← Table of contents
Vanhempieni romaani

XI. MATTI KURIKAN PALUU.

Reading edition

Toisen kerran Matti kävi Vieremässä ja meillä muistaakseni 1905.

Silloin oli Sointulan ooppera jo loppuun laulettu, ja Matti oli tullut siihen vakaumukseen, että malliyhteiskuntia ei voi johtaa ilman tarpeellista pakkovaltaa. Tietysti siellä oli syntynyt ankara riita johdosta. Matti taisi olla vähän epäkäytännöllinen taloudellisissa kysymyksissä tai ainakin piti niitä toisarvoisina. Hän oli huomannut pääasiaksi "henkisen tason" kohottamisen, piti esitelmiä teosofiasta ja spiritismistä ja vaati muitakin esitelmöimään, jos vain kuka semmoiseen kykeni, jopa oli tuonut mannermaalta kalliin pianon — lainarahojen sijaan, joita hänen piti hankkia siirtolan tarpeiksi. Naiset olivat mielissään. Silloin miehet ottivat johdon käsiinsä.

He pitivät kokouksen ilman Matin osanottoa ja päättivät myydä mannermaan sahoihin sen suurialaisen, upean honkametsän, joka oli siirtolan ylpeytenä ja parhaana luottolähteenä. Suurten riitain vallitessa he tekivätkin niin, kaatoivat hongikon ja puomuttivat sen laivan muotoiseksi lautaksi, jota läksivät meritse kuljettamaan mannermaalle. Myrsky hajoitti lautan.

Samaan aikaan kaikenlaisten perheriitain ja sukupuolisten selkkausten sekasorrossa Matti, pitäen itseään ainakin näissä kysymyksissä yksinomaisena johtajana, julisti "vapaan rakkauden" siirtolansa peruslaiksi, jolloin hän sai myöskin naiset katkeriksi vastustajikseen. Mitään pakkokeinoja ei ollut varattuna uppiniskaisten kurittamiseksi.

Matti erotettiin siirtolan johdosta.

Silloin hän jätti Sointulan oman onnensa nojaan ja perusti mannermaalle uuden, "Kalevan kansa"-nimisen yhteiskunnan, johtaakseen sitä samoja tarkoitusperiä kohden.

Mutta täälläkään eivät asiat selviytyneet rettelöimättä ja johtajakysymys alkoi horjuttaa uuttakin siirtolaa. Näihin "rettelöiviin kääpiösieluihinsa" Matti vihdoin tuskaantui siinä määrin, että jätti kaikki amerikkalaiset yrityksensä sikseen ja — palasi Suomeen.

Hän näytti muuten olevan entinen Matti, mutta jotakin miehekkäämpää, kokeneempaa ja varmasti myös katkerampaa oli häneen tullut.

Ja taas hän joutui väittelemään Elisabetin kanssa. Elisabetin mielestä hänen olisi ollut parempi jäädä vain Sointulaan, nöyrtyä, tehdä siellä vain sitä työtä, mitä itse piti kunakin päivänä tärkeimpänä, raskaimpana tai epämiellyttävimpänä, olipa se sitten vaikkapa makkienkin puhdistamista. Semmoinen nöyryys ja kaikesta johdosta kieltäytyminen olisi varmasti tehnyt hänet noiden ihmisten todelliseksi henkiseksi johtajaksi, jota parhaat ja kehittyneimmät olisivat koettaneet seurata. Ja ehkäpä ei muita johtajia olisi tarvittukaan.

Matti naurahti eikä ottanut asiaa toden kannalta. Hän oli kyllä muuttunut, jopa osasi paljon paremmin kuunnella, mitä toiset puhuivat. Ja vaikka hänen piti usein toisen puhuessa kärsimättömänä pitää silmiänsä ummessa, ei hän enää ainakaan keskeyttänyt toisen puhetta.

Mutta eräässä asiassa hän ei ollut ollenkaan muuttunut: hän piti johtoa, hallitsemista, määräämisvaltaa, pakkokeinoja, nyt ehkä vieläkin tärkeämpänä onnen ehtona kuin milloinkaan ennen.

— Miksi olisin sinne jäänyt johtamaan kourallista ihmisiä, kun täällä on johdettavana miljoonia! — huudahti hän kiihkosta säihkyvänä Elisabetin huomautukseen.

Me hämmästyimme näitä sanoja.

Mutta asia oli todellakin se, että hänen Suomeen tulonsa oli herättänyt aivan tavatonta huomiota ja mielenkiintoa pääkaupungin ja maaseudunkin työväestössä, jolla oli ollut kyllä tilaisuutta seurata hänen sosiaalisten aatteittensa kehitystä hänen "Elämä"- ja "Aika"-lehdistään. Varsinaiset "kurikkalaiset" sosialistien joukossa lienevät suorastaan kutsuneetkin häntä palaamaan Suomeen ja panemaan täällä toimeen ihanteittensa mukaisen työväen yhteiskunnan — vain paljon suuremmissa mitoissa kuin se oli voinut tapahtua Malkosaarella.

Mutta kuinka saada porvarit ja heidän hallituksensa semmoiseen suostumaan? — oli nyt Matin ensimmäinen pulma.

Matilla oli siitä asiasta oma suunnitelmansa, jota hän ei meiltä salannut. Se suunnitelma kuitenkin osoitti, että hän, oltuaan kauan poissa Suomesta, oli kokonaan vieroittunut Suomen oloista ja että täkäläinen tilanne oli hänelle aivan epäselvä. Hänen suunnitelmansa oli uskomattoman epäsuomalainen: hän tahtoi, että Suomen työläisluokka kokonaisuudessaan olisi asettunut tsaarin puolelle hänen taistelussaan Venäjän vallankumouksellisia vastaan, jotka jo yhä uhkaavammin nostivat päätänsä ja näyttivät valmistuneen ratkaisevaan taisteluun. Palkinnoksi tästä avusta olisi kiitollinen tsaari sitten antanut Suomen työväestölle täyden vapauden järjestää maan olot minkä ihanteiden mukaan tahansa. Ilmeisesti Kurikka nyt halusi kuulla mieltämme tästä tuumasta.

Matti näytti siis muuttuneen siinäkin suhteessa, että hän uskoi vain semmoisen johtaja-aseman mahdollisuuteen, jota tuki paitsi valtava enemmistö myöskin asevoima. Tämmöisen uuden työläisarmeijan luomiseen lienee hänestä tuntunut ajankohta sopivalta, sillä porvarien hallitsema asevelvollinen sotaväki oli lakkoilemisensa vuoksi hajoitettu, sen aseet viety Venäjän arsenaaleihin ja sijaan tuotu maahan venäläistä sotaväkeä, jonka Matti, oloja tuntematta, kuvitteli olevan uskollista hallitukselleen ja siis vihamielistä Suomen porvaristolle.

Matti ei olisi ikinä voinut aavistaakaan, että Venäjän vallankumouksellisten toimesta oli käynnissä voimakas kiihotus ei ainoastaan tämän uskolliseksi luullun sotaväen, vaan suomalaisen työväenkin keskuudessa, ja vielä, että Suomen porvariston johtavat virkailijatkin tarmokkaasti tukivat naapurimaan vallankumouksellisia, suoden heille tyyssijaa ja auttaen rajan yli hallituksen vainoamia etsiskeltyjä.

Elisabet joutui kohta kahakkaan Matin kanssa, mutta tietenkin vain omalta kannaltaan.

— Matti rakas, oman itsesikin tähden sinun olisi paras olla jättämättä työtäsi Sointulassa kesken. Siellä sinä tekisit joka päivä sitä, mihin järki ja omatunto käskee, voisit tehdä jokapäiväisessä elämässä onnellisiksi sekä itsesi että kaikki, jotka sinua seuraavat. Mutta nyt sinä aiot täällä ryhtyä aseelliseen taisteluun ja johtaa muutkin siihen.

— Ihanteeni eivät ole muuttuneet. Mutta niiden saavuttamiseksi ei ole muuta tietä kuin aseellinen taistelu.

— Vastaisen hyvän nimessä siis tulisit jokapäiväisessä elämässäsi ajattelemaan ja harjoittamaan pahaa. Siitä sinä itse ja koko sinun ihanteesi turmeltuisi. Ei mikään ihanne kestä verisiä keinoja, ei edes vihan ajatuksia.

— Tuo nyt on sitä tolstoilaisuutta, jota minä en ymmärrä enkä koskaan tahdokaan ymmärtää, — sanoi Matti alkaen hermostua.

Elisabet ei hellittänyt. Hän varustausi väsymättömiin selittelyihin, joita olisi ollut valmis jatkamaan vaikka kuinka pitkälle. Hän teki mielessään tässä tarkoituksessa oikein suunnitelman ja sanoi Matin viimeisen lauseen johdosta:

— Niin, sitä eivät olisi ymmärtäneet nuokaan — miksi niitä taas sanotaan … tuokaan vanha jesuiittain veljeskunta, jonka tunnuslauseena kuuluu olevan: tarkoitus pyhittää keinot.

Matti suuttui jo tästä alkulauseesta siinä määrin, ettei voinut enää jatkaa keskustelua.

Seuraavana päivänä hän palasi Helsinkiin — johtamaan miljoonia.

Ja me kaikki saimme pian hämmästyä hänen tarmoansa ja suurta vaikutusvaltaansa kaupunkilaiseen työväestöön.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings