XX. VANHEMPIENI ROMAANI PÄÄTTYY.

Tavallisesti kaikki romaanit, jotka lukijakunnan suurinta osaa miellyttävät, "päättyvät hyvin", se on, päättyvät johonkin yllätyksen tapaiseen käänteeseen, esimerkiksi pitkien väärinkäsitysten jälkeen rakastavaiset vihdoin "saavat toisensa", tai jos romaanin päähenkilö ei ole enää mikään nuori henkilö, vaan on esimerkiksi pitkän aikaa kärsinyt köyhyyttä, hän lopulta äkkiarvaamatta saa jonkin suuren perinnön tai voittaa raha-arpajaisissa, ja lukijakunta sulkee tyytyväisin mielin paksun kirjan.

Mutta tämän romaanin päättäjäisiksi ei sen kirjoittaja voi saada aikaan minkäänlaista loppuleimahdusta. Elisabet köyhtyi köyhtymistään viimeiseen loppuun asti.

Hänen varattomuutensa tuli erittäin tuntuvaksi, kun hän bolshevikkivallankumouksen jälkeen kadotti senkin eläkkeen, jonka oli kenraalin leskenä vuosineljänneksittäin nostanut Venäjän valtiolta.

Elisabet olisi ehkä sittenkin tullut toimeen, sillä hän oli äärimmäisiin asti supistanut kaikki omat tarpeensa, mutta hänen teki kovin kipeätä ajatella, että nyt kaikki nekin, joita hän oli tähän asti vähillä tuloillaan avustellut ja jotka olivat siihen jo tottuneet, jäisivät nyt äkkiä hänen jakojaan vaille. Tässä kohden onnistui hänen avukseen pääsemään se hänen pojistaan, joka oli saavuttanut parhaimman taloudellisen aseman ja joka oli säännöllisesti avustellut myöskin Elisabetin sisarta. Samasta syystä oli Elisabetin pakko viime vuosinaan ottaa vastaan se pieni vuotuinen eläke, minkä muuan vaikutusvaltainen ystävä oli hänen anomattaan hänelle toimittanut Suomen hallitukselta.

Näiden tulojen lisäksi oli melkein mahdotonta saada Elisabetille mitään annetuksi. Ja jos jotakin saikin annetuksi, se kaikki entisellä tavalla hupeni jonnekin tietämättömiin. Jos hänelle tuotiin vaikkapa vain hedelmiäkin, kohta ne katosivat jonnekin, jossa hän kaiketi katsoi semmoisten tuomisten maistuvan vieläkin paremmilta kuin hänen suussaan.

Kerrankin sain sanan, että oli tultava kiireimmän kautta hänen luokseen, sinne laita-Töölöön.

— No mikä nyt asiana? — kysyin kohta tultuani.

Aivan kuin olisi joutunut kiinni jostakin pahanteosta hän minun katsettani vältellen sanoi:

— Nyt tarvittaisiin rahaa, — niin, Arvid, ajatteles, rahaa.

Mutta hän ei ruvennut sanomaan kuinka paljon.

Minä, joka katsoin olevani hänelle entisiltä ajoilta jotakin velkaakin, vaikkei hän milloinkaan ollut tahtonut siitä mitään tietää, ilostuin, että hän siis vihdoinkin oli päättänyt ottaa vastaan jotakin avustusta minultakin.

— No, kuinka paljon tarvitaan, 500? — kysyin.

— Ei, Arvid, — sanoi hän mennen aivan noloksi ja voimatta ollenkaan katsoa minua silmiin, — ei 500, vaan viisi tuhatta!

— Sopii mainiosti.

Minä satuinkin olemaan juuri siihen aikaan rahoissani, sillä "Vanhempieni romaanin" I osa oli vähän ennen ilmestynyt ja menekki oli ollut erinomainen.

Ilmeni kuitenkin, että rahoja ei ollut tarvittu Elisabetin omiin tarpeisiin. Niiden saamisen koko kiireellisyys oli johtunut siitä, että eräs hänelle rakas köyhä perhe oli maksamattomien verojen vuoksi joutunut ulosmittauksen alaiseksi ja suorittamattoman vuokran tähden sitä uhattiin lisäksi asunnosta häädöllä. Se nyt saatiin toki onnellisesti estetyksi — Elisabetin omien muistelmien ansiosta.

* * * * *

Minun on tässä vielä tehtävä selkoa Elisabetin helsinkiläisen jokapäiväisen elämän menosta, ympäristöstä ja lähimmistä henkilöistä.

Menojen vähentämiseksi äärimmilleen he olivat Kasperin kanssa järjestäneet yhteisen taloutensa seuraavalla tavalla.

Samassa kivimuurissa, pari kerrosta ylempänä asui Kasperin tytär Aino. Hän oli naimisissa Piirosen kanssa, joka oli ammatiltaan puuseppä ja oli päivisin poissa verstaalla. Niukan toimeentulon vuoksi Ainon täytyi itsensäkin olla työssä; hän palveli ensin vakuutuslaitoksessa ja oli sitten äitiyden vuoksi pakotettu siirtymään muihin konttoritöihin. Kun heillä nyt oli lapsi, pikku Jorma, ei Aino mitenkään voinut tulla toimeen ilman apuria, joka päivin hoiti lasta ja keitti ruoan. Täksi apurikseen he saivat Piirosen sisaren, joka muutti heille kuin perheenjäseneksi ainakin.

Heidän asunnossaan ei kuitenkaan ollut mitään "palvelijanhuonetta". Ja kun Elisabetin asunnossa sellainen oli eikä hän itse palvelijaa käyttänyt, sovittiin niin, että Piirosen sisar sai tuon huoneen yökortteerikseen ja autteli sitten Elisabetia vähän siivouksessa ja päivällisastiain pesussa. Tullessaan näitä toimia varten alas Piirosen Elvi toi Jorman mukanaan ja siitäpä kultakutrisesta pojasta mummolla oli vasta iloa!

Ruoka nousi valmiina ylös keittiöhississä. Mutta aina oli Elisabetilla kuitenkin itselläänkin keittopuuhia tilattujen annosten ohella, ja milloin Jorman hoitaja ei joutanut, suoritti hän kyllä itse astiainpesunkin. Se tapahtui usein ja silloin auttoi Kasper astiain kuivaamisessa.

Paitsi tuota Elisabetin vapaaehtoista köyhyyttä, jonka hän sanoi antavan elämälleen sellaisen rauhan ja sopusuhtaisuuden, lisäsi hänen onneansa vielä sekin, että hän näki Kasperin päässeen sydämentykytyksistä, jopa jaksavan jälleen suoritella suomennostöitäkin, joten hän nyt ilmeisesti kulki paranemista eikä huononemista kohden.

Kasper oli myös alkanut tehdä jokapäiväiset ostokset ja puodissakäynnit tuoden Elisabetille tarvittavat leivät, suolat, tulitikut, kermat, voit kauniisti laukussa. Aivan tolstoilaisen elämäntavan mukaisesti. Sitten, päivällistunnin lähestyessä ja Elisabetin jo kolistellessa keittiössä hän toi pöytäliinan, lautasliinat, lautaset, veitset, haarukat, kattoi pyöreän pöydän ja asetteli siihen kaiken, mitä tarvittiin. Hänen tehtäviinsä kuului vielä kantaa keittiöstä pöytään tarjotin, jolle Elisabet oli asetellut valmistamansa ruoat ja liemet. Sillä Elisabet ei voinut itse enää kantaa tarjotinta, koska hänen täytyi kulkiessaan sivuta toisella kädellään seinää. Jalat olivat käyneet niin epäluotettaviksi, ettei hän uskaltanut kulkea kahden vähän kauempana olevan tuolin väliä, ellei matkalla näkynyt mitään, mihin olisi voinut käsin nojautua. Onneksi ei hänen huoneessaan ollut sellaisia välimatkoja monta. Mutta rakkaasta keittiöstään hän ei vain millään luopunut.

Kun hänelle joskus soitti ulko-oven kilistintä eikä ketään muita sattunut olemaan hänen luonaan, sai kauan-kauan odottaa, ennen kuin vihdoin alkoi kuulua hitaasti lähestyvää jalkojen laahustamista ja ovi avautui. Siinä kohden seinää, jota hänen kätensä oli sivunnut, näkyi pitkät ajat hänen poistuttuansa vähän tummempi juova.

Mutta taloudessa tarvitaan myös paljon muutakin palvelusta kuin vain keittiön ja siivouksen asioissa. Esimerkiksi sarana vääntyy poikki, tai lukonavain kiertyy ympäri, tai ikkuna on tiivistettävä. Silloin oli heillä kyllä tiedossa ihan tuossa kohta kulman takana asuva työmiesystävä, työmies siksi, että hän todella osasi kaiken, ja ystävä siksi, että hänen kanssaan saattoi puhua mistä aatteellisista asioista tahansa. Ainakin parina eri kertana, tullessani Elisabetin luo myöhään illalla, tapasin heidät kolmisin juomassa teetä, vajonneina mitä syvällisimpiin keskusteluihin. Kaikki miehen työt olivat aina ystävän töitä.

Taloudessa voi sattua myöskin tapauksia, joita sanotaan suursiivouksiksi, jolloin lattia on pestävä, seinät pyyhittävä, ikkunat pestävä, ja rappusten ylimmälle astuimelle nousten verhot otettava alas. Semmoiseenko Elisabet olisi enää pystynyt kipeine jalkoineen? Mutta hänellä oli tietysti siihenkin tuttunsa ja ystävänsä, ja kädenkäänteessä oli kaikki tehty, vieläpä oli ollut aikaa juoda keittiössä monet kahvit ja keskustella elämänkysymyksistä sydämen kyllältä. Kuinka toista olikaan nyt tämä seurustelu kuin ennen muinoin Vaasassa, jolloin hän oli kuvernöörinrouvana harjoittanut "hyväntekeväisyyttä" muijien keskuudessa! Silloin hän oli vain kuvernöörinrouva, mutta nyt hänen elämänsä oli muodostunut — sanoi hän — suorastaan ruhtinaalliseksi, sillä hänen ystävänsä kilpailivat palvelustehtävien anastamisessa toinen toiseltaan.

Niinpä Mari, joka oli ollut hänen luonaan Vieremässä ja nyt muuttanut kaupunkiin, otti tehtäväkseen auttaa hänet kylpypäivinä ammeeseen, pestä ja kuivata hänet, saattaa vuoteeseen peitteiden alle ja tuoda teetä oikein tarjottimella. Entä se pikku pullukka, Auruura Leinonen, joka hänkin oli Elisabetin entisiä "uskottuja". Hän oli käynyt joskus itkemässä Elisabetille onnettomuuksiaan, mutta hän ei oikeastaan osannut itkeä, sen kuin vain päästä alkuun, niin kohta jo piti taas saada nauraa, jolloin hän onnellisena kikatti, kyynelet silmissä. Nyt hän oli tuonut Elisabetille useita purkillisia omia keittämiään marjamehuja, eikä itkuista tullut sillä kertaa mitään, posket nauroivat ja kyyneleitä oli silmissä vain tapaamisen onnesta.

Elisabet rakasti kovasti vieraiden ilmestymistä luokseen. Hän oikein kirkastui, kun ovikello kilisi ja äänet eteisessä ilmaisivat, että se taikka se omaisista tai tutuista oli tullut, ja vieläkin enemmän, jos ne ja ne olivat tulleet, mutta kaikkein eniten, jos oikein suuri joukko oli päättänyt yhtyä hänen luonaan. Kun kaikki tiesivät tästä hänen iloitsemisestaan, sattuikin usein, että hänen luonansa istui vieraita melkein koko päivän, toiset menivät, toiset tulivat.

Saattaisi kysyä, mitenpä silloin meneteltiin, jos Elvikin sattui vieraiden tullessa olemaan poissa, Jormaa ulkona kävelyttämässä. Ei mitään hätää. Vieraat olivat täysin tottuneet selviytymään Elisabetin luona omin neuvoin. He toivat tullessaan kaikki tarvittavat kakut ja kahvileivät. Vähän aikaa naureltua pyöreän pöydän ympärillä rupesi Elisabet nousemaan tuolistaan. Mutta naiset painoivat hänet takaisin istumaan ja katosivat keittiöön, toiset kahvia keittämään, toiset kuppeja tuomaan ja pöytää kattamaan.

Mutta parhaittenkin vieraittensa seurassa Elisabetin oli yhä edelleen säilytettävä vaiteliaisuutensa kaikessa, mikä koski hänen sisäisintä elämäänsä ja uskoansa. Avomielinen ja vapaa hän saattoi olla vain niiden lukuisien "ystäviensä" kanssa, jotka kyllä eivät kuuluneet mihinkään seurapiiriin. Ja tavallisissa kotioloissa Kasper oli ainoa, jonka kanssa hän saattoi, mitään rajoituksia tuntematta, valtoinaan antautua keskustelemaan rakkaista henkisistä kysymyksistään.

Kasper oli kokonaan lakannut tutkimasta uskovaisten luita ja munaskuita ja siinä tarkoituksessa heitä kaivelemasta. Tottapa hän oli vihdoinkin löytänyt aivan läheltänsä sen ihmisen ja sen uskon, jota oli niin kauan hakenut.

* * * * *

Mitä vihdoin Elisabetin kuolemaan tulee, niin eipä siinäkään ollut mitään semmoista tavallisuudesta poikkeavaa, joka tehoaisi romaanin loppunumerona.

Sillä hän kuoli kaikkein tavallisimman kuoleman, ilman mitään omaisten kutsumisia vuoteen ääreen, "viimeisiä sanoja" tai muita juhlallisuuksia, joita hän olisi varmaan kuolinhetkellään ujostellut yhtä paljon kuin oli aina ujostellut eläessään. Sanalla sanoen, hän kuoli niinkuin kaikkein tavallisimmin kuollaan: kolmen päivän kuluessa vähitellen kadottaen tietoisuutensa.

Tosin sanotaan jotakin vähän merkillisempää tapahtuneen ensimmäisenä kuumepäivänä. Silloin ei ollut vielä ehditty hankkia lääkäriä eikä sairaanhoitajatarta, ja Elisabetia oli tullut hoitamaan eräs noista hänen "ystävistään". Elisabet oli jotakin hourinut silmät auki. Sitten hän oli, yhä puolittain hourien, ojentanut molemmat kätensä, kietonut ne hoitajansa kaulaan, vetänyt hänen päänsä luokseen ja suudellut häntä moneen kertaan. Tämän olisi nyt pitänyt merkitä elämästä lähdön tuntoa ja hyvästelyä. Sellainen juhlallisuus ei olisi ollut oikein hänen tapaistaan. Mutta sen voi selittää toisinkin.

Onhan jotensakin yleinen huomio, että kuoleman lähestyessä vanhus alkaa houria kauan sitten sattuneista tapauksista. Ehkä hänen oman elämänsä filminauha kehittyy auki hänen edessään ja näyttää hänelle kuvan toisensa perästä, sen koko juonen lapsuudesta vanhuuteen asti. Ehkä tämmöistä katseltavaa oli Elisabetillakin. Ehkä filmi oli jo ennättänyt siihen kohtaan, missä Aleksander vie häntä ensi kerran Suomeen ja he, kuomureessä vietettyään ankaran pakkasyön, kirkkaassa aamunkoitteessa ajavat ensimmäisen suomalaisen majatalon pihaan. Elisabet on niin viluissaan, ettei hän tahdo ollenkaan tulla pois lämpimien vällyjen alta. Emäntä tuo hänelle kahvin rekeen ja Elisabet tahtoo kiitokseksi suudella miellyttävää emäntää. Mutta Aleksander, joka seisoo kuistilla puhellen, tekee hänelle estäviä merkkejä ja jäljestäpäin selittää, ettei Suomessa ollenkaan sovi vallassäätyisen naisen suudella emäntiä. Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua hän sen nyt teki omin valloin.

Sitten hän ummisti silmänsä ja kova keuhkokuume riehui hänessä kolmen päivän ajan. Mitään viittauksia siitä, kehikö elämänfilmi hänen eteensä vielä muita kuvia, näyttikö Kuopiot, Neitsytniemet, Örnintalot, käyttikö Helsingissä, antoiko muistaa kansallisen herätyksen ajat, sinisen lipun neulomiset, Vaasat, Vieremät, — ei voinut huomata.

Ei tapahtunut itse kuolinhetkenäkään mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kuolinkamppauksen kestettyänsä, kun sydämen sykintää ei enää tuntunut ja kädet olivat jo alkaneet jäähtyä, hän yht'äkkiä avasi silmänsä. Sekin on hyvin tavallista, ja kuka meistä ei olisi sitä joko itse nähnyt tai ainakin kuullut semmoista kuolevista kerrottavan. Joka toinen heistä niin tekee.

Vanhat jumaliset sairaanhoitajattaret, jotka paljon näkevät ihmisten viimeisiä hetkiä, sanovat, että ihmiselle silloin näytetään kaikki ne kärsimykset, joita maailman vielä täytyy kestää, ennen kuin jumalan valtakunta tulee.

Hyvin mahdollista, jopa luultavaakin.

Mutta jos niin on, niin ainakin Elisabetin katseessa olisi odottanut näkevänsä jotakin kauhun ilmettä. Sitä tuntua ei siinä kuitenkaan ollut nimeksikään. Oli vain ääretön, juhlallinen totisuus, ihmettelevä hämmästys, niinkuin hän olisi kaikesta näkemästään tahtonut sanoa: Vai niinkö, niinkö!

Miten siis lieneekään.

Eräs asia on vain varma. Tuosta katseesta ilmeni selvään, että hän oli kokonaan unohtanut meidät, jotka seisoimme hänen vuoteensa ääressä.

Eikä ihmekään, — jos hänelle oli nyt todella selvinnyt minujen yhteys ja hän näki koko sen äärettömän alan, jossa kaikkia ihmisiä oli rakastettava omaisina.