VII. "SUOMALAISESSA ALKEISOPISTOSSA."

Oliko Aleksanderin muutto Helsinkiin todella aiheutunut hänen virkansa vaatimuksista, vai oliko sen sisäisenä vaikuttimena ehkä oikeastaan vain tarve saada Kasper ja sittemmin Arvid ja Eerik oikeihin suomalaisiin sivistyskouluihin, jommoisia Viipurissa ei ollut, sitä on vaikea päättää. Elisabetilta en tullut ajoissa tiedustelleeksi. Omasta puolestani olisin taipuvainen ajattelemaan, että häntä vetivät puoleensa pääkaupungin suomenmielisten yhä kiihkeämmät puuhailut, joista jo julkisuudessakin käytiin ankaraa sanasotaa ja vielä enemmän puhuttiin kulissintakaisuuksina ympäri maata. Kun on elänyt kauan aikaa täydellisesti eristyneenä ja yksinäisenä ja omannut koko ympäristön oudoksumia ja paheksumia periaatteita, niinkuin Aleksander Viipurissa, ja kun sitten tietää, että tuolla lännempänä, tuskin vuorokaudenkaan laivamatkan päässä on ryhmittynyt kokonainen joukko samanikäisiä ja samanmielisiä tulenkantajia, jotka rohkeasti ja häikäilemättä uhmaavat ajanhenkeä ja iloitsevat jokaisesta heihin liittyvästä, sen on täytynyt tulla hyvin väkeväksi vetovoimaksi Aleksanderille. Päästä näkemään Yrjö Koskista, Jaakko Forsmania, Agaton Meurmania, Löfgreniä, ehkäpä itse Snellmaniakin, liittoutua heidän kanssaan, olla heidän kanssaan yhtä, senhän on täytynyt, tuntua hänestä kuin joltakin kauan kaivatulta elämänsaavutukselta, kytevän palon liekkeihin leimahtamiselta.

Mihin aikaan Aleksander oikeastaan tutustui Koskiseen, en ole voinut saada selville. Mahdollista on, että he olivat keskenään kirjeenvaihdossa jo Aleksanderin ollessa Viipurissa, mutta persoonallisesti he tutustuivat luultavasti kohta Helsinkiin muuttomme jälkeen.

Kasper joutui siihen suomalaiseen rinnakkaisosastoon, joka oli muutamia vuosia ollut olemassa ruotsalaisen normaalilyseon yhteydessä ja sijaitsi samassa, osittain kivisessä, valkeaksi kalkitussa rakennuksessa Kasarminkadun varrella, melkein Esplanadin nurkassa. Suomalaiset luokat olivat milloin missäkin tilapäisissä huoneissa, sikäli kuin ruotsalaiselle osastolle parhaiten soveltui.

Varmaankin oli suomalaiselle osastolle kuitenkin alkanut tulvia liian paljon oppilaita, koskapa hallitusmiesten puolelta ruvettiin uusiin järjestelyihin, joiden tarkoituksena oli kaiketi johtaa tuo suomalainen tulva pois pääkaupungista jonnekin vähemmin näkyville tienoille.

Hämeenlinnaan perustettiin siinä tarkoituksessa itsenäinen "Suomalainen Normaalilyseo". Pieni kaupunki oli ylpeä. Koko maa oli ylpeä. Nimi oli suomalaisille kovin harvinainen komeus: suomalainen normaalilyseo! Sepä kalskahteli tulevaisuuteen nähden kovin lupaavalta ja toiveikkaalta.

Lyseo muodostettiin kuitenkin siten, että alin luokka helsinkiläisestä rinnakkaisosastosta joka vuosi siirrettiin Hämeenlinnaan, joten tuo osasto olisi supistumistaan supistunut ja kahdeksan vuoden kuluttua kadonnut kokonaan olemattomiin.

Kasper ennätti juuri parhaiksi toiselle luokalle ja sai siis jatkaa Helsingissä loppuun asti. Jos hän olisi kerrankin jäänyt luokalleen, olisi hänenkin ollut siirryttävä Hämeenlinnaan. Luokalle jäämistä ei Kasperin suhteen kuitenkaan tarvinnut pelätä.

Mutta olihan Aleksanderilla toinenkin poika, ja olisi kolmaskin muutaman vuoden kuluttua jo kouluiässä. Hämeenlinnaanko hänen olisi näiden tähden pitänyt siirtää topografinen esikuntansa?

Silloinpa "fennomaanit" parhaiksi joutuivat apuun.

Tuo suomalaisen normaalikoulun siirto pois pääkaupungista kokosi heidät suureen yhteiseen voimainponnistukseen. Voimatta toivoa minkäänlaista rahallista kannatusta hallituksen puolelta he päättivät yksityisillä pienillä varoillaan saada aikaan poispyyhkäistyä normaalikoulua vastaavan ensimmäisen luokan Helsinkiin. He ajattelivat kai, että vuoden kuluttua kysymyksen ollessa toisen luokan perustamisesta innostus asiaan olisi ehtinyt levitä jo laajempiinkiin piireihin ja toisenkin luokan ylläpitäminen käynyt mahdolliseksi. Kolmantena vuonna olisi innostus ainakin kolminkertainen, neljäntenä vähintään nelinkertainen jne.

Credo qvia absurdum. Uskon asiat ovat tietenkin epäloogillisia. Mutta niiden varaan rakentui fennomania. Älä pelkää, piskuinen lauma!

Ensimmäinen luokka perustettiin.

Kouluhuone saatiin vuokratuksi aivan ruotsalaisen normaalikoulun viereiseltä asuintontilta ylempää Kasarminkadulta, joten se saattoi muistuttaa itsepäistä kasvannaista mahtavan oppilaitoksen kyljessä. Erottava porttikin, joka sinne johti, hajosi vähitellen poikien retuutusten tähden, niin ettei syrjäinen olisi tiennyt siinä kahta eri koulua olevankaan.

Vielä toinenkin asumus vuokrattiin samasta pihasta. Se oli yksikerroksinen puutalo, jonka toisesta puolesta muodostettiin huoneisto luokan ainoalle opettajalle eli "rehtorille". Luokka sitä vastoin sijaitsi pienestä kivitalosta vuokratussa huoneessa.

Tälle ensimmäiselle luokalle minä jouduin.

Kasperia en useinkaan nähnyt siinä toisen pihan suuressa poikain vilinässä, ja lienevätkin suomalaiset pitäneet vähän eriseuraa lukuisempien, vallalla olleiden "norssien" suhteen. Enpä usein löytänyt häntä edes mennäksemme yhdessä koulusta kotiin. Mutta välistä näin hänet, kun luokkamme kulki yhteiseen voimistelusaliin. Omituisen sattuman vuoksi oli nimittäin normaalikoulun rehtori suomenmielisille myötämielinen, ja hänen vaikutuksestaan kai saimme käyttää tuota voimistelusalia. Hänen nimensä oli Kihlman. Hän oli suuri, vähän kumaraselkäinen, kaljupäinen, aina pitkässä mustassa verkatakissa esiintyvä, oikeudenmukainen, mutta hyvin pelätty vanhus, josta Kasper kertoi poikien sanovan, että "se kulkee kuin kiljuva jalopeura etsien ketä nielaista saisi". Myöhempinä aikoina hän oli suomenmielisyydestään hyvin tunnettu, jopa vaikutusvaltainen toimihenkilö erittäinkin kaikissa suomalaisten taloudellisissa yrityksissä.

Meidän takapihaan eristetty luokka parkamme sai komeaksi nimekseen "Suomalainen Alkeisopisto". Hämeenlinnan vuoksi sen nimenä ei voinut olla vielä komeampi "Normaalikoulu".

Rehtorimme ja ainoa opettajamme ei ollut läheskään ison ja arvovaltaisen Kihlmanin veroinen arvohenkilö. Hänen nimensä oli K. Forsman, mutta ei kukaan tiennyt mitä nimiä nuo vaatimattomat alkukirjaimet edustivat. Hän oli Yrjö Koskisen (Georg Forsmanin) läheisiä sukulaisia Pohjanmaalta, kasvatettu hänkin sikäläisissä pietistisissä kodeissa, joiden lapset, tavallisesti jo alkaen vapautua vanhempainsa kirkollisesta ahdasmielisyydestä, niin usein sen sijaan hurmaantuivat kansallisuus-aatteeseen, jota oikeat pietistit pitivät sittenkin maallisuutena, synnillisenä. Semmoinen pietismin ahtaudesta vapautunut henki oli itse Yrjö Koskinenkin: hänen isiensä intohimoinen, maailmasta kokonaan poispäin kääntynyt taivaanvaltakunnan tavoitteleminen oli hänessä muuttunut yhtä intohimoiseksi, mutta monin verroin värikkäämmäksi, palavan intomieliseksi ja elämäntuntuiseksi rakkaudeksi suomalaiseen kansakuntaan, siis osaan juuri tätä reaalista synnillistä maailmaa.

Meidän rehtorimme eli hyvin vaatimatonta elämää vaimoineen tuossa saman pihan puurakennuksessa, jonka huoneistoon meillä oli luonnollinen tilaisuus sangen läheisesti tutustua, koska meidät joskus kutsuttiin sinne laiskanläksylle. Hän käytti pukunaan aina samanväristä harmaata sarkaverkaa, jonka liivi, muodin vaatimuksia halveksien, ylettyi melkein kokonaan peittämään rintapaidan. Ei ihmeeksikään hänellä milloinkaan ollut siihen aikaan muodikasta pystykaulusta väljästi kääntyvine kärkineen ja paksusti röyheltyvine huivisolmuineen, vaan aina samanlainen ahdas alaspäinen, ja kaulahuivina vain sormea kapeampi musta nauha, tiukasti ristiin sidottuna. Kaulus oli ahdas, ja siitä johtuva tapa alituisesti venytellä kaulaa ikäänkuin irti kuristuksesta oli saanut spasmin luonteen. Hän suoritti saman liikkeen myöskin kiukustuessaan eikä vain kauluksen puristaessa. Ruskeanpunertavat viikset ja parrantupsu alahuulen alla, paksut, väkevät, kehyksettömät lasit ohuine ja terävine, liian ahtaasti istuvine, korvain taakse kiertyvine sankoineen olivat koko kouluajan alituisesti edessäni. Muistan kuin jotakin peräti tavatonta, melkeinpä kauhistavaa, kun hän joskus alkoi kiskoa irti noita punaisiin kasvolihoihin ja nenän varteen syvälle syöpyneitä sankojaan, jotka nyt jättivät vielä kahta vertaa punaisemmat viirut. Tämä temppuilu oli harvinaista lepohetkeä meille. Lasittomia, mitään näkemättömiä silmiään mulkoillen hän alkoi mitä huolellisimmin hieroa nenäliinalla laseja puhtaiksi, joita tarkasteli tällöin vain parin tuuman päästä. Sitten sangat taas yhtä huolellisesti sijoitettiin entisiin uomiinsa ja jatkettiin maantietoa.

Vain ehkä parissa tapauksessa koko koulunkäyntini aikana voin muistaa hänen nauraneen. Sitä hän ei ollenkaan osannut tehdä, häntä vain jotenkin hytkytti, jotakin sihisi, hampaat paljastuivat, siinä kaikki, mitään naurun ääntä ei tullut kuuluviin.

Alaluokilla hän oli ainoa opettajamme kaikissa aineissa. Näimme hänet siis edessämme joka päivä kuusi tuntia, 9-1 ja 4-6, aina tuossa ikuisen harmaassa puvussa, joka ei ollut milloinkaan uusi eikä milloinkaan käyttämättömäksi vanhentunut, aina istumassa samalla tuolilla, aina samalla tavalla kurkotellen päätänsä pois kauluksen kuristuksesta ja aina pukinpartaansa hieroen, niin että se oli keskeltä kulunut. Joskus iltpäivätunneilla hän tuntui vähän rasittuneelta, oli kaiketi myöhään yöhön saanut korjata vihkojamme, mutta tämä ei suinkaan tuntunut opettamisen laimentumisena, ei, vaan hänen nenänpielensä vain kalpenivat, suu jäykistyi ja, enempää kuin juuri raolleen aukeamatta, vetäysi vähän viistoon. Sitten meni kaikki taas paikoilleen, silmät ikäänkuin kyyneltyivät ja hän teki pienen nielaisuliikkeen — siinä luulossa, ettei kukaan ollut huomannut tuota tukahdutettua haukotusta. Itse asiassa haukotteli kuitenkin hänen jälkeensä puoli luokkaa. Oi kuinka vieläkin haukotuttaa muistellessani rehtorimme kalpenevia nenänpieliä ja hänen väkivaltaisia ponnistuksiaan luonnonlakia vastaan! Iltapäivätunnit päivällisen jälkeen olivat todellakin rasittavia, vaikkapa vain kaunokirjoitustunnillakin. Hämärästi kahden kattolampun valaisemassa luokkahuoneessa me 30-40 oppilasta kävelimme vuorotellen vihkoinemme opettajanpöydän ääreen näyttämään saannoksiamme: joko onnistuimme vihdoinkin pääsemään n:stä m-kirjaimeen taikka meidät palautettiin vielä sivumäärin jatkamaan saman n:n kirjoittamista, kunnes sen kyhmyt olivat yhtä pitkät, yhtä pyöristyneet ja viivat yhdensuuntaisesti kallellaan.

Oppilasjoukko oli mitä moninaisinta kokoomusta. Paria, kolmea poikkeusta lukuunottamatta, jotka liittyivät kouluun muistaakseni vuotta tai paria myöhemmin, oli ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla luokalla enemmistönä "kansanlapsia", jolla nimellä tarkoitettiin ja kai vieläkin tarkoitetaan koulusivistystä vailla olevien vanhempien lapsia. Niitä oli joitakuita Pohjanmaalta, tunnettujen maalaisten, talollis- ja käsityöläissukujen lapsia, mutta enimmäkseen kuitenkin kaupunkilaisten pikkuliikkeenharjoittajien ja käsityöläisten piireistä, suurimpana enemmistönä helsinkiläisiä, joiden joukossa joitakuita kaikkeakin kotikasvatusta vaille jääneitä, jopa täysin kehittyneitä "katupoikia". Miellyttävimpiä olivat nuo hienot, hiljaiset maalaispojat, jotkut hyvinkin kaukaa pohjoisesta. Oli Karjalasta, jopa Inkeristäkin tulleita, mikä kaikki todistaa, että tämä niin vaatimattomalta näyttävä kouluyritys oli herättämässä kansan huomiota ja harrastusta ympäri maan.

Opettajia lienee sitten toisen ja kolmannen luokan tarpeiksi ollut alussa hyvinkin vaikea löytää, koska ensiksikin kaikki opettajain valmistus tapahtui maassa yksinomaan ruotsinkielellä, mutta erittäinkin, koska opettajille voitiin tässä kootuilla antimilla perustetussa koulussa tarjota äärimmäisen niukka palkka. Kaikkihan perustui aatteelliseen innostukseen ja uhrautumishaluun. Olenpa varma, että rehtorimme harmaan sarkatakin ikuisuus ja uusimattomuus ei suinkaan johtunut mistään erikoisesta kiintymyksestä vanhoihin vaatteisiin, kuten jotkut pojat väittivät, vaan kyllä se johtui palkan niukkuudesta, niinkuin sekin, minkä jotkut laiskanläksyläiset olivat panneet merkille, että hän heidän tullessaan oli istunut pöydän ääressä pennejä laskemassa. Olihan meillä jonkin aikaa ensimmäisillä luokilla ruotsinkielen opettaja, joka näytti vähän rentultakin, ja saattaa olla, että hänen oli pakko tyytyä niukkaan palkkaan, ei aatteen vuoksi, vaan koska muuta tointa ei löytänyt.

Mitä ylemmille luokille kiipesimme, sitä parempia opettajia meillä alkoi olla, alkoipa olla oikeita lehtorejakin, jopa myöhemmin pedagogisia kuuluisuuksiakin.

Näin toteutuivat vähitellen koulun perustajain rohkeimmat toiveet. Pari kolme vuotta oltuansa siinä kuin kasvannaisena ruotsalaisen normaalikoulun kupeella muutti yhä suurentuva Suomalainen Alkeisopisto Kaisaniemen rinteelle (ns. Böökin koulun naapuriksi). Mutta innostus ja uhrautuvaisuus kasvamistaan kasvoi. Helsinkiläisten esimerkkiä seuraten jo moni muukin kaupunki alkoi itsellensä suomalaista lyseota puuhata. Pian syntyi ajatus oman kivitalon rakentamisesta meidän koulullemme. Taas keräyslistat liikkeelle, taas kokonaisten omaisuuksien uhraamisia, taas naiset hopea- ja kultahelyjänsä myymään! Ja niinpä opistomme kuusi luokkaa muuttaa omaan kivitaloon Ratakadun varrelle. Siinä on tilaa jo seitsemännellekin ja kahdeksannelle luokalle. Siihen saadaan opettajiksi jo Aleksander Strengit, Adolf Strengit, Hynénit, Koverot, Nordlundit, maan etevimmät opettajat, kunnes koulu myöhempinä aikoina muuttuu kuin muuttuukin Suomalaiseksi Normaalilyseoksi ja sijaitsee nyt entisen alkeisopiston vieressä, maan ehkä upeimmassa kouluhuoneistossa!

K. W. Forsman — hän ei enää ehtinyt näihin komeuksiin. Eipä olisi ehkä kelvannutkaan valtionkoulun rehtoriksi. Hän taisi olla vain — maisteri.

Yhtä vähän kuin hänen eläessään kukaan tuli kiittäneeksi häntä vaivoista, yhtä vähän on hänen kuoltuaan mitään ylistyspuheita pidetty hänen elämänsä uhrauksesta aatteen palvelukseen. Rehtori Forsman muutti vanhentuessaan — ehkäpä jo väsyneenä opettajantoimeen — kansakoulujen tarkastajaksi jonnekin Etelä-Pohjanmaalle, missä hän meni manalle vasta muutamia vuosia sitten. Eikä voi olla hartaasti toivomatta, että hänen toimeentulonsa oli vanhuuden päivinä jo helpompaa ja että hän oli osannut iloita ja nauraa enemmän kuin noina yhdeksänä parhaan miehuutensa vuotena, jolloin joka päivä kyllästymiseen asti näimme hänet luokkamme edessä.

Tämänlaatuisilla hurskaiden pietistien jälkeläisillä oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen käsitys suomalaisuudesta, että sen ajaminen oli Jumalan tahdon täyttämistä. Ja niin tosissaan he olivat tässä ydinkäsityksessään — vaikka pietistien synkkyydestä jo vapautuneinakin — ettei ihmissuosion tai tunnustuksen tavoitteleminen ollenkaan kuulunut heidän ohjelmaansa; yhtä vähän heidän päähänsä milloinkaan pälkähti ilmaista sitä iloa ja hilpeyttä, minkä velvollisuuden täyttäminen luonnostaan ihmissielulle tuottaa. Ainakin tämä Forsman olisi pitänyt kunnianasiana päinvastoin peittää semmoisesta aiheutuvaa iloa.

Mutta minun täytyy nyt mennä hakemaan Elisabetiamme.

Minne hän jäikään?