinomaan aikuisia. He eivät huomaa läsnäoloani, vaikka en ole suinkaan piilossa, — he ovat liian keskittyneet siihen mitä tapahtuu ja mitä sanotaan. Tiedän vain, että kysymys on petoksesta, jonka tuo lattiaan tuijottava, mielen järkytyksestä kosteakasvoiseksi käynyt mies on tehnyt. Ymmärrän, että he koettavat saada hänet tunnustamaan, mutta hän ei puhu mitään ja hikoillen vain kuulee, kuinka muiden puheet kokoavat yhä enemmän todistuksia häntä vastaan. Mamman kalpeissa kasvoissa on pääilmeenä paheksuminen ja vastalause sen johdosta, että hänen on nyt pakko olla keittiössä. Hän välttää katsomasta mieheen. Hän ei puhu sanaakaan. Arvoitukseksi jää, kuinka hän on saattanut tulla keittiöön tukka hajallaan.

Siitä minä osaksi itse ymmärsin, mutta erittäinkin mitä myöhemmin kerrottiin, olen saanut asiasta tämmöisen kuvitelman:

Elisabet oli antanut jouhipatjan verhoilijalle korjattavaksi. Saatuaan sen korjattuna takaisin hän sitä tunnustellessaan pani merkille, että patja tuntui karkeammalta ja kovemmalta kuin ennen korjausta. Hän ratkoi vähän syrjää ja huomasi, että jouhia oli vain ohuesti päällä, mutta koko sisäosa oli korvattu niinellä. Kun hän oli vähän tyytymätön patjan kovuuteen, kysyi hän Aleksanderilta, tulisiko liian kalliiksi vielä kerran lähettää patja verhoilijalle ja pyytää häntä panemaan vain jouhia sinne, eikä yhtään niintä. Aleksander rypisti kulmiaan, nousi työpöytänsä äärestä ja meni kohta sanaakaan sanomatta tutkimaan patjaa. Petos oli ilmeinen.

— Tätä patjaa, — sanoi Aleksander, ei lähetetä verhoilijalle, vaan lähetä heti hakemaan häneltä kaikki siinä olleet jouhet.

Vähän ajan kuluttua Elisabet tuli Aleksanderille kertomaan, ettei verhoilija sanonut patjassa olleenkaan enempiä jouhia. Koska verhoilija ilmeisesti valehteli, ehdotti Elisabet, ettei sen miehen kanssa oltaisi enää missään tekemisissä.

Mutta Aleksander sanoi, ettei se riitä miehen rankaisemiseksi. Täytyy antaa hänet ilmi poliisille ja teljetä vankilaan.

Elisabet ei voinut semmoista ymmärtää. Hän olisi heti vapauttanut miehen. Ja kun hän ajatteli taaksepäin, ei myöskään yksikään hänen omaisistaan olisi kutsunut poliisia. Isä olisi varmasti kieltänyt, äidistä ja sisarista puhumattakaan. Misha olisi sanonut: kuinka voi rahallisen vahingon takia ryhtyä semmoisiin epähienouksiin kuin toimittamaan jonkun kurjan raukan poliisin käsiin!

Mutta Aleksander sanoi, ettei tätä käsityöläisen petosta saanut olla ilmiantamatta, — että se oli jokaisen kansalaisen velvollisuus ja että rikoksen salaaminen oli laitonta.

Monta päivää tästä asiasta lienee ollut erimielisyyksiä Aleksanderin ja Elisabetin välillä. Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että kutsuttu poliisi oli saapunut keittiöön ja tuonut mukanansa verhoilijan kuulusteltavaksi herrasväen läsnäollessa.

Elisabet ei tahtonut olla läsnä. Välttyäkseen sitä tekemästä kuvittelen hänen viimeisessä hetkessä hädissään vetäytyneen huoneeseensa, hajoittaneen tukkansa ja alkaneen sitä peilin edessä hidastellen kammata. Hän kai arveli mahdottomaksi kenenkään vaatia häntä tulemaan kuulusteluun tukka hajallaan.

Mutta oli meneminen. Sillä kun keittiössä oli jonkin aikaa odotettu, kuvittelen Aleksanderin menneen Elisabetia hakemaan, aukaisseen oven, pysähtyneen sen suulle ja vain hiukan kohottaneen silmäkulmiansa. Elisabet heitti tietenkin närkästyneenä kamman kädestään peililaudalle. Mutta kun Aleksander viittasi päänliikkeellä keittiöön päin, meni Elisabet sinne mielenosoituksellisesti, tukka kampaamattomana.

Miten verhoilijan lopuksi kävi, siitä en muista mitään. Hän ei ollutkaan tässä muistonäyssäni mikään päähenkilö. Lähtemättömästi ennen muuta on mieleeni syöpynyt tuon alas tuijottavan, tuskasta hiestyneen, häväistyn miehen ilme. Mutta pääasiana ovat näkemyksessäni ne ilmeet, jotka todistavat papan ja mamman erilaista suhtautumista tapahtumaan. Mammasta näkyi, että häntä suunnattomasti vaivaa ja hävettää tämä pakollinen esiintyminen verhoilijan ilmiantajana ja häpäisijänä. Mamma olisi varmasti itse mieluummin vajonnut maan alle.

Mutta onko sanottava, että papan kasvojen ilme puhui jotakin päinvastaista? Kaukana siitä. Papan kasvot olivat tosin punehtuneet, hänen sanansa leppymättömän ankarat, kun hän lausui syytöksensä ja pakotti verhoilijan katseen väkisin maahan. Mutta tämä ankaruus ei johtunut kiivastuksesta, vaan yhä tuosta samasta hänen periaatteellisuudestaan. Hänen syytöstensä leppymätön armottomuus ja hänen kasvojensa hehkuva punoitus johtuivat — se tuntui selvästi — väkivaltaisesta ponnistuksesta juurineen kitkeä itsestään ne hänen mielestään peräti väärät säälin ja armahduksen tunteet, joita Elisabet oli keittiössä edustanut ja jotka kenties Aleksanderinkin sydämessä olivat vastoin hänen tahtoansa liikahtaneet. Rikoksen rangaistukseen saattaminen oli hänen mielestään moraalin ehdoton vaatimus, selviö, periaate, josta luopuminen olisi itse puolestaan ollut rangaistava teko, niinkuin oli yleisen lain mukaan esimerkiksi varastetun tavaran kätkeminen tai muu rikoksen salaaminen, jopa siitä vaikeneminenkin.

Mutta papan sitkeä periaatteellisuus ei esiintynyt suinkaan vain näin kieltoperäisenä, vain kasvatuksessa tai lainkäskyjen tarkassa noudattamisessa. Sillä oli myöskin suuret myöntöperäiset, sanoisinko aatteelliset puolensa, joiden luja toteuttaminen käytännössä on ollut, ei ainoastaan hänen oman, vaan koko hänen perheensäkin kohtalojen suuntaajana.

Seuraavassa koetan — yhä pysyen oman lapsuuteni muistelmissa — kuvata semmoisiakin hänen lujan periaatteellisuutensa ilmauksia, joissa Elisabet ei esiinny enää kieltäjänä tai vastustajana, vaan päinvastoin olentonsa koko alttiudella ja lämmöllä antautuu miestänsä kannattamaan ja tukemaan.

Sillä horjumaton oikeamielisyys oli sekin Aleksanderin syvimpiä periaatteita.