XVIII. ELISABETIN VASTAUS JA CATHERINEN ILO.

— Emmekö menisi vähän kävelemään? — sanoi Catherine, Elisabetin äiti, katsahtaen ovesta tyttärensä huoneeseen. Sitten hän tuli kokonaan sisälle.

Elisabet vilkaisi äitiinsä oudoksuen, sillä hänessä oli tuntunut omituinen epävarmuuden värähdys, niinkuin olisi jotakin ihmeellistä tapahtunut, jota ei voinut ilmaista ennen kuin vasta kävelyllä oltaessa. Myös tuntui selvästi, että se hiukan auttamattomasti teeskennelty huolettomuuden sävy, joka ilmeni äidin äänessä, oli tarkoittanut päin vastoin asian tärkeyden salaamista, jopa jonkin mielenliikutuksen peittämistä.

Äidin levottomuus tarttui heti Elisabetiin.

Hän alkoi kiireesti pukeutua, ja tätä tehdessään hän huolettomalla naurulla ja kaikenlaisilla liverryksillä pyrki salaamaan tyystin sekä omaa levottomuuttaan että yht'aikaa äitinsä selittämätöntä mielenliikutusta.

Pian he olivat kävelemässä jo kaukana rantakadulla, joka vei poispäin kaupungista, kaiken aikaa vilkkaasti ja kiihtyneesti keskustellen senkin seitsemästä turhanpäiväisestä pikkuasiasta. Näin he kumpikin kilvan yrittivät saada siirtymään tuonnemmaksi jotakin, josta oli ilmeisesti noloa nostaa puhetta.

Mutta kun yhä kauemmaksi tullessa puheenaineet pikkuasioista vihdoin alkoivat väkisinkin loppua ja Elisabet ei niiden sijaan keksinyt muuta kuin hypellä kiveltä kivelle, joita oli vedenrajassa, ja vihdoin uhkasi hypätä niin pitkän välimatkan, että äiti hätääntyi, sanoi tämä äkkiä:

— Aleksander Gustavovitsh on pyytänyt kättäsi, Lizaseni!

Suurin silmin tuijottaen äitiinsä Elisabet tuli rannasta ylös töyräälle. Ennen kuin hän osasi tästä asiasta itse mitään ajatella, hänen täytyi tietää mitä äiti siitä ajatteli. Ja sen vuoksi hän koko sielullaan ja olennollaan katsoi äidin silmiin päästäkseen perille, mitä kasvojen ilme saattoi äidin ajatuksista ilmaista. Voihan olla, että äiti nauroi koko asialle. Voi myöskin olla, että hän tarkoitti täyttä totta.

Mutta äidin ilme ei sanonut kumpaakaan. Huulilla hänellä oli hymy, niinkuin on joskus ihmisellä, joka on epätietoinen miten hänen suuri uutisensa vastaanotetaan: huulet hymyilevät, mutta kasvot ovat pelokkaat.

— No, ja mitä? — kysyi Elisabet, kasvojen saadessa saman pelokkaan ilmeen ja huulten samalla lailla nolosti hymyillessä. Äiti vastasi:

— Olen omasta puolestani suostunut. Mitä vain itse sanot.

He katsoivat yhä toisiinsa voimatta kumpikaan ratkaista mitä toinen asiasta ajatteli. Oliko Liza iloinen vai surullinen tapahtuman johdosta?

Ennen kuin Elisabet puolestaan osasi ajatella sitä tai tätä, täytyi saada tietää oliko äiti iloinen vai surullinen. Siitä kaikki riippui.

Catherine taas, voimatta vielä ratkaista mitä tunteita uutinen oli Lizassa herättänyt, alkoi varovasti lausua ajatuksiaan Aleksanderista yleensä, edullisuuksia tehostaen, puutteellisuuksia vähäksyen.

Ja jo ensimmäisistä äidin sanoista Elisabet vainusi, että äiti oli taipuvainen kallistumaan enemmän ilon kuin surun puolelle. Elisabet alkoi sentähden yhtä varovasti myönnytellä kaikkeen mikä äidin sanoissa oli Aleksanderin eduksi.

Tästä rohkaistuna Catherine puolestaan yltyi lausumaan ajatuksiaan Aleksanderin luonteen rehtiydestä ja rehellisyydestä, ja Elisabetille kävi yhä ilmeisemmäksi, että äiti ottaa asian ilon kannalta. Erittäinkin huomattavaa oli, ettei äiti ottanut ollenkaan puheeksi Aleksanderin mahdollisia epäedullisuuksia, kuten hänen vierasmaalaisuuttaan, vaillinaista venäjänkielentaitoa ja varattomuuttaan. Äidin ääni tosin välistä vavahti, mutta sekin tuntui olevan ikäänkuin vain ilon malttamatonta pyrkimistä pian irti vakavista velvollisuuden sanottavista. Elisabet myönnytteli siis yhä iloisemmin, ja äiti puolestaan yhä yltyi Aleksanderin kehumisessa.

Nyt Catherine kertoi Elisabetille koko salaisuuden, miten Aleksander oli jo vuosi sitten kosinut ja tänäpäivänä uudistanut kosintansa, vaikka jo luultiin hänen muuttaneen mieltänsä.

Elisabet kuunteli tätä kertomusta syvästi punastuneena. Hänen mieltänsä liikutti sanomattomasti, että joku oli voinut koko vuoden olla häneen rakastunut ja niin kauan osannut salata tunnettansa, sen heikentymättä. Hänkö, Elisabet, siis oli se, jonka oli sallittu tulla tuon ankaran, jylhässä yksinäisyydessään niin kirvelevästi säälittävän miehen toveriksi! "Kuinka minä, niin peräti tyhmä tyttö, joka en tiedä enkä osaa mitään", — ajatteli Elisabet, — "olen saanut osakseni semmoisen tehtävän? Kuinka hän on voinut minuun rakastua, sillä enhän minä todella osaa muuta kuin korkeintaan olla aina iloinen? Ja olenkohan minä aivan varma, ettei äiti epäile tai ehkä pelkääkin mitä tästä on tuleva?"

Ja Elisabet alkoi uudelleen urkkia äidin syvimpiä ajatuksia ja tunteita, päästäkseen varmuuteen hänen tahdostaan.

Monta kertaa oli ennenvanhaan sattunut, että kun äiti oli ottanut pikku Elisabetin mukaansa puoteihin, jotta tyttö saisi itse osoittaa mitä vaatteita tai korua hän pukuunsa mieluimmin halusi, Elisabet jätti kaiken äitinsä huoleksi ja itse selin tiskiin nojaten vain katseli tulijoita ja menijöitä.

— No mutta Liisukkani, eikö sinulla ole ollenkaan omaa tahtoa, — oli äiti vihdoin huudahtanut.

— On kyllä, mutta minä kun tahdon aivan, aivan juuri niinkuin äiti. Valitkaa nyt vain, kyllä minä olen tyytyväinen.

Ja äiti valitsi.

Niin Elisabet yhä vieläkin tahtoi juuri sitä mitä äiti. Kunpa siitä olisi vain päässyt täyteen varmuuteen.

Vihdoin kävi kuitenkin ilmi, ettei mitään iloisempaa saattanut äidin mielestä tapahtuakaan kuin juuri tämä avioliitto. Taatumpaa, luotettavampaa ja turvallisempaa aviomiestä ei Elisabet hänen mielestään voisi koko maailmasta löytää. Ja nämä sanat kuultuaan ei Elisabetkaan enää pidättänyt iloaan. Kaikki oli samassa kuin kauan sitten päätettyä. Äiti antautui jo viittailemaan miten hän oli järjestävä heidän vastaisen kotinsa, jopa tuntui kuin hän olisi ehtinyt ajatella sen pienimpiä erikoisuuksia. Näitä puheita Elisabet ei enää kuunnellutkaan, tietäen että äiti osaa hänelle järjestää kodin paljon paremmin kuin hän itse osaa edes ajatellakaan. Hänelle oli pääasia, että äiti siis oli tyytyväinen. Yhä kasvavassa riemussa Elisabet ajatteli jo omiansa: miten hän ilmoittaa tämän asian sisarille, mitä veljet tulevat sanomaan, mitä Vierotshka, mitä Shura, miten hän lentää isän kaulaan. Ja yhtä monta riemun soihtua syttyi hänen mieleensä, kuin oli niitä, joille hän kuvitteli kohta kertovansa tämän suuren, uskomattomimman ja hämmästyttävimmän ilosanomansa.

Vaikea on kuitenkin sanoa kumman ilo tapahtuneen kihlauksen johdosta oli suurempi, Catherinenko vai Elisabetin. Varma on, että Catherine Elisabetin kihloissa-olemisen aikana, jota kesti kokonaisen vuoden, eli yhtä onnellista ilon ja vironneen toimeliaisuuden aikaa kuin hänen tyttärensäkin. Hän hoki hokemistaan: parempaa miestä ei Lizotshkani olisi voinut saada.

Hän rupesi kohta tiedustelemaan nuorille sopivaa asuntopaikkaa. Heille vuokrattiin — jo monta kuukautta ennen häitä — kaunis pikku huoneisto aivan vanhempien läheisyydestä. Samalla innolla kuin Catherine oli ennenmuinoin valmistellut lapsilleen nukkekaappeja hän nyt rupesi valmistamaan todellista nukkeasuntoa todellisille, eläville nukeille. Siitä ei saanut puuttua mitään. Päivät pitkät hän siellä puuhasi, järjesteli järjestämistään. Kukaan ei saanut tulla katsomaan, ei huoneita eikä sisustusta. Se vain nähtiin, että sinne tuotiin kaupungilta tavaroita lakkaamatta, tuotiin ja tuotiin. Mutta ennen kuin hän hämärän tultua palasi väsyneenä kotiin oli hän tyystin sulkenut asunnon ja toi avaimet tullessaan. Hän valmisti Elisabetilleen ikäänkuin suurta, todellista joulua entisten leikkijoulujen asemesta, samaa salaperäisyyttä noudattaen, samaa ilon yllätystä tavoitellen, samaa innostusta itse tuntien.

Häät vietettiin 22 p:nä joulukuuta 1857, perjantaipäivänä, niinkuin Elisabet itse oli tahtonut. Hän ei ollut silloin vielä täyttänyt 18 vuotta.

Kun nuori pariskunta tanssiaisten jälkeen myöhään illalla saatettiin uuteen asuntoonsa, ei monikaan tutummista häävieraista malttanut olla seuraamatta heitä ja Catherineä sinne nähdäkseen, minkä vaikutuksen harvinainen häälahja oli nuoriin tekevä. Vain paroni yksin jäi kotiin.

Ja olisiko vaikutus voinut ollakaan vähäinen, kun Elisabet sisälle astuttuaan näki huoneet sisustetuiksi aivan viimeiseen viimeistelyyn asti! Hän itse oli tosin vähän hajamielinen, mutta siitä huolimatta hän huudahteli: ah! ah! ja löi käsiänsä yhteen joka kerta kun hänelle näytettiin vielä ja vielä jotakin uutta. Vieraat raastoivat häntä joka suunnalle, aukoilivat laatikoita ja käskivät katsomaan mitä olivat niissä keksineet. Näin käytiin keittiö läpi, hyllyineen, astioineen, harjoineen, pölyriepuineen — olipa siellä saavikin jo valmiiksi vedellä täytettynä ja pinnalla kellui punavaskinen, tinattu kauha. Ruokasalissa höyrysi kiiltävä samovaari, tarjottimelle oli asetettu kaksi kuppia…

Makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta asetettuna vierekkäin. Siellä oli myöskin Elisabetille aiottu työpöytä, jonka laatikoista löytyi kaikki mahdolliset ompeluvehkeet, joita suinkin saattoi tarvita, langoista, rihmoista, kutomapuikoista, napeista, sormustimista neulasiin ja nuppineulasiin asti.

Kaikkien päät kurkottuivat näyteltyjen esineiden ympärille niin taajasti, että onnellinen Catherine muiden takaa vain vilaukselta sai nähdä ilmeitä rakkaan lapsensa kasvoilla.

Vihdoin syrjäiset alkoivat lähteä ja Catherinekin alkoi hyvästellä tytärtään.

— Rakas äiti, lähdettekö tekin? — kysyi Elisabet levottomasti ympärilleen katsellen. Hänen kätensä vähän vavahtelivat.

— Mutta kuinkas muuten, lapsukaiseni, — sanoi Catherine, — minulla on oma kotini ja sinulla on nyt myös omasi.

Elisabeth katsahti Aleksanderiin ikäänkuin apua tai selitystä odottaen. Mutta hänkin näytti olevan yhtä hämillään ja neuvottomana. He olivat molemmat siinä kuin satimeen suljetut.

— Niin, niin, kuinkas muuten … tietysti, kuinkas muuten, — sanoi Elisabet ja pakottautui iloisesti hymyilemään. Mutta hänen ylähuulensa oli nolosti kangistunut, ja hän peitti sen viskautumalla lähtevää syleilemään.

Elisabetin muistoon on painunut, että vielä monet ajat jälkeen päin häneen tuli uudessa kodissaan usein jonkinlainen levoton kaipuu, joka sai hänet tarkoituksettomasti kulkemaan edestakaisin huoneesta huoneeseen tai ikäänkuin jotakin lähtöä tekemään.

Aleksander silloin kysyi:

— Minne sinä olet lähdössä?

Elisabet vastasi sen enempää ajattelematta:

— Minnekö minä lähden? Tietysti kotiin.

Semmoisesta ajattelemattomasta, mutta alituiseen uudistuvasta vastauksesta oli Aleksander aina tullut pahoilleen.