IV. AMANDA GRAHN KÄY VIEREMÄSSÄ.
Reading edition
Vieremä — se ei ollut Elisabetin talon virallinen nimi.
Sen nimi oli ennen ollut toinen. Se mainittiin maakirjoissa ja rekistereissä nimellä Flasi skattehemman n:o 3 i Virkby by af Lojo socken. Kooltaan se oli 1/16 manttaalia, noin 70 tynnyrinalaa. Rakennukset olivat aivan kylätien vieressä, jonka vuoksi Elisabet oli ensi asioikseen istuttanut pihan suojaksi koivuja ja kuusiaidan. Asuinrakennus korjattiin ja täydennettiin. Ränsistyneen navetan ja tallin tilalle rakennettiin uudet. Kauppahinta oli ollut seitsemän ja puoli tuhatta silloista Smk., mutta korjauksineen oli tämä asia niellyt melkein kaiken, mitä Elisabetille oli naimaosana perinnönjaossa tullut.
Vieremä-nimen käsittivät ympäristön asukkaat, lohjalaiset, joilla oli huono kielikorva, johtuneen muka siitä, että kenraalska oli asettunut asumaan poikansa palstatilan "viereen". Mutta niin ei ollut asianlaita. Tämä nimi, joka sille sitten kuvernöörintarkastuksessa virallisesti vahvistettiin, oli talolle annettu sen iisalmelaisen Vieremä-pappilan muistoksi, joka oli ollut Juhani Ahon lapsuudenkotina hänen isänsä ollessa mahtavan Laguksen apupappina. Tuo kaukainen, punamullalla sivelty kappalaisen asunto oli puolestaan saanut nimensä jostakin muinaisesta maan vieremästä, ja nimi oli tullut meille rakkaaksi Ahon ainaisten kertomusten, luonnonkuvausten ja runollisten lapsuudenmuistelmain vuoksi. Elisabetin Vieremä ei ollut minkäänlaisten maanvieremäin muodostamassa paikassa. Se oli Salpausselän eli oikeammin Lohjanselän kivisten vuorijonojen välisessä laaksossa, toisella kupeellaan Lohjan järvi, toisella graniittikallioiden seiniä.
Mitä taas Amanda Grahniin tulee, tuohon uskolliseen hoitajaan lapsuutemme ajoilta, niin hän oli aito lohjalainen ja asui Lohjan kauppalassa, joka oli noin 8 kilometrin päässä meidän Virkkalan kylästä.
Hän oli jo käynyt vanhanpuoleiseksi enkä tahtonut uskoa silmiäni, kun hänet nyt näin. Vain hänen pienuudestaan ja hänen perunanenänsä tutusta nupukasta, joka nenänpääksi jouduttuaan yllättävästi muutti suuntansa suoraan ylöspäin, hänet saattoi tuntea entisaikain Amandaksi, varhaisen lapsuusaikamme uskolliseksi ystäväksi. Hän oli joutunut palvelijaksemme kohta ensimmäisenä vuonna Viipurista Helsinkiin muutettuamme.
Silloin hän vielä oli nuori ja pullean pulska.
Isämme ankaran vaatimuksen mukaisesti hän ei ollut saanut kanssamme puhua muuta kuin suomea, jota Amanda kuitenkin osasi huonosti. Niinpä hänen mielestään saattoi jotakin tarvita "anjeleegist". Pitäisi-muotoa hän ei milloinkaan voinut oppia, vaan sanoi "pidisis", ja niin poispäin. Mutta hän oppi sitä väärää suomeansa puhumaan hyvin sujuvasti ja nopeaan. Isä ei olisi hänestä tämän sekamelskan vuoksi oikein huolinut, mutta Amanda oli osannut pian muuttua Elisabetin oikeaksi kädeksi. Amanda tiesi kaikki, mitä Helsingissä oli tiedettävä, opetti tuntemaan kauppatorin salaisuudet, puodit, missä mikin tavara oli parasta ja halvinta, ja hänen ruotsalaisuutensa oli kodin ulkopuolisissa asioissa suureksi avuksi Elisabetille, koska Helsinki oli niihin aikoihin vielä niin umpiruotsalainen, ettei puodeissa eikäpä juuri kauppatorillakaan voinut pelkällä suomella tulla edes toimeenkaan. Jo tästäkin syystä oli Amanda ollut Elisabetille aivan välttämätön apuri.
Lisäksi hän oli mainio lasten hoitaja. Hän osasi verrattomasti leikkiä. Keränä hän saattoi pyöriä pikku veljien ja sisarten kanssa lattialla, kiivetä sohvien alle, juosta huoneesta huoneeseen, piiloutua ihmeellisiin paikkoihin ja löytyä vasta, kun oli huhuillen itsensä ilmaissut. Kun pienokaiset oli nukutettu, otti hän leikkiäkseen meidänkin vähän isompien kanssa. Hän opetti meille mitä moninaisimpia leikkejä, "vedä verkaa, kudo sarkaa" — "kätken kätken sormusta" ja muita, mutta erittäinkin olivat hänen mieleisiään kaikenlaiset panttileikit, löydettyjen kapsäkkitavarain lunastamiset ja muut semmoiset vaikeasti suoritettavat tehtävät. Välistä hän — kun isäntäväki oli kutsuissa tai teatterissa — innostui näihin leikkeihin niin, että posket alkoivat punoittaa ja tukankiehkurat hajosivat korvien luota. Saatuaan käsiinsä jonkin pantin, jonka arvasi omistajalle kovin tärkeäksi ja kalliiksi, hän keksi lunastukseksi ylen vaikeita ehtoja eikä näyttänyt aikovankaan antaa pois, ellei ehtoa täytetty. Ujostuttavin ehto oli, kun hän käski suutelemaan itseänsä, suulle, eikä vain poskelle. Mutta mikäpäs siinä auttoi.
Suutelihan äiti meitä useinkin meidän tuossa iässä ollessamme ja me äitiä, mutta kovin oudolta tuntui sama hellyydenosoitus, kun suu oli painettava Amandan suuta vasten. Siihen ei olisi mitenkään suostunut, ellei pantti olisi ollut niin välttämätön saada hänen hallustaan, eikä tuota temppua olisi edeltäpäin uskonut niin mahdottoman vaikeaksi, ennen kuin suut jo lähestyivät toisiansa. Tämä oli lapselle ensimmäinen ja hämmästyttävän voimakas todistus äärettömästä erotuksesta, joka vallitsee omaisen ja vieraan välillä, tai ehkä paremmin palvelijan ja herrasväen välillä.
Amanda rakasti meitä suuresti ja itsensä kokonaan unohtaen hän meitä huvitti pitkät illat. Hän oli vihainen vain milloin me päivisin häntä häiritsimme salin ja vierashuoneiden siivoamisessa, sillä tuo työ oli hänelle toki pääasia, ja pois silloin leikit!
Voineeko ajatellakaan ahkerampaa ja alituisemmin puuhailevaa ihmistä. En todella muista hänen milloinkaan ahkeroineen omissa asioissaan, että hän olisi esimerkiksi ommellut jotakin itsellensä tai muuta sellaista. Sen sijaan hän hääri ja juoksi kuin ajakka talon asioissa. Että paraatihuoneet olivat viimeiseen pölynhiveneen asti "steedatut", lattiat kiilloitetut, ikkunaverhot asianomaisesti puhvitetut ja tärkätyt, niin että kaikki näytti vieraiden silmissä mahdollisimman "fiiniltä", kas se oli Amandalle kaikki kaikessa ja tuntui olevan hänelle melkein tärkeämpää kuin konsanaan Elisabetille. Amanda tiesikin paljon paremmin kuin Elisabet, millaiset olivat Helsingissä herrasväen hienouden ja komeuden vaatimukset, ja Elisabet sai häneltä siinä asiassa kuulla alituisia neuvoja.
Amanda taisi olla vähän vallanhimoinen, ja tämä neuvojan asema sai hänet usein tuntemaan liiaksikin oman arvonsa ja välttämättömyytensä. Niinpä hän kerran mielenosoituksellisesti muutti ominpäin ja oman makunsa mukaan Elisabetin järjestämät harsoverhot salin kadunpuoleisissa ikkunoissa, laittaen Elisabetin yksinkertaiset ja suorat laskokset mitä ihmeellisimpiin kaarimuotoihin, puhveihin ja solmuihin. Tämä oli hänen mielestään kaunista ja hienoa, eikä hän mitenkään voinut hyväksyä emäntänsä hämmästyttäviä vakuutuksia, että yksinkertaisuus ja koruton tarkoituksenmukaisuus oli muka kaikkein "fiineintä".
Heidän jyrkkä erimielisyytensä tämäntapaisissa asioissa ja Amandan ylimielinen, hiukan halveksiva varmuus omien käsityksiensä puolesta johti heidät joskus sähiseviin kinastuksiin keskenänsä. Kävipä kerran niinkin, että Elisabet kiivastuksissaan läiskäytti häntä poskelle. Se oli peräti odottamaton, outo ja suuri tapaus, jonka johdosta molemmat kauan murjottivat äänettöminä eri tahoilla, toinen syvästi loukkaantuneena ja toinen yhtä syvästi kiivastumistaan katuvana. Me jo luulimme, että Amanda lähtisi luotamme.
Mutta mitä vielä!
Sulkeutuivat keittiönpuoleiseen huoneeseen, josta jonkin ajan kuluttua tulivat liikuttuneina ja punaisina, Amanda kasvot turvoksissa, sillä ne aina turposivat itkusta. Ja nytpä heistä vasta tulikin ystävykset. Amanda koetti olla sekaantumatta Elisabetin asioihin, ja Elisabet puolestaan salli hänen laittaa kiehkuroita ja koristuksia missä vain oli mahdollista.
Amanda palveli sitten vanhassa kodissamme melkein meidän ylioppilaaksi-tuloomme asti. Mutta sitten hän suru sydämessä äkkiä sanoutui irti. Sen hän oli tehnyt kaiketi nuoremman sisarensa hyväksi, jonka hän lähetti sijaansa matkustettuaan itse kotiseudulleen Lohjalle. Nuoresta, sievästä sisaresta ei kuitenkaan tullut meidän taloomme toista Amandaa, ja hän hävisikin pian muille teille. Amandasta taas, joka oli ollut niin tärkeänä tekijänä Elisabetin ja koko perheemme elämässä, emme sitten hänen lähtönsä jälkeen noin viiteentoista vuoteen kuulleet mitään.
Sitä suurempi oli yllätys ja Elisabetin ilo, kun hän niin pitkän eron jälkeen, jo kauan sitten maalle muutettuansa, sai aivan odottamatta sanan tuolta vanhalta palvelijattareltaan. Sillä hän oli jo unohtanut, että Amandan kotipitäjä oli Lohja.
Jonkun välittäjän, vanhan mummon kautta, joka arasti ilmestyi Vieremään, Amanda antoi Elisabetille tiedon itsestään. Ilmeni, että hänen asuntonsa ja kotinsa ei ollut sen kauempana kuin kirkonkylässä, joka oli tuskin peninkulmankaan päässä Elisabetin talosta. Mutta iloisin yllätys oli Elisabetille varmaankin tuon välittäjämummon arvelu, että Amanda mielellään tulisi kenraalskan taloa katsomaan, ehkäpä rupeaisi palvelukseenkin, jos hänestä vielä huolittaisiin.
Ja kirkonkylään palatessaan vei mummo Amandalle säkittäin ja kantamuksittain terveisiä kenraalskalta ja sen lisäksi moninkertaiset vakuutukset, että Amanda oli mitä sydämellisimmin tervetullut Vieremään ja ettei siellä osattu odottaakaan mitään parempaa kuin hänen tulemistaan talonväeksi.
Sillä mikäpä olisi voinut ollakaan Elisabetille mieluisempaa kuin turvautua jälleen Amandaan. Kaikki nämä maalaisolot ja taloudet, tämän seudun maalaistapojen tuntemattomuus, suhteet näihin uusiin, outoa murretta puhuviin palvelijoihin ja myös Elisabetin oma tottumattomuus maatalouden tehtäviin tuottivat hänelle suuria hankaluuksia, joten usein syntyi pahojakin väärinkäsityksiä ja erehdyksiä. Mutta Amanda oli varmasti neuvoillaan häntä auttava ja opettava häntä suhtautumaan täkäläisiin ihmisiin, ehkäpä vielä suuremmassa määrässä kuin oli häntä auttanut kaupungissa. Sillä olivathan nämä olot ja nämä ihmiset Amandan kotiseudun oloja ja ihmisiä, joiden tapoja hän hyvin tunsi.
Saavuttuaan Vieremän pihalle Amanda näki kenraalskan itsensä tulevan ulos häntä vastaan, mutta hän tuskin uskoi silmiänsä, sillä vaatteet olivat pikemminkin jonkun keittiöläisen kuin kenraalskan ja senatorskan. Vain sinervänharmaa hame, samanvärinen jakku ja valkoinen esiliina vyötäisillä!
Ilomielin tervehdittyään, taputeltuaan, melkeinpä syleiltyään vanhaa ystäväänsä Elisabet johdatti Amandan talonsa suureen tupaan, istutti pitkälle seinävieri-penkille vastapestyn puisen ruokapöydän luo ja meni itse takkauunin takana olevan pienen hellan ääreen kahvivehkeitä kopistelemaan. Sieltä hän tulta kohennellen vilkkaasti kyseli Amandan uutisia, mutta tämä oli äkkiä käynyt jostakin syystä ujoksi ja sanattomaksi.
Amanda oli jo aika lailla vanhentunut, vaikka muuten suuresti muistuttikin entisiä aikoja. Nyt hän oli kovin punakasvoinen, kaiketi jostakin selittämättömästä mielenliikutuksesta tai pettymyksestä, ja hänen pienemmiksi käyneet silmänsä räpyttelivät pois itsestään jotakin epämukavuutta.
Lopulta hän ei sanonut enää mitään, myönnytteli vain hajamielisesti jaa-jaa, juu-juu ja tuskin kuuntelikaan, mitä hänelle puhuttiin. Hänen silmänsä vain liikkuivat kuopissaan katseen siirtyessä seinästä seinään ja erittäinkin viipyessä välikaton rajassa, missä vanhat tukit olivat savuttuneet melkein pikimustiksi, paikoitellen näyttäen kauniin, jalon teräskiillon pinnallaan. Alempana ne vähitellen ruskettuivat vaaleammiksi.
Hän katseli myöskin suurta, talonpoikaisen tilavasti ja koruttomasti rakennettua takkauunia pankkoineen ja kattiloineen, katseli rukkia, kangaspuita tilkkumatto-aloitteineen ja mustankiiltävää pianoa kaiken tämän keskellä, joka näytti saattavan hänet ymmälle. Oliko tämä musta tupa todellakin kenraalskan asuinhuoneita? Vuoteen tapainen oli kyllä siellä hellan puolella nurkassa, mutta sen kai Amanda toki arvasi poissa olevan palvelijattaren vuoteeksi. Tietysti, tietysti täytyi talossa olla vielä toisia huoneita, jotka paremmin vastasivat kenraalskan säätyarvoa!
Sitten kenraalska meni pihalle ja toi sieltä kantamuksen lastuja entisten kahvipuiden lisäksi, joita kyllä näytti vielä olevan pakkilaatikossa. Sen hän kaiketi teki saadakseen tulen eloisammin loimahtamaan, mutta ehkä myöskin osoittaakseen vanhalle Amandalle, että nyt olivat hänen talossaan tavat muuttuneet ja etteivät mitkään liian raskaat työt Amandaa odottaneet, sillä hän oli oleva itse joka paikassa mukana ja apuna.
Mutta Amandaan ei tämä näky vaikuttanut suinkaan reipastuttavasti. Pian tulivat sentään näkyviin toisetkin huoneet, joita näytti olevan vielä kaksi. Kun Elisabet meni pimeästä välihuoneesta hakemaan lautaselle kahvikorppuja, olivat ovet noihin huoneisiin auki. Mutta voi kauhistusta: nekin huoneet olivat molemmat vailla seinäpapereita, myöskin se huone, jossa näkyi kenraalskan pieni, Amandalle entisestään tuttu kirjoituspöytä ja matala, rautainen, ruskeaksi maalattu vuode. Ja kaikkialla näkyivät ikkunain puolikorkeuteen ylettyvät, nauhaan pujotetut valkoiset kaihtimet, samanlaiset kuin oli tuvassakin.
Amandan mitta tuli vihdoin täyteen, kun väen saapuessa niityltä pieni Karjalasta kotoisin oleva palvelustyttö, huivi niskaan valuneena ja vaaleankellertävät hiussuortuvat hujan hajan ympäri päätä, tuli sisälle ja ketään tervehtimättä, vain hiukan syrjäytyen laski päällyshameensa maahan ja veti ylleen toisen hameen, jonka otti seinään kiinnitetyn lakanan alta. Ei tuo edes liikahtanutkaan, vaikka kenraalska hänen ohitsensa kulkien kantoi kahvitarjottimen pöytään Amandan eteen.
Kahvinjuonti ei tahtonut sujua. Amanda oli lakannut ollenkaan puhelemasta. Hän vain pyyhkieli punehtuneita kasvojaan ja vetistäviä silmiään aivan kuin olisi hiljakseen itkenyt kenraalskan surkeata kohtaloa.
Vihdoin Elisabetkin vaikeni. Hän ei ollenkaan voinut käsittää, mikä oli saattanut loukata tai suututtaa Amandaa. Punehtuneena hänkin, noloudesta aivan ymmällään hän vain hörppi ystävättärensä kanssa liian kuumaa kahvia.
Ja pian tämän kiusallisen toimituksen jälkeen Amanda rupesikin tekemään lähtöä. Hän vain hiljaa ja nöyrästi kiitti kenraalskaa, mutta Vieremän palvelukseen tulemisesta ei puhuttu mitään. Hän lähti aivan vieraantuneena.
Parin päivän kuluttua ilmestyi taloon uudelleen sama välittäjämummo ilmoittaen, ettei Grahnin Amanda sentään tulekaan takaisin.
Näin alkoi Elisabetille vähitellen selvitä, että se hänen uusi elämäntapansa, jonka hän oli toivonut lähentävän häntä kansaan, päinvastoin tuntui ikäänkuin työntävän luotaan, vieroittavan kansaa hänestä. Eikä hän voinut keksiä mitään keinoa asian auttamiseksi. Eihän hän toki voinut luopua uskostaan.
Saman asian oli Rantalan Emmy-miniä jo aikoja sitten myöskin huomannut ja siihen ikäänkuin varustautunut jo ennen kuin Elisabet vielä oli muuttanutkaan Vieremään. Emmyn mielestä ei koko tuosta ymmärtämyksen saavuttamisesta voinut koskaan tulla mitään, ellei kansalle suoraan ja selvästi selittänyt, mikä oli oikeastaan tarkoituksena, kuka kreivi Tolstoi oli, miksi hän luopui omaisuudestaan ja niin edespäin. Hän suorastaan ei voinut nähdä, että hänen Arvidiansa ja sitten myöskin Elisabetia niin väärinkäsitettiin.
Ja viivyttelemättä hän siis ryhtyi mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin tämän epäkohdan auttamiseksi.