XI. KEISARIKUNNAN PÄÄKAUPUNGISSA.
Reading edition
Vuonna 1853 suoritettuaan päästötutkinnon Haminan kadettikoulusta Aleksander määrättiin hyvien todistustensa ja suositustensa perusteella keisarikunnan karabinieerirykmenttiin ja heti sen jälkeen Henkivartijakaartin Jääkärirykmenttiin, sekä komennettiin toistaiseksi jäämään Mihailovskin tykistöakatemiaan korkeampaa sotatiedettä harjoittamaan.
Kahden vuoden kuluttua suoritettuaan oppimäärän ylimmillä upseeriluokilla hänen oli nyt astuttava palvelukseen, komennettuna Henkivartijakaartin jalkaväen-tykistöön.
Pietarissa hän oli tämän ajan kuluessa jo jotakuinkin kotiutunut. Urheilutarkoituksissa hän käveli päivittäin paljon, suorana ja syvään hengittäen. Usein hänellä oli, kaupungin keskuksesta päästyään, jokin sauva pujotettuna selän taakse käsitaipeiden alle, jotta ei vahingossakaan tulisi unohtaneeksi suorana pysymistä, mihin paljossa lukutyössä kylläkin oli taipumusta. Ja joka päivä valiten kävelläkseen yhä uuden seudun kaupungin ympäristöissä hän vihdoin tunsi Pietarin varmaan yhtähyvin kuin vanhin issikoista.
Nämä kävelyt tapahtuivat iltapäivisin. Mutta aamuisin hän lisäksi harjoitteli kotivoimistelua, tarkoituksena aina vain estää ruumista veltostumasta noissa tieteellisissä touhuissa ja säilyttää suora sotilasryhtinsä semmoisena kuin se oli kadettikoulussa muodostunut.
Iltaisin hän seurusteli englantilaisissa ja ranskalaisissa piireissä kielitaitonsa kartuttamiseksi, ja sunnuntaisin otti osaa englantilaisen ratsastusklubin retkeilyihin.
Mitä venäjänkielen taitoon tulee, niin sen kiusallisiin suhuääniin, oikullisiin korkosääntöihin ja frekventatiivisiin verbeihin hän oli jo kadettikoulussa pannut kaiken mahdollisen oveluutensa ja olikin saavuttanut korkeimman arvosanan. Mutta Pietariin muutettua pian kävi ilmi, että hänellä oli sen kielen käyttämisessä seurustelukielenä vielä mitä suurimpia puutteellisuuksia. Akatemiassa hän tuli hyvin toimeen, mutta hänen puhellessaan jokapäiväisiä asioita ystäviensä kanssa nämä melkein säännöllisesti siirtyivät ranskankieleen, päästäkseen kuulemasta vääriä korkoja ja pehmenemättömiä she-ääniä.
Aleksander otti tavakseen kävelyretkillään hokea vaikeita äänteitä 100 jopa 1000:kin kertaa, ja saattoi päätöksensä aina tarkalleen perille. Edistyminen kävi kuitenkin kovin hitaasti, kun puuttui elävää käytännön tilaisuutta.
Mikä olisi ollut helpompaa kuin hakeutua asukkaaksi johonkin sivistyneeseen, aitovenäläiseen perheeseen, jossa aamusta iltaan kuulisi tätä kieltä, ehkäpä vielä venäjäksi livertelevien tyttärien suusta. Mutta tässä kohden täytyi pitää mielessä sekä äidin nimenomaista varoitusta että ennen kaikkea omaa periaatettaan, olla joutumatta mihinkään lähempiin suhteisiin venäläisten kanssa.
Heti Pietariin tultua oli Aleksanderille periaate täysin selvinnyt. Suomen suhde keisarikuntaan oli sellainen, että kummankin maan ylin valta oli saman henkilön käsissä. Venäjän keisari oli Suomen suuriruhtinas, joka oli jokseenkin samassa asemassa kuin ennen Ruotsin kuningas Suomeen nähden. Keisarillinen lupaus säilyttää Ruotsin lait ja hallitusmuoto voimassa edelleen Suomessa laajensi itse asiassa suuresti Suomen valtiollista merkitystä, sillä oltuaan ruotsinvallan aikana vain Ruotsin ruotsalaistutettu maakunta, joka sai lähettää edustajansa Tukholman säätykokouksiin niinkuin muutkin Ruotsin alamaiset, muodostamatta siellä mitään kansakunnallista erikoisryhmää, oli Suomella nyt omat valtiopäivät ja oma säätyedustus. (Puuttui vain, että maan ruotsalaistunut sivistyneistö jälleen omaksuisi maan oman kielen.)
Näin ollen keisaria, maan monarkkia, oli palveltava samalla uskollisuudella kuin ennen Ruotsin kuningasta, siis todellisella sydämen uskollisuudella. Ja olisi ollut tarkoin erotettava pois kaikki se, mitä keisari oli venäläisenä hallitsijana. Suuret vaikeudet kohtasivat tässä suhteessa henkilöä, joka siirtyi venäläiseen sotapalvelukseen, sillä hänen täytyi olla uskollinen Venäjän keisarille eikä vain Suomen suuriruhtinaalle. Miten Aleksanderin rehellisyydelle ja vilpittömyydelle vannoutunut sydän oli tulevaisuudessa kestävä tätä ristiriitaisuutta, ei vielä voinut tietää. Jossakin sydämen puolihämärässä käväisi joskus aavemainen ajatus, että Venäjän keisarina saattaisi hallitsija tulla pakotetuksi toimimaan Suomea vastaan, ja mihinkä asemaan silloin joutuisi hänen palveluksessaan oleva suomalainen?
Mutta tahallisesti koettamatta kärjistää tätä kysymystä tai edes selventää sitä tietoisuudessaan Aleksander siirsi sen ratkaisemattomien tulevaisuuden kysymysten joukkoon, sillä ainakaan tähän asti se ei ollut vielä kertaakaan esiintynyt minkäänlaisena ristiriitana hänen toiminnassaan, joka suurin piirtein katsottuna oli vasta tulevaisuuden valmistelua. Oli selvä, että palvelematta ensin Venäjän sotaväessä ja siinä saavuttamatta keisarin erikoista luottamusta oli mahdotonta tulla koskaan nimitetyksi Suomeen kuvernöörin tehtäviin. Siis oli palveltava ja oli tämä luottamus hankittava. Muuta keinoa ei suomalaisella ollut. Mahdollisten ristiriitojen ja vaikeuksien kysymykset siirtyivät näin ollen tulevaisuuteen.
Sen sijaan tahtoi Aleksander kaikissa niissä asioissa, jotka riippuivat vain hänestä itsestään, mitä tyystimmin, suorastaan pedanttisella tarkkuudella noudattaa periaatettaan, ettei omaksu venäläisiä tapoja, venäläisiä makuja, yleensä venäläistä henkeä, tarjoutuipa se hänen tielleen missä muodossa tahansa.
Niinpä hän alkoi välttää venäläisen kaunokirjallisuuden lukemista, jonka nuoret kirjailijat silloin olivat nousukaudessaan. Gogolin "Kuolleet sielut" hän oli lukenut kannesta kanteen moneen kertaan kielen oppimisen tarkoituksessa ja jo silloin huomannut, miten taidekirjallisuus lukijan huomaamatta saattoi vetää hänen harrastuspiiriinsä vieraan maan makuja ja pyrkimyksiä. Mutta nuoremmista kirjailijoista hän kokonaan luopui, tai otti niiden teoksista selvän vain mikäli se oli välttämätöntä sivistyneessä seurustelussa esiintymiseen. Niitä lukiessa tahtoi kaiken omansa unohtaa, tai ainakin ruveta vähäksymään. Sen huomattuaan hän toimitti kirjoituspöydälleen parhaat oman maan teokset ja päätti lukea Runebergiä joka aamu, heti voimistelun jälkeen, ja vähitellen oppia ulkoa kaiken mitä tämä runoilija oli kirjoittanut tai vasta kirjoitti. Kun Kalevalasta ja erittäinkin Kantelettaresta, jotka kumpikin olivat hänen pöydällään, myös oli päätetty oppia kappaleita ulkoa, muodostui tästä aamuluvusta kuin jokapäiväinen rukous, jonka voimalla päivän kaikki vieraat vaikutukset pidettiin loitolla.
Vielä oli hänen pöydällään, hänen henkisen voimansa äärimmäisenä panssarina kaikkea vieraan vaikutuksen tunkeilevaisuutta vastaan — joukko entisen lakkautetun Saima-lehden numeroita, joita äiti oli hänen pyynnöstään hänelle koonnut ja lähettänyt. Niitä hän luki ahkeraan ja yhä vahvistui siinä vakaumuksessa, mihin oli herännyt Kuopiossa käydessään. Mutta nyt hän maltittomasti odotti kaikkein parasta lähetystä, sitä "Litteraturbladetia", jota Snellman, se sama "häikäilemätön lehtori", aikoi ruveta uudenvuoden alusta julkaisemaan Helsingissä. Sen ilmestymisen varalle oli Aleksanderilla jo järjestettynä pöydällään nelinurkkainen vapaa paikka. Nämä monet luettavat tekevät — ajatteli Aleksander — suorastaan mahdottomaksikin ennättää syventyä vielä ryssäläiseen kirjallisuuteen. Ja hän suunnitteli jonkinlaisen kotimaisen iltaseuran perustamista, jossa näitä kirjoja yhteisesti luettaisiin ja pohdittaisiin. Vaikeus oli vain siinä, että sellaista jäsentä, joka olisi osannut Kalevalaa ja Kanteletarta lukea, ei ollut hänen suomalaisten tuttujensa joukossa ainoatakaan. Kreivi A:sta alkaen ja pitkin Suomen asiain komitean koko linjaa olivat kaikki umpiruotsalaisia. Suomalaisista kauppiaista tai liikemiehistä, kellosepistä ja muista semmoisista hän taas ei tuntenut ketään.
Ainoat venäläiset, joiden kanssa seurustelemista hän ei voinut eikä tahtonutkaan välttää, olivat hänen upseeritoverinsa sota-akatemiassa. Näistä enimmät kuuluivat korkeimpaan ylimystöön ja käyttivät keskenään useammin ranskankieltä kuin venäjää, ja olivat muutenkin enemmän eurooppalaisia kuin venäläisiä. Oli myös puolalaisia ja saksalaisia, mutta niiden joukossa piti olla hyvin varovainen tuttavuuksien valintaan nähden. Sillä erittäinkin edellisiä, jotka olivat kyllä erittäin ovelia virkamiehiä ja hallitsivat täydellisesti venäjänkieltä, vieläpä esiintyivät sen kirjallisuuden ja olojen erikoistuntijoina, ollen venäläistäkin venäläisempiä, jopa omasta halustaan pyrkien santarmilaitoksen virkailijoiksi, — katsottiin heidän omassa maassaan luopioiksi, melkeinpä maansa kavaltajiksi.
Heitä vanhempia tuttuja oli Aleksanderilla muuan eversti, kreivillistä sukua. Tämä kreivi oli syntyjään saksalainen, mutta siitä huolimatta Aleksanderin melkein lähin ystävä. He puhelivat usein myöhäiseen yöhön yleisistä asioista, ja Aleksander oppi paljon Venäjän sisä- ja ulkopolitiikasta. Kreivi ei ollut mikään vaatimaton asemien kalastaja ja hänellä olikin kaikki mahdolliset edut puolellaan. Suku oli jo kauan ollut Venäjällä ja suurimmaksi osaksi venäläistynyt. Se omisti laajoja maa-alueita Etelä-Venäjällä ja sen rikkaudet olivat suuret. Kreivi oli kymmenkunnan vuotta ystäväänsä vanhempi ja oli syntynyt Viaporissa, seikka, joka oli ollut lähimpänä aiheena heidän ensi tutustumiseensa. Hän oli jo eversti ja sivusajutantti ja odotti nimitystänsä kenraaliksi, sillä hänelle oli uskottu sotajoukkojen päällikkyys Venäjän pohjoisilla rantamilla Krimin sodan alkuvaiheilla.
Kreivi kuunteli nuoren ystävänsä natsionalistisia tuumia pikku Suomeen nähden ensin leikkisä hymy huulilla. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana sellaisten unelmien hautominen tuntui hänestä liian lapsekkaalta.
Mutta sitten Nikolai kuoli ja Krimin sota päättyi.
Valtaistuimelle nousi Aleksanteri II, jonka suosiota kreivi oli saanut kiittää kaikista loistavista ylennyksistään, sillä he olivat olleet perintöruhtinaan kanssa mieskohtaisia ystävyksiä.
Ja nyt tapahtui, että kreivi ei enää nauranutkaan nuoren ystävänsä puheita Suomen suomalaistuttamisesta. Vieläpä otti sen itse puheeksi.
Jotakin oli tapahtunut siinä vanhoillisten seurassa, johon kreivinkin sanottiin kuuluvan ja joka alusta asti oli asettunut perintöruhtinaan oireellista vapaamielisyyttä jarruttamaan. Tämä seura piti yhteyttä panslavistien, Aksakovin veljesten kanssa, ja haaveksi slaavilaisen suur-Venäjän luomista. Kuitenkin näyttivät sekä kreivi että hänen piirinsä ilmeisesti suosivan Suomen sisäisen itsenäisyyden säilyttämistä, jopa kannattavan "sen häikäilemättömän lehtorin" aatetta suomen kielen astumisesta ruotsin kielen sijalle. Miten sellainen epäjohdonmukaisuus oli selitettävä? Mahdollisesti oltiin siellä päin jo päästy täyteen selvyyteen siitä, että Suomen venäläistyttäminen saattoi käydä päinsä vasta sitten, kun maan asujaimisto oli ensin vieroitettu ruotsalaisuudesta. Ehkä maan oli annettava ensin suomalaistua ja vasta sitten slaavilaisuuden astuttava ruotsalaisuuden sijalle.
Aleksander, itse puolestaan rehellisyyden ja vilpittömyyden perikuva, ei milloinkaan osannut epäillä suunnitelmia. Kaikissa tapauksissa tämän omituisen valtiollisen tuulahduksen syyt selvisivät hänelle hyvin myöhään.
Nyt hän ei saattanut muuta kuin iloita vanhemman ystävänsä äkkinäisestä mielenmuutoksesta Suomen ja erittäinkin suomalaisuuden eduksi.
Saman suuntainen äkkimuutos oli tapahtunut myöskin keisarin luona olevassa Suomen asiain ministeri-valtiosihteerissä. Mutta tämän muutoksen sisäisiä vaikuttimia ei tarvinnut ihmetellä eikä arvailla, sillä mies oli läpeensä hovimies, jolle keisarillisen tahdon, jopa mielisuosionkin kaukainen arvaileminen ja aulis noudattaminen oli kaikki kaikessa. Hymyillä hallitsijan hymyä ja tehdä sitä samasta vaikuttimesta kuin hallitsija, se on hovimiehen ylin taito.
Nuoren keisarin suosiollisuus Suomea kohtaan oli ilmeinen. Jo perintöruhtinaana ollessaan häntä liehakoitiin Suomen asiain erikoistuntijana. Pietarissa sanottiin: Suomen asiat ovat hänen keppihevosensa. Keisariksi tultuaan hän pian käänsi suosiollisen huomionsa "fennomaaneihin". Ja "häikäilemätön lehtori" alkoi päästä hänen mahdollisuuksiensa joukkoon. Kreivi antoi ystävälleen tästä kaikesta sangen intiimin kuvan.
Eikö tässä ollut ilon aihetta?
— Ilmoittakaa vain halunne, niin milloin tahansa toimitan teidät Hänen Majesteettinsa välittömään läheisyyteen. Tahdotteko ruveta esimerkiksi hänen persoonallisen kansliansa virkamieheksi?
Näin puhui Aleksanderin kreivi-ystävä.
Aleksanderin sydän sykähti valtavasti. Tuliko todellakin tuo toistaiseksi vain kaukaisena häämöttänyt tulevaisuudenkuva näin voimakkain siiveniskuin jo nyt häntä vastaan!
Mutta kohta ensi riemastuksen jälkeen hän punastui korvia myöten. Hänen ystävänsä tarkoitti ilmeisesti, että näin oli mahdollisuus saada persoonallista vaikutusvaltaa hallitsijaan juuri tuossa suomalaistuttamisen asiassa. Semmoisen syrjävaikutuksen täytyi kuitenkin suomalaisen käsityksessä olla peräti epälojaalista maan omia virastoja kohtaan.
Aleksander kieltäytyi kohteliaasti, mutta ehdottomasti.
Hän oli kyllä tehnyt päätöksen, että rehellisessä työssä kunnostautumisella kerran saavuttaa hallitsijan täyden luottamuksen, mutta hän oli ajatellut tarvitsevansa tätä luottamusta vain voidakseen kerran kohota johonkin korkeampaan hallinnolliseen asemaan Suomessa, eikä suinkaan saavuttaakseen Pietarista käsin salaista valtiollista syrjävaikutusta hallitsijaan Suomen asiain laillisten esittelijäin ohitse.
Tämmöistä pedanttista vaikutinten erittelyä ei kreivi voinut ollenkaan käsittää. Hän kohautti vain olkaansa.
— Te olette ihmeellistä väkeä, te suomalaiset, — sanoi hän, — teitä on mahdoton ymmärtää.
Aleksanderin selittelyistä huolimatta venäläinen ei voinut käsittää suomalaisen ajatuksenjuoksua.
Kreivi, joka oli jo ehtinyt ajella partansa Nikolai I:n tyylistä Aleksanteri II:n tyyliin, jättäen leuan paljaaksi ja säilyttäen poskiparran, istui syvässä nojatuolissa, vihelteli hiljaa ja näppäili peukalon hienolla kynnellä pitkän sigarettinsa tyveä. Oli ilmeistä, että hän piti suorastaan tyhmyytenä ystävänsä vetäytymistä niin mehevästä menestymisen tilaisuudesta. Hän teki ikäänkuin hiljaisia laskelmia, koko ajan tähystellen Aleksanderia, hienon ivahymyn paneutuessa huulille, ja yhä kovemmin keikuttaen toista jalkaansa, joka lepäsi toisen päällä.
— No niin, — sanoi hän vihdoin, nousten ylös ja tarjoten kättänsä hyvästiksi, — ehkä tulevaisuudessa voin toivoa palveluksilleni suosiollisempaa vastaanottoa.
Liikutettuna Aleksander puristi ystävänsä kättä yht'aikaa sekä kiitokseksi että hyvästiksi, kreivin tavattoman ystävällisen hymyn antamatta hänen aavistaa kuinka pitkiksi ajoiksi heidän yhteytensä oli katkennut.
Aleksanderilla oli kaikissa tapauksissa suurta syytä tyydytykseen. Hän tunsi olevansa mahtavan miehen suojeluksessa, joka oli nuoren keisarin persoonallinen ystävä ja joka näytti olevan valmis ajamaan hänen etujansa melkein kuinka pitkälle tahansa.
Sopivassa tilanteessa, kun he joskus taas olisivat kahdenkesken, aikoi hän vihkiä ystävänsä muutamaan toiseen suunnitelmaan, joka oli syntynyt hänen omassa suomalaisessa päässään eikä sisältänyt minkäänlaista kahnausta selvän velvollisuudentunnon ja isänmaanrakkauden kysymyksissä.
Mahdollistahan on, että kreivi olisikin kallistanut isonlaiset ja vähän ulkonevat korvansa tämän suuren salaisuuden kuulemiseen, ja että kaikki olisi käynyt Aleksanderin suunnitelmien mukaisesti.
Mutta niin ei käynyt.
Kohtalolla on oma kaarensa, jossa se tahtoo kunkin ihmisen lennättää. Alhaalta yhä ylöspäin, ylimmilleen, sitten taas alaspäin, loppupisteeseen asti. Kaunis, aivan hiuskarvalleen säännöllinen kaari, usein syrjäiselle katsojalle näkyvä, mutta ei milloinkaan sille itselleen, jota lennätetään. Hän, nousukaaren alkaessa, innolla omaksuu sen. Ihanaa! Riemastuttavaa! Kaikki taivaat häikäisevissä ruskoissa, kaikki auringot paistavat! Minä olen oman kaareni luoja ja sen suuntaaja!
Ja mitä varmemmin hän pitää tulevaisuuttaan omanaan, sitä pikemmin ja sitä katkerammin hän saa kokea, että kaari ei ole hänen, vaan kulkee hievahtamatta vain omaa rataansa, vastoin hänen uskomattomia voimanponnistuksiaan.
Ennenkuin sen vihdoin huomaa ja siihen tyytyy! Oi ihmisraukka!