← Table of contents
Vanhempieni romaani

III. NJANJA.

Reading edition

En ymmärrä, kuinka on voinut tapahtua, että minä, joka sylilapsesta aikaihmiseksi asti elin tämän saman njanjan äidillisen lempeän hoidon alaisena, en tullut milloinkaan ottaneeksi selvää hänen oman elämänsä vaiheista, en edes sen vertaa, että tietäisin hänen oikean nimensä. Njanja merkitsee vain lapsen hoitajalleen antamaa hellittelynimeä. Miksi en häneltä milloinkaan tiedustellut, mimmoinen hänen kotinsa oli ollut, millaiset hänen vanhempansa, mitä hänelle oli elämässä mahdollisesti tapahtunut, vaan nyt vasta, kun koko entisyys on enää vain kaukaisena muistona, nuo kysymykset nousevat eteeni pohjattoman tyhjyyden ääreen, minun voimatta löytää elävien joukosta enää ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua pienimmälläkään tiedon vihjauksella?

Täytyykö todella ajatella lapsen olevan niin itsekäs olento, että kaikkein lähimpienkin ihmisten elämä on hänelle elämää ainoastaan mikäli se on kosketuksessa hänen arvoisaan minuuteensa, ja että muun tietäminen tuosta elämästä on hänelle epäkiintoisaa, jopa vieroittavaa? — Luulenpa melkein, että minä jotakin ehkä hämärästi tiesin njanjani entisyydestä, mutta että tämä tieto ei ollut minulle mieleen, koska se ei oikein liimautunut herttaiseen, rakastettuun, vain minussa ja minua varten elävään njanjaan, vaan oli vain häntä itseään koskevaa ja minusta kokonaan irrallista. Kun tarkemmin ajattelen, tiesinhän minä oikeastaan paljonkin njanjasta, vaikka en tiennyt hänen nimeänsä.

Njanja oli muuttanut meidän taloomme jo seitsemän vuotta ennen minun maailmaan ilmestymistäni. Hänen oli ollut kohtalon pakosta antautuminen vieraiden ihmisten palvelukseen, nimittäin puutteen ja täydellisen varattomuutensa tähden. Näin hänet pestattiin meille, vanhimman veljeni Mihailin eli Mishan hoitajaksi, tämän synnyttyä vuonna 1832 toisena kaksoisista, joista toinen kuoli parin kuukauden kuluttua.

Njanja oli nuori leski taloomme tullessaan, ja hänellä oli tyttö. Hänen miehensä, kauppias, — niin sanottiin —, oli kuollut jättämättä mitään omaisuutta jälkeensä, joten njanjan oli pakko antaa pikku tyttönsä kasvatuslaitokseen ja suorittaa siitä johtuvat kustannukset menemällä palvelukseen rahapalkasta ja näin ainiaaksi luopua lapsestaan. Hän oli syntyisin Moskovasta tai Moskovan tienoilta, mutta tuo "kauppias" oli kaiketi vienyt hänet Pietariin ja siellä kuollut, joten oli sitäkin ymmärrettävämpää, että njanjan oli vieraassa kaupungissa mahdoton tulla toimeen muuten kuin luopumalla lapsestaan.

Minä en tästä njanjan lapsesta tiennyt mitään koko lapsuuteni aikana, ja ehkä oli hyväkin, ettei siitä mitään tietooni tullut, sillä asia olisi ollut minulle peräti käsittämätön. Olisin varmasti tehnyt sopimattomia vertauksia ja kysynyt itseltäni: olisiko minun äitini voinut luopua minusta ja mennä hoitamaan umpivieraiden ihmisten lapsia? mitä olisin äidistä silloin ajatellut? mitä koko maailmasta? mitä jumalasta, joka oli tehnyt niin että njanjan piti mennä lapsensa luota? — Onneksi ei meille kukaan niistä asioista kertonut ja me saimme tietämättämme vastaanottaa koko sen ylitsevuotavan, rajattoman, uhrautuvan, ikimuistettavan rakkauden, jonka luonto oli ehkä tarkoittanut njanjan oman lapsen osaksi, mutta joka nyt vuoti vain meidän ylitsemme.

Njanja on minun elämässäni merkinnyt ehkä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Ei riitä sanoja, en löydä tyhjentäviä nimityksiä niille tunteille, jotka kuohahtavat esille ja ympäröivät hänen kuvansa joka kerta, kun se lapsuuteni muistoissa vaeltaa editseni.

Niinäkin aikoina kun jouduttuani sisäoppilaaksi muutamaan lastenkouluun, jolloin vain kerran viikossa lauantaisin pääsin kotona käymään, enimmät muistoni kohdistuvat njanjaan.

Minut oli annettu kahden vanhan neidin huostaan, jotka olivat jollakin tavalla sukulaisia äidilleni. Olimme silloin vielä niin köyhiä, ettei minua voitu käyttää oikeassa koulussa. He pitivät luonansa kotikoulua, antaen joillekin oppilaille paitsi opetusta myöskin asunnon ja ruoan. Asuimme kovin kaukana heistä, joten jokapäiväinen sinne meneminen ja sieltä palaaminen olisi ollut sula mahdottomuus.

Olin silloin noin 8-vuotias, ja tämä siirtyminen kotoa ventovieraiden ihmisten hoitoon, erittäinkin pois njanjan hoidosta, merkitsi tietenkin sangen suurta muutosta elämässäni. Oli kovin vaikea tottua ankariin neiteihin ja vielä vaikeampi rakastaa heitä niin vilpittömästi kuin äiti oli käskenyt. Erittäinkin oli äiti käskenyt unohtamaan kaiken sen, missä luulimme tehtävän itsellemme vääryyttä ja sydämen pohjasta antamaan kaikki loukkaukset anteeksi.

Neitien kodissa eleskeli myös heidän vanha äitinsä, pitkäkasvuinen, kuihtunut mummo, jolla oli uskomattoman pitkä nenä ja haukan silmät. Hän oli alituisesti vihaisella päällä, rähisi päivät pitkät, keitteli laihanniukkoja päivällisiä, ja iltaisin kutoi tavattoman pitkiä sukkia. Tyttäret olivat hekin sangen pitkiä ja laihoja neitejä. Nuorempi oli 40- ja vanhempi 42-vuotias. Me olimme tietenkin velvolliset tuntemaan alinomaista kunnioitusta heitä kohtaan, mutta usein meitä kovasti nauratti ja oli melkein mahdoton pidättyä. Tämä tapahtui aina kun neidit rupesivat kertomaan nuoruutensa päivistä, kehuen entistä suurta kauneuttansa ja kuinka muka heidän astuessaan sisälle johonkin tanssisaliin kävi läsnäolijoissa kuin humaus: "Wollerin neidit!" Syntyi juhlallinen äänettömyys, muodostui kujanne, ja he muka astuivat saliin kavaljeerien ympäröiminä, jotka kilvan pyysivät heitä tanssiin, ja onnelliseksi tunsi itsensä se, ketä he suvaitsivat huomata. Nämä yleisen ihastuksen esineet eivät kuitenkaan saavuttaneet sitä aviollista ihannettaan, jota varmaan pitivät naisen korkeimpana päämääränä, vaan jäivät vanhoiksi piioiksi. Kielteiseen tulokseen lienee olleet syynä osaltaan vanhan mamman liian innokkaat harrastukset. Niinpä hän, kun joku uusi sulhaskokelas ilmaantui alkaen käydä heillä useammin, saattoi asian jouduttamiseksi tälle ilmaista, että ellei hänellä ollut täyttä totta mielessä, olisi paras harventaa käyntejä, jotteivät muut sulhaset kaikkosivat tiehensä. Näin ennättivät neitoset 40:n ikäisiksi, yhä vain eläen toivossa ja milloin ketäkin kuvitellen tulevaksi aviomieheksensä. Erityisesti nauratti meitä, kun he molemmat tekeytyivät toistensa edessä jalomielisiksi ja luovuttelivat sulhasiaan toinen toiselleen. Nuorempi lohdutteli kyynelet silmissä vanhempaa, sanoen ikänsä puolesta hyvin vielä voivansa odottaa, ja vanhempi taas vakuutteli, ettei hän tiedä suurempaa onnea kuin nähdä sisarensa onnellisena. Lopulta he olivat vakuuttuneita, että ainoana syynä asian alituiseen lykkäytymiseen oli tämä heidän uhrautumisensa toinen toiselleen. Ehkä he eivät olisi olleet niin ankaria vaatimuksissaan, mitä sulhasten ominaisuuksiin tulee, jos heidän olisi ollut valitseminen kummankin itselleen, mutta kun valittava oli aina rakkaalle sisarelle, ei yksikään tahtonut kelvata.

Niinpä kävi heidän pensionissaan muuan varsin arvokas leskimies, jonka kaksi tytärtä oli heidän oppilaitaan. Tietysti nuo käynnit eivät muka tarkoittaneet tyttäriä, vaan ilmeisiä naima-aikeita, siitä ei toki voinut olla epäilystäkään. Koko kysymys oli vain, kummalleko neideistä mies oli joutuva. Mitä enemmän tämä kysymys kärjistyi, sitä kiihkeämmin oli kumpikin valmis uhraukseen toisen hyväksi. Siinä nyyhkyteltiin, siinä voivoteltiin. Vihdoin keksi vanhempi neideistä syyn, joka teki tämänkin peräti moitteettoman gentlemannin avioliittoon vähemmän sopivaksi. Luonnollisen ujoutensa vuoksi hän ei kuitenkaan osannut ilmaista tätä syytä muuten kuin käyttämällä ranskankieltä. Hän sanoi:

— Savez-vous, ma chère, il doit avoir un faible estomac, il sort souvent. (Rakkaani, miekkoisella lienee heikko vatsa, hän alituiseen käväisee.)

Niin päästiin tästäkin ankaran vaikeasta kosijanvaalista ja voitiin kevennyksestä huokaisten käydä käsiksi toisiin.

Tästä heikkoudestaan huolimatta oli vanhempi neideistä opettajana erittäin hyvä meille. Hän osasi olla sekä iloinen että sukkela puheissaan. Me melkein pidimme hänestä. Nuorempi sitävastoin oli aika äkäpussi. Vain kerran vuodessa hänen yllänsä lepäsi hiljainen nöyryyden henki, joka tosin ei kestänyt kuin päivän. Se oli päivä, jona hän oli ollut ripillä ja ehtoollisella. Sen päivän tuloa me odotimme kuin joulua. Mutta sen mentyä oli kaikki taas ennallaan, ikuista toruntaa ja kiljumista. En milloinkaan unohda noita hirmuisia, loppumattomia iltoja, joita vietimme yhteisen pöydän ääressä huomisen läksyjä lukemassa. Talikynttilä teki alituista käryämistä, meidän oli nälkä, meidän oli kylmä. Odotimme sitä autuudenhetkeä, kun tee kannettiin sisään, vaikka eihän tämä tee ollut juuri muuta kuin haaleata vettä ja kuorittua maitoa ynnä pikkuruikkuisen sokeria tai siirappia. Annokseen kuului lisäksi pari palasta mustaa leipää, joihin oli hieraistu sellaista voita, että meidän oli kaavittava se pois leivät syödäksemme. Vieressämme istui tavattoman siivoton poika, joka alituiseen jyrsi omia kynsiänsä, ei pessyt käsiänsä, aina vätysteli, virnisteli ja sai olomme sitäkin happamemmaksi. Kuitenkin oli hänen ansiopuoliinsa luettava, että hän sai meidät välistä nauramaan katketaksemme. Hän kaapi voin pois erinomaisen tarkkaan, voiteli leivän sitten talilla, jonka otti kynttilästä, ja säteillen muka hyvän maun tuottamasta nautinnosta söi kuin soikin suuhunsa.

Näin kului ikävä viikko loppuun, kunnes odotettu lauantai saapui. Minut noudettiin koulusta ja niinpä olin jälleen kotona. Kävin uudelleen katsomassa sen jokaisen nurkan; tarkastamatta ei jäänyt yksikään esine, että vieläkö se ja sekin oli samanlainen kuin viikko sitten. Erityisesti veti puoleensa vanhan njanjan huone. Sen yhdessä nurkassa, ylhäällä, tuikki jumalankuvan edessä pieni lamppu, jonka heikko valo valaisi vain lähinnä olevat esineet ja jätti muun osan huonetta salaperäiseen hämärään. Lähtemättömäksi muistoksi on jäänyt varsinkin se erikoinen tuoksu, joka oli aina tässä huoneessa ja joka arvatenkin muodostui lampussa käytetyn puuöljyn hajun sekoittumisesta mummon meitä lapsia varten lipastossaan säilyttämien omenain hajuun. Ehkä oli tällä Noakin aikaisella, muinaismuistoksi museoon sopivalla lipastolla jo itsessäänkin tämä omituinen, rakas haju. Pankolla nukkua hyrräsi silmät ummessa vanha kollikissa, Vasjka. Olisi tehnyt mieli rajusti puristella sylissä, mutta pelättiin raapaisuja.

Keittiössä oli myöskin hyvin hauska olla. Senkin haju ja koko laatu oli jotakin perin toista kuin tuolla tätien luona. Tamminen vesisaavi ja sen vanha kauha — olisinko voinut mennä ohitsenne juomatta itseäni kylläiseksi! Ah, armas kotikeittiömme! Sinä rakas, punavaskinen kauha, olithan kuin omaisemme, kuin osanottaja koko perhe-elämäämme, sinä ja me olimme yhtä.

Vanha njanja kuului jo kopistelevan ruokakarsinassa. Kukaan ei olisi voinut erehtyä: hän oli kaatamassa vesipuolukoita pikku tynnyristä vatiin, tuodakseen syötäväksemme ja sillä tavan mukaan ilahduttaakseen kotiin palanneita.

Syksyisin hänen lempiharrastuksiinsa kuului talvitarpeiden kokoominen, sienien suolaaminen, viikunain etikoiminen, marjojen keittäminen, mutta ennen kaikkea oli hänen erikoisharrastuksenaan vesipuolukkain säilytys. Ne olivatkin mielestämme parhainta kestitystä pitkinä talvi-iltoina. Kun me kaikki illan tultua istuuduimme suuren pöydän ääreen, jokaisella edessään oma työnsä, niin eipä aikaakaan, jo lähetettiin joku vaatimaan njanjalta puolukoita. Njanja ei ensin tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan. Puolukoita — sanoi hän — on jäljellä niin vähän, että tuskin kerraksikaan enää riittää, jokunen vain tynnyrin pohjavedessä vielä kelluu. Kinastelujen ja vastaväitteiden vihdoin tauottua hän kuitenkin katosi takaisin karsinaan, ja hetken kuluttua ilmestyi tuoden puolukoita posliinisessa salaattivadissa, (joka sekin oli iänikuinen perheen muinaiskapine). Me nostimme aika vastalausejyryn sen johdosta, että puolukoita tuotiin näin mitättömän vähän. Mutta njanja väitti kivenkovaan, että nyt oli tynnyrin pohjassa vain silkkaa vettä eikä edessä muuta kuin huuhdella tynnyri puhtaaksi ensi kesää varten. Hänen vakuuttelunsa olivat niin tosilta tuntuvia, että hän sai meidät joka kerta täydelleen uskotelluiksi.

Pitkän pitkien aikojen kuluttua puolukkain loppumisesta, kun tavan mukaan jälleen istumme pyöreän pöydän ääressä, kun on talvinen pyrysää ja tuulen uuneissa ulvomisen vuoksi olo tuntuu vähän ikävältä, — kun puolukoista kukaan ei enää uneksikaan, kuulemme äkkiä tutulta puolelta kopinaa, ovi aukenee ja njanja, onnesta säteillen, ilmestyy suurta tarjotinta kantaen, vadillinen täynnänsä punapuolukoita, lusikkoineen, lautasineen, survosokereineen.

Me huutamaan yhdestä suusta: Katsos sinua vaan! Etkö sanonut puolukkain loppuneen!

Njanja puolustelihen: Jos olisitte silloin syöneet, eipä nyt olisi ollut. Eikö ole näin parempi?

Hän sanoo tämän ylen tyytyväisenä omaan kekseliäisyyteensä, eikä meidän auta muu kuin myöntää, että näin on todellakin paljon parempi.

Njanja, njanja, minne sinä olet lähtenyt minun elämästäni? minne olet hävinnyt?

Mutta enpä päästä sinua vielä. Muistan vielä muutakin sinusta. Muistan sinut vanhemmilta vuosiltani. Muistan kuinka sain tietää sinulla olevan omankin lapsen ja kuinka tämä sinun oma lapsesi kävi sinua tapaamassa meidän kodissamme, silloin jo aikuisena neitinä.

Kuinkahan hyvä sinun tyttäresi mahtoikaan olla, kun sinä itse olit niin hyvä, niin lempeä, niin uhrautuvainen, niin peräti vain toisia ajatteleva, kun olit pannut kaikki vaivoin kootut roposi hänen kasvattamisekseen laitoksessa, jossa kasvatettiin säätyläistenkin lapsia, kun hänestä — kuten ylpeänä kerroit — oli tullut herrasneiti, jolla oli jo kotiopettajan toimi ja jota sanottiin "guvernantiksi"!

Näin me ajattelimme, ja uteliaisuutemme saada nähdä tuota njanjan tyttöä kasvoi päivä päivältä. Tietysti me aioimme rakastaa häntäkin yhtä paljon kuin olimme rakastaneet njanjaa, aioimme syleillä häntä kuin rakkainta toveriamme ja tehdä hänestäkin kotimme parhaan ystävän.

Mutta miksi sinä, njanja, olit ikäänkuin hädissäsi, ja tulit yhä levottomammaksi mitä enemmän tyttäresi tulon päivä lähestyi? Miksi sinä tuona päivänä et enää malttanut meitä kuunnella etkä meihin katsoa, vaan kätesi välistä vapisivat hermostuksesta ja poskesi punottivat? Miksi olit hänen tulokseen — aivan kuin olisit korkeita vieraita odottanut — pukenut yllesi suurimman ja kirjavimman vaippasi, pannut päähäsi valkoisimman poimumyssysi ja sitonut kaulaasi uhkeimman solmikkosi? Ja miksi vihdoin me itse, tyttäresi saavuttua, kun ei mitään suudelmia annettu, kun ei mitään ilonhuudahduksia kuulunut, kun sinä vain syvään kumarsit niinkuin ylemmillesi, peräännyimme totisina ovensuulta ja poskemme alkoivat punoittaa niinkuin sinunkin?

Pettymyksemme oli suuri.

Neidissä ei tuntunut vivahdustakaan äitinsä herttaisuudesta, ei vähintäkään pyrkimystä kiitollisuuden ilmaisemiseen niiden elämänikäisten uhrausten johdosta, joita njanja oli hänen elättämisekseen ja kasvattamisekseen tehnyt. Päinvastoin tuntui pohjimmalta nousevan ikäänkuin kolea vihamieli kaikkien niiden ankarain elämänkokemusten johdosta, jotka hän oli arvatenkin saanut läpikäydä äidin sylistä ventovieraiden kasvattajain hoivaan jätettynä. Mutta tietoisesti ei tullut näkyviin muuta kuin yliolkaisen ylemmyyden ilmausta. Meidän edessämme hän ilmeisesti häpesi, että hänen äitinsä oli palvelija, ja kohteli tätä tahallisen halveksivasti eli niinkuin säätyläinen sivistymätöntä.

Neiti kävi tämmöisillä virallisilla vierailuilla äitinsä luona sittemmin noin kerran vuodessa. Hän koki kyllä päästä lähempiin tuttavuussuhteihin meidän kanssamme, mutta äitiänsä hän muuttumattomasti piti saman kolean välimatkan päässä.

Ystävyydestämme ei tullut mitään. Päinvastoin me joka kerta hänen käydessänsä emme muuta toivoneet kuin että hän olisi lähtenyt mitä pikimmin. Emme voineet sietää myöskään njanjan suhdetta tyttäreensä: njanjaa ei tyttärensä läsnäollessa voinut tuntea ollenkaan samaksi ihmiseksi, hän raukka oli kuin hätäännyksissä, suorastaan pelkäsi tyttöänsä, kohteli nöyrän imartelevalla kunnioituksella, ja varmaan hänkin sydämensä salaisuudessa toivoi lapsensa pian lähtevän, vaikka olikin valmis kaikkiin mahdollisiin palveluksiin ja arvonannon osoituksiin.

Hänen lähdettyään njanja kohta muuttui entiseksi njanjaksi ja koko elämämme palasi vanhoihin uomiin, kotilieden lämpimiin maailmoihin. Mutta neiti parka jäi ikuisesti vaille sitä luonnon hänelle alkujaan aikomaa siunausta, joka hänen äitinsä olemuksesta oli niin runsain määrin säteillyt meidän, njanjalle oikeastaan umpivieraiden lasten elämään.

Tämä tapaus oli yksi niitä ikkunoita, joista lapsi alkaa katsella ulos maailmaan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings