XXII. ALEKSANDERIN ELÄMÄNKAARI KÄÄNTYY MAATA KOHDEN.

Koskisen valtiollisiin suunnitelmiin olisi kaiketi kuulunut, että Aleksander olisi yhä edelleen jäänyt kuvernöörinvirastojen kielioloja järjestelemään, joko pysyen toistaiseksi vielä Vaasassa tai sitten muuttaen johonkin neljänteen lääniin, jossa ruotsinkielellä oli valta-asema ja jossa samat kieliolojen mullistukset olisi siis ollut pantava toimeen. Itse oli Koskinen sillä välin koonnut muut fennomaaniystävät lujaan ketjuun ympärillensä, ja tässä ahtaassa ryhmäkunnassa nyt suunniteltiin senaatin vastaisia talousosaston päälliköitä, Aleksanderin tietenkin jäädessä näiden ehdokkaitten ulkopuolelle.

Mutta Aleksander alkoi jo olla lopen väsynyt jylhään yksinäisyyteensä. Viimeksi hän oli herättänyt karvasta vihaa virastonsa ulkopuolellakin kosketellessaan asevelvollisen armeijankin arkaluontoisia kielioloja. Se oli tapahtunut eräässä senaatin kuvernööreiltä vaatimassa lausunnossa. Sattumalta olen itse saanut tutustua tähän lausuntoon, se kun oli niiden asiapaperien joukossa, jotka lakivaliokunnan tilauksen mukaisesti olin sen sihteerinä noutanut senaatista. Valiokunnassa luettiin myöskin senaatin talousosaston keskustelupöytäkirja ja Koskisen antama lausunto, joka osoitti hänen olleen päätä pitempi kaikkia muita silloisia talousosaston jäseniä. Hänen kaikki lausuntonsa yleensä osoittivat tavatonta asiallisuutta, laajoja kameraalisia tietoja ja äärimmäisintä valtiomiehen varovaisuutta. Mutta Aleksanderin Suomen sotalaitosta arvosteleva lausunto ei osoittanut suinkaan valtiomiehen varovaisuutta. Se oli kyllä sanamuodoltaan rauhallinen ja asiallinen, mutta sisällöltään häikäilemätön ja uhmaava. Hän näet vertaili Suomen ja Venäjän sotalaitoksia toisiinsa, mitä kummankin sotilaalliseen henkeen tulee, ja antoi etusijan empimättä — jälkimmäiselle! "Suhde upseerin ja sotamiehen välillä, tuo armeijan sotakuntoisuuden herkin ja tärkein sisällinen tekijä, oli Venäjällä verrattoman paljon luonnollisempi, keskinäisesti luottavampi, kodikkaampi, yhteyttään tuntevampi kuin konsanaan meillä. Ja syynä meidän arveluttavaan huonommuuteemme tässä suhteessa ei ollut mikään muu kuin upseeristomme epäkansallisuus, sen ruotsalaisuus, mikä sai päällystön ja miehistön pysymään toisillensa vieraina, ja sehän oli epäkohta, joka mitä pahimmin alensi armeijamme sotakuntoisuutta." — Arvaahan sen, minkä luimistavan vihan moinen huudahdus saattoi niinä aikoina herättää Aleksanderia vastaan, erittäinkin kun samaa miestä epäiltiin pääsyylliseksi siihen, että Heiden majaili Suomessa, uhkaillen senaatinkin täydellistä suomalaistamista.

Paitsi tätä ympäröivän vihan alituista hermoille käypää ja väsyttävää rasitusta, joka alkoi nopeasti heikentää hänen terveyttänsä, kohtasivat häntä — juuri tuon heikkenemisen seurauksena — ensimmäiset pyörrytysoireet, jotka olisivat vaatineet ehdotonta lepoa. Mutta Aleksander ei ollut mikään levon mies. Päinvastoin kaikenlaiset "väsymyksen oireet" juuri yllyttivätkin häntä vielä tarmokkaampiin ponnistuksiin. Ja niinkuin hän nuorena kadettina ei ollut varjellut itseään vilustumiselta tai muita ruumiin hemmotteluja tunnustanut, niin hän nyt ukkonakin peräti ylenkatsoi "mokomiakin pyörrytyksiä", ja kun eräs saattaja, hänen vähän horjahdellessaan kadulla pyörrytyksen aikana, tahtoi ottaa häntä käsipuolesta, hän työnsi auttajan kimmastuneena syrjään ja meni menojaan.

Vaasaan jääminen tai johonkin uuteen lääniin siirtyminen alkoi hänestä tähän aikaan tuntua — Koskisen suunnitelmista huolimatta — tarkoituksettomalta. Aivan kuin hänet olisi jätetty penkille istumaan, koska hän ei muka olisi jaksanut omin voimin määrän päähän astua!

Verraten ankaran sairauden jälkeen tervehdyttyään hän siis, kenenkään neuvoja enää seuraamatta, kääntyi ystävänsä Heidenin puoleen ilmoittautuen halukkaaksi senaattiin. Hänet nimitettiin silloin senaatin sotilastoimituskunnan päälliköksi, ja niin hän muutti perheineen Helsinkiin.

Aleksander joutui siis jälleen vanhojen fennomaaniystäväinsä seuraan, oltuaan heistä erossa suunnilleen kymmenen vuotta. Näin ollen hän tavallaan oli kyllä päässyt kaameasta yksinäisyydestään. Mutta paljon olivat sillä välin Helsinginkin olot muuttuneet, eikä entisestä kotoisesta politikoimisesta höyryävien totipöytien ääressä ollut enää tietoakaan. Kaikki oli jo toista, kylmää ja vierasta: Suomettaren rinnalla rehoitti Erkon vapaamielinen jokapäiväinen lehti, joka oli julistanut, että kielikysymys oli jo sivuuttanut polttopisteensä (voi kiusan kappaletta!) — naiskysymyksellä oli etevät ajajansa kaikissa säädyissä, — valtiokirkon yhteys oli uhattu — Koskinen piti neuvotteluja jo aivan toisten miesten kanssa, — Ignatiuksella ei ollut aikaa, — Meurman oli vanhentunut ja järkyttynyt katkerassa taistelussaan nuoria vallananastajia vastaan.

Viimeisen kerran näin näitä harmaantuneita fennomaanivanhuksia koolla Koskisen perustaman kansantaloudellisen seuran päivällisillä — ei enää minkään vaatimattoman kodin kutsuissa, vaan Kämpin juhlallisessa yksityissalissa eikä enää tutunomaisessa esitelmätilaisuudessa, joka oli järjestetty päivällisten yhteyteen ja johon oli saapunut Aleksanderille tuntemattomia nuoria nousukkaita, taloustieteilijöitä ja yhteiskunnallisia toimihenkilöitä. Siellä oli myöskin useita vanhojen fennomaanijohtajien sukuihin kuuluvia lupaavia tulevaisuudenmiehiä.

Minä puolestani olin tähän tilaisuuteen saapunut Aleksanderin tahdosta ja hänen seurassaan. Tuntui niinkuin hän olisi tahtonut minulle näyttää, mihin saavutuksiin tällä välin oli jo ehditty, ja koko tuosta hartaasta halusta johtaa minut Koskisen yhdistykseen jäi minulle se vaikutus, ettei hän ollut vielä heittänyt viimeistä toivoansa nähdä minun sittenkin palaavan juridiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan aloille, joten ainakin yksi hänen pojistaan olisi jossakin korkeammassa asemassa jatkanut suomalaisuuden ohjelman toteuttamista.

Esitelmänpitäjäksi oli kutsuttu saksalainen tieteilijä, joka siihen aikaan oleskeli Helsingissä saksalaisen seurakunnan pastorina. Sisältönä oli sosialismin ilmiö semmoisena kuin se oli Saksassa esiintynyt. Esitelmöitsijä tahtoi vastata kysymykseen: miten tätä ilmiötä olisi kohdeltava valtiovallan puolelta? Hän arveli, että kysymys oli aktuaalinen täälläkin, niinkuin se oli jo vuosikymmeniä ollut Saksassa, sosialismin emämaassa. Laajassa historiikissa hän lopuksi esitti, miten ovelasti suuri valtiomiesten valtiomies Bismarck oli ymmärtänyt sosialismia kohdella. Milloin hän oli ollut myöntyvinään sosialistien kaikkein epäkypsimpiin vaatimuksiin, siten vain saadakseen tilaisuuden osoittaa niiden täydellisen hallinnollisen mahdottomuuden, milloin taas mennyt heidän vaatimustensa edelle esittäen niitä omina aloitteinaan. Esitelmänsä saksalainen lopetti moneen kertaan toistamallaan valiolauseella, jonka hän tahtoi sekä suunnan osoitukseksi että hienoksi varoitukseksi näin painaa suomalaisten valtiomiesten muistiin: "Man soll dem Sozialismus nicht entgegentreten, sondern entgegenkommen." (Sosialismia ei ole vastustettava, vaan kohdeltava myönnytellen.)

Koskinen oli asettunut puolittain lepäävään asentoon sohvalle, niinkuin mies, joka väsyttävän virkatyön jälkeen vihdoinkin on saanut syödyksi hyvän päivällisen. Hän olikin jo aikalailla vanhentunut ja näytti rasittuneemmalta kuin milloinkaan ennen. Hiukset ja tuo tuttu siro suorakaiteen muotoinen pukinparta olivat jo aivan valkoiset. Odotin kovin uteliaana, mitä hän nyt sanoo saksalaisen niin äkkipäätä herättämästä kysymyksestä, joka ei tosin vielä ollut joutunut minkään virallisen huomion kohteeksi, mutta oli meidän nuorten kesken mitä aktuaalisin.

Senaattori näytti kuitenkin hyvin haluttomalta ryhtymään pohtimaan mokomaa, ohjelman ulkopuolella olevaa, tuulesta temmattua kysymystä. Hän olisi mielellään antanut muiden puhua. Mutta kun muitakin vain haukotutti, täytyi hänen seuran esimiehenä edes jotakin lausua.

Tavanmukaisesti kiitettyään esitelmänpitäjää Koskinen sanoi yläpuolelta punnitsijan hidastelevaan sävyyn, ettei hänen nähdäkseen koko tuolla sosialismiksi sanotulla liikkeellä ole mitään edellytyksiä saada jalansijaa Suomessa, — että täällä ei ole olemassa sitä suurtilallisuutta, joka Saksassa mahdollista kyllä on luonut valtiollisesti uhkaavan irtaimen ja tehdasväestön, — että meillä ovat vallalla keskikokoiset talonpoikaiset maanviljelystilat ja sopivien palstoituslakien avulla aiotaan irtaimelle väestölle suoda tilaisuus itsenäisten pikkutilojen muodostamiseen, mikä tietenkin on auttava tilatonta väestöä takaisin maanviljelykseen.

Lämpimästi lehahti entisyydestä Koskisen optimistinen, hilpeä, valoisa laulu "Honkaen keskellä mökkini seisoo"…

Mitään muita puheenvuoroja ei käytettykään. Ovela saksalainenkin oli tykkänään vaiti, niinkuin mies, joka säpsähtäen huomaa virittäneensä sävelen aivan vieraasta oopperasta.

Koskisen lausunto osoitti kuitenkin, että "vanhat fennot" olivat jo vanhentuneet, ei ainoastaan ulkonäkönsä puolesta, vaan että heidän huomiokykynsäkin kaiken sen suhteen, mikä ei ollut välittömässä yhteydessä heidän aikansa kansallisen herätyksen kanssa, oli alkanut himmetä.

Mutta vanhentuminenhan on luonnonlaki.

Kuka olisikaan osannut aavistaa, että Hegelin jälkeen, joka tuli Suomeen Snellmanin purressa, Marx niin pian 'seilaisi' perästä!

Ja niinpä näillekin vanhoille, ihanille ukoille jo kuului uuden ajan kolea hyvästely: Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä.

He rupesivatkin toinen toisensa perästä tekemään lähtöänsä.

Ensimmäisenä suoriutui matkaan Aleksander.

Hänellä oli ollut jo toinenkin lähtövaroitus. Tietysti hänen mielestään vain taaskin pieni pyörrytyskohtaus.

Vaimoni ja minä pikku Eeron ja sylissä kannettavan Liisan kanssa vietimme silloin kesää Hollolan Siikaniemessä, Vesijärven rannikolla. Olimme niihin aikoihin jo ruvenneet ajattelemaan kokonaankin maalle muuttamista ja kyselimme sopivaa palstatilaa.

Eräänä päivänä saapui odottamatta luoksemme Helsingistä ukko Aleksander. Sanoi aivan välinpitämättömästi ja ohimennen vain aikovansa jonkun päivän levähtää luonamme kaupungin kesäkuumasta.

Nyt eivät asiat ole oikealla tolalla, ajattelin. Pappa tunnustaa tarvitsevansa lepoa — semmoista ei ole vielä milloinkaan tapahtunut. Hän olikin todella vähän toisenlainen: ei huolinut pitää itseänsä aivan yhtä solakan suorana kuin ennen eikä yhtä usein ojentautua, kun hartiat herpautuivat. Tavan takaa rinta-asentoon ojentautuminen oli hänellä muuten ollut jo kadettiajoilta periytynyt liike. Nyt häneltä olat unohtuivat pitkiksi ajoiksi lyyhyksiin. Joskus hän suoristihen, mutta jo taas unohti reipastelunsa.

Näin unohtautuneena hänen olemukseensa oli nyt liittynyt jokin uusi, sanomaton lämpimyys — niinkuin se olisi hänen huomaamattaan jostakin lymystä vihdoinkin päässyt näyttäytymään. Syntyi outo halu kosketella häntä hyväilevästi. Se olisi kuitenkin ollut niin outoa, ettei sitä voinut ajatellakaan tapahtuvaksi, sitä ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut.

Käykö ihmisten välillä näkymättömiä, hellittämättömiä taisteluja, joista he itse ovat melkein tiedottomia ja jotka kumminkin määräävät heidän etäisyytensä toinen toisestaan?

Iloluontoinen vaimoni vei ukin heti pikku Liisaa katsomaan, jonka hän asetti alastomana potkimaan ja pärskyttelemään kootun vuoteen valkoiselle päällykselle. Ukki nauroi ja nautti, leperteli lapsen kanssa, sanoi pikku nöpöseksi ja kärpäsen muoriksi ja valitteli vain, ettei Liisalle vielä ollut ennättänyt kasvaa niskaan saparoa, josta olisi saanut vetäistä.

Mutta vielä enemmän hän hämmästytti meitä ehdottamalla, että lähtisimme yhdessä Heinola-laivassa katsomaan sitä kruununpuustellia, jonka vuokralle-ottamista olin vaimoni kanssa suunnitellut.

Ja me kun olimme kuvitelleet, että hän oli meidät lopullisesti hylännyt saatuaan tietää meidän aikovan muuttaa ainiaaksi maalle! Vielä mitä!

Laivaan tultuamme hän alkoi tiedustaa mieltäni, olisiko hänen vielä jäätävä toimeensa vai katsoisinko, että hänen oli jo aika vetäytyä syrjään. Minä kehoitin jälkimmäiseen sanoen, ettei mikään olisi niin ihanaa kuin tietää hänen vihdoinkin lepäävän ja että jokainen hänen työpäivänsä tuntui iskulta omaantuntoon. Hän oli hämmästyttävän myöntyväinen tähän virkaeroajatukseen, jopa sanoi aikovansa siinä tapauksessa mahdollisesti asettua luoksemme asumaan ja avustaa meitä maanviljelyskaluston sekä muun kapitaalia kysyvän irtaimiston hankkimisessa.

Laivamatkan jälkeen meidän oli suoritettava vielä aika pitkä jalkapatikka. Tarkasteltuamme virkatalon ja päästyämme takaisin laivaan hän todella näytti väsyneeltä ja hänen piti mennä hyttiin lepäämään. Siellä oli kuuma ja tukahduttava ilma. Hänen ohimo- ja otsasuonensa olivat paisuksissa.

Seuraavana aamuna kahvinjuonnin aikaan hän sai toisen varoituksen, josta huomasi, että kaikkinainen liikarasitus oli hänelle sopimatonta. Se tapahtui jälleen pyörrytyskohtauksen muodossa ja hän kadotti hetkeksi tajuntansakin.

Toimelias vaimoni lähetti hädissään voudin heti soutamaan Vesijärven ylitse Lahteen lääkärinapua hakemaan.

Lääkäri määräsi tietenkin täydellistä lepoa. Mutta vouti oli Lahdessa tainnut toitotella liikoja, koska jo seuraavan päivän Nya Pressenissä oli huomattavalla paikalla tiedoitus, että sotilastoimituskunnan päällikkö, kenraaliluutnantti J. oli saanut halvauksen.

Lehden saavuttua käsiimme Aleksander luki uutisen omasta lopustaan näennäisesti aivan kylmäverisesti. Hänen kasvoissaan ei huomannut värähdystäkään. Rauhallisena hän nousi sairasvuoteeltaan, joi kanssamme kahvia ja sitten sanoi aikovansa vielä samana päivänä matkustaa Helsinkiin virkatoimeensa.

Suuri muutos oli hänessä jälleen tapahtunut. Ei rahtuakaan mistään hentomielisyydestä enää. Ei merkkiäkään sairaudesta tai väsymyksestäkään. Olat eivät lyyhyksissä, hartiat jälleen kohollaan, aivan entisellään suora solakkuus.

— Joutavia! Olen aivan terve, — sanoi hän torjuen, kun tahdoin saattaa häntä Lahteen.

Ja vain keksimällä, että täytyihän minun peruuttaa uutinen ja kehoittaa Pressenin herroja käymään sotilastoimituskunnassa senaattoria katsomassa, sain hänet taipumaan. Hänen nenänsä venähti ja sen pielet painoivat ylähuulta. Se merkitsi hänellä hymähdystä aiotun sukkeluuden edellä, vaikka sukkeluus tällä kertaa jäikin sikseen.

Matkustimme yhdessä.

Ja pitkät ajat Aleksander vielä toimi virastossaan, Senaatin neuvotteluissa ja täysi-istunnoissa, kestäen kaikki kestettävänsä ja saamatta pyörrytyskohtausta edes niistä Pressenin sydämettömistä ivakirjoituksista, joissa hänen alkavaa hajamielisyyttänsä pilkattiin.

Mutta kolmas pyörrytyskohtaus, kun se vihdoin tuli, ei ollutkaan enää pelkkää varoitusta, vaan se merkitsi täyttä totta.

Tosin sittenkin sattui vuorokautta aikaisemmin pienoinen varoituskohtaus, jota olisi ollut tilaisuus totella. Aleksander oli nimittäin pitkän ja rasittavan virkatyön jälkeen päättänyt mennä parhaan ystävänsä tähtitieteilijä Donnerin kanssa rakkaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuransa kokoukseen seuran omaan taloon. (Omaan taloon! Mikä unelmien unelma olikaan toteutunut!) Kun ystävykset kulkivat yhdessä Senaatintorin yli, huomasi Donner, että Aleksander horjahteli. Donner tarjosi silloin apuansa tukien häntä käsipuolesta. Mutta Aleksander työnsi hänet syrjään, niinkuin oli kerran minullekin Vaasassa tehnyt. No mitäpäs siitä. Kokous meni onnellisesti. Mutta myöhään illalla sain viestin Elisabetilta (he asuivat Ritarikadun 9:ssä), että oli tultava sinne.

Aleksander oli jo paneutunut vuoteeseensa, kun ennätin saapua Kaivopuiston Ullanlinnasta, jonka yläkerrassa me puolestamme asuimme. Hän näytti nukkuvan tavallista, rauhallista unta eikä ollut enää tainnoksissa, niinkuin oli ollut aikaisemmin, joten Elisabetin ylenmääräinen pelästys näytti aiheettomalta ja oli täysi syy luulla hänen virkoavan niinkuin aina ennenkin.

Varmuuden vuoksi lupasin sentään jäädä yöksi.

Jotta ukko ei epäilisi häntä vahdittavan, menin hiljaa hiipien hänen makuuhuoneensa ovelle, avasin sen raolleen ja yövyin viereisen huoneen sohvalle riisuutumatta, sillä aioin valvoa yön.

Tuntikausiin ei kuulunut muuta kuin samaa rauhallista hengitystä. Aamupuoleen yötä vaivuin tahtomattani uneen. Siitä kavahdin hereille viereisestä huoneesta kuuluvaan voihkinaan.

Isä makasi alusvaatteisillaan, kyynärpäähänsä nojaten keskellä lattiata. Hänen leveä, punervaihoinen rintansa näkyi paidan aukosta.

— Vihdoinkin! — sanoi hän minut nähtyänsä. Hän ei voinut nousta. Autoin hänet pystyyn, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet. Painaen hänet syliäni vasten kohotin hänet maasta. (Voi, kuinka voimakas sitä oli siihen aikaan!) Hetken tunnustelin käsissäni isän koko vartaloa, semmoisenaan, ilman sotilasverkaa välillä, hetken olimme puristuksissa rinta vasten rintaa. Vihdoinkin!

Peitin hänet vuoteeseen ja katseemme kohtasivat toisensa. Hänen nenänsä venähti huulta painamaan, eikä tällä kertaa jäänyt sukkeluuskaan sanomatta:

— No nyt mennään valmistamaan Nya Pressenille iloa! — myhisi hän.

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Ne sanottuansa hän koetti tavoittaa seinästä sähkönappulaa kutsuakseen palvelijoita, mutta käsi rupesi mahdottomasti vapisemaan, silmäin mustuaiset oudosti laajenivat, hän huusi rajusti, ja lopullinen aivohalvaus oli alkanut.

Omaisista toinen toisensa jälkeen saapui ollakseen läsnä viimeisinä hetkinä. Elisabet viipyi.

Ollenkaan ottamatta lukuun, että yleinen tapa vaati omaisten kokoonkutsumista kuolinvuoteen ympärille Elisabet puolestaan tuli myöhään ja silloinkin asettui vuoteen pääpuolen taa siten, että Aleksander, jos olisi vielä avannut silmänsä, ei olisi häntä nähnyt ja siitä arvannut, mitä oli kysymyksessä.

Kysyin häneltä hiljaa, miksi hän ei ollut ennen tullut.

Aito Clodtmaisella koruttomuudella ja avomielisyydellä hän vastasi:

— Pelkäsin häiritä hänen viimeisiä hetkiään, tiesin, ettei hän uskonut vielä kuolevansa.

Näin Aleksanderin mutkaton ja selväpiirteinen elämänkaari kohtasi jälleen maan, Elisabetin elämänkaaren vasta alkaessa kohota ylimpään keskikorkeuteen.