XIX. ELISABET KERTOO ENSIMMÄISESTÄ MATKASTAAN SUOMEEN.

Noin vuoden kuluttua häittemme jälkeen, joulukuussa 1858, mieheni vei minut kaukaiselle matkalle Suomeen. Oliko tarkoituksena muuttaa kokonaan Pietarista ja jäädä Suomeen, vai vielä palata Venäjälle ja asettua Pulkovan observatorioon jatkamaan tähtitieteellisiä tutkimuksia, se asia ei näyttänyt olevan vielä ratkaistu, vaan riippuvan joistakin neuvotteluista mieheni sukulaisten ja erittäinkin hänen äitinsä kanssa. Kaikissa tapauksissa oli yhtenä tarkoituksena esittää minut omaisille, äidille ja sisaruksille, jotka asuivat Kuopion pienessä kaupungissa, kaukana pohjoisessa Suomessa.

Matka oli tehtävä yksinomaan kyytihevosilla, sillä eihän siihen aikaan ollut vielä rautateitä, pitkät matkat tehtiin kesäisin diligensseillä ja talvisin reillä.

En voinut mieleeni ollenkaan kuvitella niitä mittaamattomia talvisia taipaleita, jotka nyt olivat edessämme. Suomessa olin käynyt vain Uudellakirkolla setä Pjotrin maatilalla, ja vain kesäiseen aikaan. Talvisista maaseutumatkoista en tiennyt mitään. Mieheni kertoi, että sielläpäin ei enää ollut merta, niinkuin Terijoella, vaan oli pitkiä järvenselkiä, jotka olivat jäässä, ja tie oli viitoitettuna pienillä vesoilla, joita kyytimiehen tarkka silmä saattoi yölläkin erottaa toisesta toiseen, niin ettei meidän tarvinnut eksymistä pelätä. Kysymykseeni oliko Suomessa susia, mieheni, joka ei milloinkaan edes leikilläkään valehdellut, myönsi niitä kyllä voivan siellä olla, mutta sai minut rauhoittumaan vakuuttaen, ettei Suomessa ollut milloinkaan kuultu susien hyökkäävän laumoissa ihmisten kimppuun, niinkuin romaaneissa kerrottiin Venäjällä joskus tapahtuvan.

Äiti varusti minut matkaan. Kumpia oli enemmän, lämpimiä vaatteitako, shaaleja, vaippoja, tossuja, turkkeja, vaiko välttämättömiä varoituksia ja matkaohjeita kaikenlaisten mahdollisuuksien varalta, en voi sanoa, arvatenkin niitä oli yhtä paljon, sillä ohjeita oli yhtä vaikea kaikkia pitää mielessä kuin hengittää siitä pienestä rakosesta, joka oli jätetty suun kohdalle vaipanreunojen väliin.

Meidät istutettiin vieri viereen kuomureen perälle, mutta vaatevarustusten vuoksi olimme enemmän erillämme kuin milloinkaan, tuskin saattaen kääntyä edes katsahtamaan toisiimme.

Vihdoin olivat varoitukset ja hyvästelyt sanotut, viimeiset loimen reunat kietaistu jalkain alle, viimeiset taputukset taputetut. Tiukuset helähtivät soimaan ja kitisten ja natisten reki alkoi lipua pakkasessa kovettuneella lumella.

Pari kertaa pyysin pyörtämään takaisin, sillä olin unohtanut jotakin. Aleksander ei suuttunut, päin vastoin laski leikkiä ja antoi minun hälyytellä koko talon uusille hyvästille. Toisella kertaa lähtiessämme hän nosti turkkeihin kangistuneen kätensä ja tunnusteli niskaani. Kun kysyin mitä hän sillä tarkoitti, hän sanoi koetelleensa olinko muistanut ottaa mukaan pääni.

Surin kovasti että turkkieni vuoksi en voinut vielä viimeistä kertaa syleillä itkevää äitiäni.

Pietaria kesti kauan. Toiselta puolen Nevaa näkyi rantakadun ja Talvipalatsin huikeita lyhtyvalojen rivejä. Mieli kulki hajanaisesti, repeytyen asiasta toiseen. Välistä olin näkevinäni omaiseni kokoontuneina vierashuoneeseen — ilman minua. Misha kiertää kokoon savuketta sanoen jotakin sukkeluutta minun olemattomuuteni kustannuksella (oikeastaan vain naurunaiheella lohduttaakseen äitiä), isä on heittäytynyt sohvalle, oma kotitakki peitteenään, kädet ristissä niskan takana, äiti ompelee pikku Olgalle nukkea, silmät alhaalla. Välistä taas tuikahtivat Nevan upeat valot silmiini ja ajatukseni lennähtivät Talvipalatsin valaistuihin saleihin, joissa nyt nuori Aleksanteri II hallitsi. Kuka se lieneekään kertonut minulle, että hän aikoi vapauttaa maaorjat, ja vielä joku toinen sanoi hänen aikovan päästää myöskin kaikki Nikolain karkoittamat nihilistit Siperiasta valloilleen? Isä oli asian puolesta, mutta paroni Medem oli kauhistuksissaan… Kesken kaikkea huomaan ajattelevani, olenkohan ottanut mukaan sitä pientä posliininukkeani, niinkuin olin aikonut? Jos en, niin pikku Olga sen löytää ja rikkoo, sillä se tyttö ei malta milloinkaan olla koettelematta paljonko naputtelemista leikkikalut kestävät. Ah, kun en tuota nyt ollut muistanut! Niin tärkeätä kuin minusta olisikin ollut vielä kerran palata kotiin, en sitä enää pyytänyt, sillä Aleksanderin sijassa olisin jo itsekin semmoisesta vaimolleni suuttunut.

Vihdoin kaupungin valot alkavat harveta, ja minun täytyy yrittää kääntyä taakseni katsomaan näkisinkö vielä kerran iloisen Pietarin rantalyhtyjä. Mutta niitä ei enää näy. Maa on pimennyt, taivas loistaa! Koko sen suunnan taivas on yhtenä valomerenä!

Ja samassa olen kiepsahtanut polvilleni, taapäin kääntyneenä. Aleksander puhuu jotakin rauhallista, joka ei koske tulipaloa, ja minun täytyy lopulta alkaa kuunnella häntä. Hän sanoo olevan tässä pääasiana, että minä en liiku reessä enkä vilustu ja että — miten nyt saadaan turkin helmat ja loimet yhtä tarkasti jalkojen ympärille kuin ne olivat lähtiessä! Mutta mitä tulipaloon tulee, niin se ei ollut muuta — sanoi hän — kuin Pietarin valojen pilviin heijastusta, eikä mitään liekkejä. Ja käski vain istua oikeinpäin ja rauhoittua.

Kuinka lyhtyjen valo saattoi kuvastua pilviin, oli minulle epäselvää, mutta olin päättänyt totella äitiä tottelemalla Aleksanderia kaikissa asioissa, ja istuin siis oikein päin, hänen ähkien järjestellessä loimia entiselleen. Pietari jo jääpi, jääpi sinne taakse, jonne ei enää saa katsahtaa. Sen liikemelu, kaukainen tuttu humukin on jo hiljennyt ja pääasiaksi on muuttunut tiukuistemme kilinä ja oman rekemme natina. Lyhtyjen sijassa on edessämme totisen kelmeäksi kirkastuva tähtitaivas, jonka luonnollista puhtautta silloin tällöin vielä häiritsevät laitakaupungin harvenevat rakennukset ja huvilain tornit. Kohta ei ole Pietarista enää mitään jäljellä. Sinne jäi hovi, sinne sohvalla loikova isä ja ompeleva äiti, sinne Shurat, setä Pjotrit, sinne Vierat, Natashat, sinne isot veljet ja pikku sisaret! Ah, vaikka kuinka yrittäisi kääntyä taakseen, ei enää mitään valoja näy. Tähtitaivas avartuu ja selkenee. Silloin tällöin jokin pitkä, harvaoksainen kuusi kulkee ohitsemme, tähtien editse, toinen, kolmas … yhdeksäs … ja painuvat kaikki taaksemme, niinkuin rientäisivät nopeasti takaisin Pietariin.

Aivan odottamattani tunsin nenässä ja kurkussa tutun kutkutuksen, joka ennusti silmiin kihoovia kyyneleitä, ja minä kiirehdin pian nielaisemaan semmoiset oireet. Itkeminen olisi ollut vastoin äidin moneen kertaan lausumia neuvoja (hänellä täytyi olla niissä asioissa suuri kokemus!) ja sitäpaitsi se olisi ollut vastoin päätöksiäni olla antautumatta tunteellisuuksiin. Selitin itselleni, ettei tuo kutkutus ollut johtunut muusta kuin posliininukkeni unohtumisesta, ja uskoin niin olevankin.

Näin me siis sukelsimme rohkeasti yhä sakeampiin kuusikkoihin ja minä pidin silmiäni kiinni, etten suotta näkisi noiden Pietariin palaajien rientoa.

Äkkiä tunsin Aleksanderin iloisesti töykkäsevän kyynärpäällään minua kylkeen.

Minä tietysti vastasin yhtä iloisesti.

Emme sanoneet sanaakaan.

Tämä oli hänen puhettaan.

Hän oli tavattoman harvasanainen. Hän ei milloinkaan puhunut "noin vain" — jotakin sanoakseen, niinkuin me sisarukset siellä kotona, joille alituinen nauru ja laverteleminen oli sääntönä ja vaikeneminen poikkeuksena. Hänellä oli päin vastoin puhumattomuus sääntönä ja puhuminen poikkeusta. Hän ei milloinkaan laverrellut puuta heinää. Hän ei milloinkaan puhunut muuta kuin viisaita ja tarpeellisia asioita ja vasta sitten kuin oli valmiiksi miettinyt sanottavansa. En tahdo väittää, etteikö hän milloinkaan sanonut sukkeluuksia, semmoista kyllä sattui, mutta ne eivät olleet hetken tuotteita, vaan ikäänkuin valmistettuja nekin, sillä jo kauan edeltäpäin saattoi hänen ilmeestään havaita, että nyt sieltä jotakin tulee. (Ja silloin tulikin niin, että sai nauraa itsensä kippuraan.) Mutta sellaiset tilaisuudet olivat harvinaisia kuin joulu ja pääsiäinen.

Kun siis näin vaitelias mies yht'äkkiä töykkäsee toista kylkeen, täytyy semmoisen puukkauksen olla sitä enemmän merkitsevää.

Ja ihmeellistä onkin kuinka paljon puhuva se saattoi olla erittäinkin juuri tässä tapauksessa, reen yksitoikkoisesti hytkähdellessä ja meidän siinä kököttäessämme vieri vieressä turkkeihimme kangistuneina. Menisi puolisen tuntia, jos minun olisi sanoin selitettävä mitä kaikkea tiesin sen töykkäyksen tahtoneen minulle ilmaista.

Ensiksikin tuntui siinä valtavan ilon hytkähdys, niin kuin meille joskus sattuu, kun äkkiä saamme tietää asiain olevan parhaalla mahdollisella kannalla. Ymmärtäähän sen, että hänen täytyi näin tuntea. Olihan Pietari vihdoinkin jäänyt taaksemme, olimmehan vihdoinkin päässeet irti kaikesta hänelle vieraasta ja sukeltaneet hänen kotoiseen maailmaansa!

Ja siinä oli samassa myöskin jokin iloon kehoitus minullekin, niinkuin hän olisi tahtonut tempaista minut pois ajatuksistani ja sanoa: älä huoli surra, pian olet näkevä, että se mihin tulemme ei ole huonompi sitä mistä lähdimme!

Koetin olla mukana hänen ilossaan. En katsellut enää noita mörkömäisiä harvaoksakuusia, vaan ummistunein silmin kokosin muististani kaiken ihanan minkä olin Suomesta nähnyt: Terijoen sinihelkkyvän ulapan, Halilan kartanon, surullisten laulujen laulajat, ja pian olin hyvilläni, että olin sielussani tehnyt todeksi sen vastauksen, minkä olin iloisella vastatöykkäyksellä Aleksanderille antanut.

Minun olisi kuitenkin tehnyt sanomattomasti mieli vähän sanoillakin jatkaa tätä välillämme tapahtunutta mykkää keskustelua. Koetin miettiä sellaisia sanoja, jotka olisivat ilmaisseet lähimaille samaa kuin tuo molemminpuolinen puukkauksemme. Mutta sellaisia ei löytynyt, eipä tainnut olla koko kielessäkään. Sanelin itsekseni niinpäin ja näinpäin, ei mikään kelvannut, kaikki tuntui ihan hassulta viisaan ja totisen Aleksanderin kuultavaksi. Jos olisin saanut mielinmäärin lörpötellä, niin varmaan olisi jokin sana oikeaankin osunut. Mutta minä en Aleksanderin seurassa koskaan lörpötellyt ja viisautta minussa ei ollut.

Aleksanderia ei pitkä vaikeneminen näyttänyt milloinkaan vaivaavan. Mutta meidän sisarusten välillä merkitsi vaikeneminen huonoa väliä tai riidanaihetta ja ahdisti sielua. Kun en voinut löytää nyt sanoja, rupesi tämä vaikeneminen ahdistamaan minua Aleksanderiinkin nähden. Hän voi vaikenemisensa puolustuksena pitää vaillinaista kielitaitoa, mutta minulla ei ole mitään puolustusta: olen tottunut lavertelemaan ja nyt olen vaiti! Ah, miksi hän ottikin minun kaltaiseni tyhmän olennon vaimokseen!

Vihdoin kuulen suuni puhuvan viattoman huolettomalla äänellä:

— Kuulepas Aleksander, miksi nuo puut ja metsät näyttävät kulkevan ohitsemme, mutta tähdet pysyvät paikallaan?

Aleksander oli kallistuneena taapäin puoliloikovaan asentoon, ja näytti havahtuvan ajatuksistaan.

— No kuinka…? — kysyi hän ikäänkuin vähän huolestuneena, kohosi ja katsahti kuomun alta ulos. Ja minä kohta jo tunsin kuinka sanomattoman tyhmänä olentona hän minua pitää juuri tuon kysymykseni johdosta.

Hän oli pitkän aikaa ääneti, nähtävästi miettien vastausta, joka olisi ollut täsmällinen ja minulle käsitettävä. Hän otti aina kaiken niin perusteelliselta kannalta. Minä puolestani en kyllä ollut tarkoittanut mitään tärkeätä, ajattelin vain johtua siitä tähtiä kyselemään, johon aineeseen hänen tiesin olevan kiintynyt. Tarkemmin ajatellen olihan oikeastaan selvää miksi tähdet eivät voineet pyöriä ohitsemme niinkuin kuuset. Olin siis kysynyt vain tyhmyyttäni, ja odotin nasevaa, tyhmyyteni johdosta hermostunutta vastausta.

Mutta minun rehellinen Aleksanderini ei ollut suuttunut tai oli suuttumuksensa voittanut. Mitä suurimmalla kärsivällisyydellä hän alkoi selittää minulle miksi aidanseipäät, joiden ohi ajamme, näyttävät liikkuvan ohitsemme, jota vastoin samalla puolella nouseva kuu näyttää seuraavan mukanamme. Ja todella kuu hauskasti hyppeli seipäitten ylitse, puikkelehti puiden välitse, katosi joskus näkymättömäksi tiheän metsikön taa, mutta kun jouduimme taas aukeamalle, niin eikös ollutkin ennättänyt juuri samalle paikalle ja rientänyt jälleen mukanamme! Tämä oli kaikki hyvää ja hauskaa, mutta mitä varten sen johdosta ruveta selittelemään perspektiivioppia, vertailemaan välimatkoja meistä kuuhun ja meistä aitaan, ikäänkuin asia ei olisi jo aikaa sitten selvä, koska minä olen omin silmin nähnyt seipäitten juoksevan Pietariin, mutta kuun matkustavan mukanamme tuntemattomaan pimeyteen? Minkä tähden ylimalkaan muuttua noin herttaisen puheliaaksi kohta kun tulee kysymys tähtitieteellisistä välimatkoista ja niiden mittauksista? Minkä vuoksi jälleen hermostua, kun minä, jotakin sanoakseni minäkin, kysäisin onko kuussa ihmisiä tai edes hiiriä? Miksi ruveta kertomaan, että heillä Suomessa on sananlasku, joka kuuluu: hyvää päivää — kirvesvartta, ja joka merkitsee, että minä olin sanonut jotakin asiaan aivan kuulumatonta ja keskustelusta poisjohtavaa?

Ajatteleeko siis Aleksander — ja hän ei muuta teekään kuin vain ajattelee — ajatteleeko hän aina vain tähtiä ja taivaan mittauksia?

Eipäs!

Nyt juuri hän alkaa puhua ihan toisesta, semmoisesta missä on väriä ja lämpöä. Lopetettuaan selityksensä välimatkojen suhteista avaruuksissa eli oikeastaan meidän maallisten välimatkojemme suhteesta taivaallisiin välimatkoihin hän kotvan aikaa vaiettuaan jatkaa näin:

— Mutta jos minut määrätään, niin kuin toivon, Pulkovan observatorioon tähtitieteellisiä opintoja jatkamaan, niin otan sinut mukaani sinne, ja silloin saat mielin määrin katsella suurien kaukoputkien läpi, ja saat nähdä planeettoja, joilla on montakin kuuta.

Tämäpä oli kovin kiinnostavaa! Silloinhan saisin vielä kerran palata Pietariin ja jäädä sinne ainakin niin kauaksi kuin Aleksanderin opinnot kestävät, ehkäpä ainiaaksi! Ihanaa!

Yht'äkkiä Suomi ja sen kuuset eivät olekaan ikäviä, vaan sangen hauskoja ja niiden rakastaminen on helppoa ja luonnollista. Ellemme Suomeen asettuisikaan, tulisi niitä varmaan ikävä (sillä minä jo vähän rakastin…).

Minä rakastin jo vähän Aleksanderiakin noiden hänen sanojensa vuoksi, ja olisi tehnyt mieli jotenkin ilmaista se hänelle.

Kun en yhäkään voinut keksiä miten sanoa hänelle jotakin hellää, olisin tahtonut edes hellästi painautua hänen kylkeänsä vasten ja kallistaa pääni hänen olalleen. Mutta ne turkit, ne turkit! Niiden suuressa kankeudessa ei ollut ajattelemistakaan mihinkään sellaiseen ryhtymistä.

Yksi helppo keino olisi ollut, vaikka se tosin ei olisi ollut mikään omintakeinen keksintö. Olisin voinut nyt minä vuorostani töykkäistä häntä kylkeen ja ilmaista jostakin syystä suuresti riemuitsevani. Voiko olla mitään helpompaa kuin kankeissakin turkeissa puukkaista toista kyynäspäällä kylkeen? Mutta minä en voinut sitä tehdä. Joka kerta kun olin tekemäisilläni, kadotin kaiken rohkeuteni. Ajatus oli jo ihan siinä kyynäspäässä, ajattelin: nyt-nyt puukkasen! Mutta sen sijaan oma sydämeni vain alkoi hurjasti sykkiä, enkä tullut sitä tehneeksi.

Olimme olleet jo vuoden naimisissa, mutta minä en ollut vielä kertaakaan omasta aloitteestani, ensimmäiseksi osoittanut hänelle hellyyttä. Olin vain ujosti vastannut hänen ystävällisiin hellyyksiinsä. Olin naimisiin mennessämme vielä siihen määrään lapsellinen, ettei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta avioelämän varsinaisesta luonteesta. Hääyön jälkeen riensin minä äidin luo ja haikeasti itkien lankesin hänen kaulaansa. — Äiti lohdutteli minua parhaansa mukaan, jopa itki vähän yhdessä minun kanssani, ja sanoi: "Eihän sinulle, lapsi kulta, ole mitään onnettomuutta tapahtunut, ei oikeastaan mitään muuta kuin mitä tapahtuu jokaiselle tytölle, kun hän joutuu naimisiin." Äiti kuivasi kyynelensä ennen minua ja vakavasti neuvoi minua ottamaan nöyrästi ja rauhallisesti vastaan elämän kaikki yllätykset, katkeratkin. Varmaankin hän oli itse puolestaan jotakin samanlaista saanut kokea, sillä hänkin oli mennyt miehelään melkein lapsena.

Ennen tälle matkalle lähtöä, siis noin vuoden kuluttua häistämme, vei äiti minut erikseen ja puheli kanssani vakavasti, kysyen: "Etkö sinä, Liisukkani, ole huomannut ehkä jotakin omituista tunnetta sisässäsi, — niinkuin jokin sinussa liikahtaisi?" — Ihmetellen minä vastasin: "Olen kyllä, juuri semmoista olen tuntenut." Vasta äidin selitettyä ymmärsin, että se, mikä minussa liikahteli, oli lapsi, Aleksanderin lapsi. Hämmästyin … ihastuin … Jollekin, en tiedä kelle, annoin kaikki anteeksi.

Siitä asti aloin rakastaa Aleksanderia. Kuinka nainen ei rakastaisi miestä, jonka lasta tuntee kohdussaan kantavansa! Tiesin myös äidin kautta, että Aleksander tietää. Hän tietää, vaikka tapansa mukaan ei sano mitään, — tietää ja aikoo olla hellänä isänä, kun lapsi syntyy. Ehkä hän on itsekseen jo miettinyt millä tavalla hän on ottava lapsen syliinsä ja kuinka onnelliset tulemme silloin olemaan…

Kuu paistoi suoraan sisään kuomumme alle, ja metsikössä näkyi ihastuttavia pieniä lumimättäitä, jotka olivat aivan pyöreitä kukin oman pikku näreensä ympärillä, ikäänkuin suojaten näitä ja ylettyen alioksiin asti. Niiden oli turvallinen viettää yötään ja odottaa päivää. Ja yht'äkkiä minut tempasi niin hurjan iloinen turvallisuuden tunne siinä istuessani mieheni kanssa kyljikkäin, että minä — ilman sen pitempiä valmistuksia — otin ja töykkäsin häntä. Vasta sen tehtyäni alkoi sydämeni pamppailla ja jännittyneenä minä odottelin mitä tuleman piti.

Ei mitään vastausta, ei töykkäisyä, ei kysymystä.

Onko hän ehkä närkästynyt ja pitää sopimattomana minun aloitettani? Jos hän olisi edes sanan sanonut, olisin kohta ruvennut rohkeasti puhumaan lapsestamme ja hän olisi ymmärtänyt miksi olin niin tehnyt. Mutta tämä vaikeneminen oli kauheaa. Minä päätin ottaa selvän mitä hän oikein ajatteli tästä käytöksestäni.

Käännyin turkkieni kankeudesta huolimatta väkisin sivulle päin. Katson. Kuu paistaa häntä kohti, hän on laskeutunut puoleksi selälleen kuomun takamusta vastaan. Bashlikin (upseerien käyttämän suojuspäähineen) reunain väliin jääneessä hengitysrakosessa näkyy vain hänen kaunis, viivansuora nenänsä, jota kuu valaisee. Painaudun alemmaksi, katson rakosen pimeyteen. Hänen silmänsä ovat ummistuneet, hän nukkuu.

Jo ennen lähtöämme oli Aleksander tosin sanonut minulle nukkuvansa pitkillä rekimatkoilla melkein koko ajan, mutta että hän olisi saanut unta jo näin pian lähtömme jälkeen, sitä en olisi voinut ajatella. Semmoista se on, kun mies ei osaa puhua.

Minua peloitti olla yksin oudossa, kuutamoisessa talvimaisemassa, jommoista en ole ennen voinut kuvitellakaan. Äskeinen riemukas turvallisuus muuttui säikkyväksi turvattomuudentunteeksi, ja jo aloin kuvitella susia.

Kysyin kuskilta, voisiko tapahtua, että sudet hyökkäisivät kimppuumme.

Sain toistaa kysymykseni useaan kertaan ja eri sanoilla, ennen kuin hän ymmärsi. Hän vastasi hullunkurisen tökeröllä venäjänkielellä, oli nähtävästi tshuhna jostakin kauempaa, ja minä en oikeastaan ymmärtänyt paljoa hänen selityksestään. Kauhukseni kuitenkin sen verran, että hän sanoi susien olevan vaarallisia vain hyvin nälkäisinä ollessaan.

Sitten hän kääntyi taas istumaan kuskipukillansa eteenpäin ja siihen meidän keskustelumme päättyivät. Mistä minä tiedän olivatko sudet tänä yönä nälkäisiä vai kylläisiä! Ja ovatkohan ne kaikki ihmiset tässä maassa noin harvapuheisia?

En ollenkaan osannut vaieta ja viettää aikaani yksinäisyydessä. Ja nyt oli koko yö edessä. Minä ikäänkuin en osannut olla ja elää, jos ei ollut kenen kanssa puhella. Mutta tässä oli vielä päälliseksi yö edessä. Ja sudet! Ja se kuski pahuskin jo nuokkuu torkuksissaan!

Äiti oli jäänyt kauas, kauas pois, ja mieheni — hän oli hävinnyt tajuttomuuden syvyyksiin. Mutta minä en voinut olla ilman turvaa, en voinut olla ilman sitä, joka minun edestäni päättää ja ratkaisee asioitani ja antaa minulle rohkeutta susia vastaan.

Tuskissani minä herätin Aleksanderin.

— Mikäs nyt? — kysyi hän hiukan kohottaen päätänsä.

— Aleksander, Aleksander, minua peloittaa niin kauheasti! — sanoin minä syyllisenä ja itkuun valmiina.

Hän sanoi:

— Joutavia! Tyyny on asetettu pääsi taakse. Paneudu selällesi ja ummista silmäsi.

Kun eivät ne ihmiset käsittäneet, ettenhän minä voinut nukkumista ajatella niin kauan kuin vapisin pelosta enkä saanut kenenkään kanssa puhua!

Jonkin ajan kuluttua oli Aleksander jälleen niin sikeässä unessa, että minä saatoin — turkeista väljemmälle vapauduttuani — panna toisen käteni hänen ylitsensä ja kumartua lähemmäksi häntä turvaa hakien.

Tällöin näin uudelleen hänen nenänsä bashlikin raosta.

Rakonen oli suurentunut ja nyt näkyivät ummistuneet silmäluomet ja vähän otsaa. Syvä tyytymättömyyden ja ankaruuden ryppy oli hänellä silmäin välissä. Se oli kai siihen jäänyt äskeisen heräämisen ja nuhteen jälkeen. Ankara mies.

Mutta tätä tuttua ankaruuden ryppyä katsellessani — omituista kyllä — rupesin tuntemaan turvaa. "Kyllä tuo mies minusta huolen pitää!" — tuli lohdullisena, mahtavana tunnevirtana sieluni syvyydestä. Ryppy oli äärettömän ankara, mutta sen vaikutus sama kuin äidin hellyys.