II. VARHAISESSA LAPSUUDESSA.

Meitä oli yksitoista lasta. Minä olin järjestyksessä viides, ja ensimmäinen tytär. Vain perin hajanaisia muistoja on mielessäni säilynyt aikaisen lapsuuden ajoista. Muistan jo kolmen-, neljänvuotiaana harrastaneeni runojen lausumista, laulamista ja tanssimista, ja muistan vielä, että minut pantiin suorittamaan kaikkea tätä usein vieraiden läsnäollessa. Tuo ei olisi minua ollenkaan ujostuttanut, elleivät vanhemmat veljeni olisi minulle nauraneet ja sitten lastenkamarissa matkineet esiintymistäni, sanoen minun "teeskentelevän suloista". Se itketti ja harmitti, mutta sittemmin opin äidin neuvosta kestämään tämmöiset näsäykset ja olemaan niitä hampaankolossa säilyttämättä. "Ainahan pojat härnäävät sisariansa", lohdutteli äiti, ja tyttöjen oli suhtauduttava semmoiseen kärsivällisesti ja alistuvasti muistaen, ettei pojille kuitenkaan mitään mahda. (Vasta tästä puhuessani tulen ajatelleeksi, minkä katkerien lapsuuskokemusten läpi äidin neuvo oli saattanut kulkeutua hänen sydämensä kautta minuun!)

Kun minua nuorempi veljeni Sasha alkoi varttua ja muuttua leikkitoverikseni, tuli meistä parhaat ystävykset, jotka alati leikimme yhdessä ja otimme nuorempiakin seuraamme. Vanhemmat veljet eivät tosin meitä nytkään jättäneet rauhaan, vaan ivasivat leikkejämme, pitäen niitä liian "tunteellisina". Tämä merkitsi kai, että me olimme leikkiessämme liiaksi tosissamme eli että leikkimme aihe oli heidän mielestään äitelä.

Lukitsimme siis heiltä oven.

Ja nyt ei meitä enää mikään estänyt täysin antautumasta leikin kiehtovaan kulkuun. Maailman todellisuus unohtui mielestämme kokonaan. Leikki, joka tätä todellisuutta matki, oli ainoa todellisuus. Me muodostimme tuoleista kuomuvaunuja, me solmimme kokoon myttyjä ja matkustimme kaukaisiin maihin. Joskus ajoimme parihevosilla vieraisille vain jonkun tädin ja sedän luo. Saavumme portaille, soitamme ovikelloa — dinderling, — hevosemme, joina olivat jotkut meistä, muuttuvat nyt tädiksi ja sedäksi, jotka ottavat meidät vastaan kädet ojossa, säteillen iloisen yllätyksen riemusta, tervetuloa, tervetuloa loppumattomiin, puristuksia, suuteloja, ja hauskaa, hauskaa, vain hauskaa kaikilla! Ja todella hauskaa!

Tulipa kerran lastenkamarissa muotiin myöskin leikki pienikokoisilla nukeilla. Äiti otti vilkkaasti osaa leikkiharrastuksiimme ja omin käsin valmisti meille jouluksi nukkehuoneiston. Ensiksi oli suuri, kahteen osaan jaettu huone, ilman kattoa ja etuseinää. Se asetettiin leikin ajaksi jollekin tuolille tai kirstulle. Toinen puoli oli kaksi-ikkunainen vierashuone, jossa oli uuni, ikkunaverhot, tarpeelliset huonekalut seinäpeileineen ja tauluineen. Olipa pieni lamppukin. Toinen puoli oli yksi-ikkunaisena makuuhuoneena vuoteineen, kätkyineen ja muine kalustoineen. Sitten oli eri osastona myöskin keittiö helloineen ja lukemattomine astioineen. Pikku nukkeja oli suuri joukko. Yksi näistä oli mammana, toinen tätinä, muut esittivät lapsia. Aikuisia oli lisäksi keittäjä, sisäkkö ja lastenhoitaja. Veljellä oli vielä talli hevosineen ja vaja rekineen, nelipyöräisine rattaineen, jopa kuomuvaunuineen ja kuskeineen.

Juuri tätä nukkeleikkiä me leikimme vanhempien veljien mielestä naurettavan tosissamme.

Ensin muka lähetettiin sisäkkö sanomaan, että hevoset oli valjastettava. Kun oli ilmoitettu, että tämä oli tapahtunut, olivat mammanukke ja tätinukke ajavinaan Gostinnyi Dvoriin (silloiseen pietarilaiseen kauppahalliin) ostoksia tekemään, sillä vanhin talon tyttäristä oli olevinaan morsian ja hänelle valmistettiin muka myötäjäisiä. Kaupassa me muka laittelimme ostoskääröjä, sidoimme ne pikkunuorasilla, niinkuin oikeissakin kaupoissa tehdään. Kaikki tapahtui säntilleen todellisuudenmukaisesti, ihan kuin "oikeesti", vaikka olikin vain "leikisti". Sitten "mamma" ja "täti" toivat paketit kotiin, käärivät paperit niiden ympäriltä ja näyttelivät kaikille kotolaisille, jotka päivittelivät niiden kauneutta ja kalleutta. — Nyt alkoi lastenkin tehdä mieli ajelulle. Heidän puettiin talvitakkeihin, istutettiin rekiin, niin paljon kuin vain mahtui, ja jumala armahtakoon kuinka huimaavaa vauhtia heitä lennätettiin ympäri pöytää — henki oli salpautua!

Muuten kuului tähän leikkiin se, että pappa oli muka Pariisissa, sillä meillä ei ollut tarkoitukseen sopivaa miesnukkea. Kerran kuitenkin tuli leikissämme aivan välttämättömäksi, että papan oli palattava Pariisista kotiin. Saimme äidin suostutetuksi lähtemään papan ostoon. Äiti otti minut mukaansa ja me ajelimme kaupoista etsien sopivan kokoista ja ehdottomasti vaaleaveristä nukkea, sillä tummaverisistä en pitänyt. Vihdoinkin sellainen löytyi. Hänelle ommeltiin frakki ja muut tarpeelliset tamineet, ja niin koitti saapumisen päivä. Sitä ennen oli tietenkin saatu kirje, jossa tulosta ilmoitettiin, ja odotus oli sangen jännittynyt. Mikä rajaton riemu valtasikaan kaikki, kun äkkiä kuului ovikellon tuttu "dinderling"! Lapsinuket ryntäsivät yhtenä miehenä pappanuken ympärille. Meidän oli ylen vaikea pidellä heitä kaikkia sormiemme välissä, mutta heidän vilpitön ilonsa oli meidän iloamme, ja niinkuin sydämemme oli heidän puolestaan pamppaillut jännittyneessä odotuksessa, niin se nyt isän tultua sai kasvomme hehkumaan ja silmämme säihkymään leikin rajattomassa riemussa.

Tietysti olisimme hauskuuden uudistamiseksi voineet antaa papan tulla useamman kerran Pariisista, mutta se olisi sotinut todellisuudentuntua vastaan, joka leikissä on välttämätön, tai ainakin olisi pitänyt antaa ukon matkustaa ensin takaisin Pariisiin, mikä taas olisi ollut ikävää leikkiä. Mutta keksimme sovelluttaa asian niin, että perheessä oli myöskin poika, joka kävi junkkarikoulua toisessa kaupungissa ja nyt oli joululuvalle kotiin palaamassa. Muodostettiin siis junkkarinukke, jolle laitettiin virallinen koulupuku ja liimattiin takkiin kultapaperista leikatut napit. Riemukkainta oli meistä äidin osanotto leikkiimme, nähdä, että hän yhtä tosissaan kuin mekin innokkaasti ompeli omin käsin vaatteita pikku nukeillemme. Ja niinpä saapui junkkarikin kotiin ja samaan riemuun!

Entä joulujemme unohtumattomat ilot!

Jo hyvän aikaa ennen juhlapäiviä aloimme maltittomasti odottaa merkkejä salamyhkäisiin valmistuksiin ryhtymisestä aikuisten puolelta. Vihdoin viimeinkin äiti todella tekee lähtöä kaupungille. Minne ja mitä varten? Joku meistä uskaltaa arvailla, että mitäpä jos se meneekin jouluostoksille! Sitä ei kukaan ole uskovinaan, mutta sydän salaa vavahtaen uskoo.

Mutta kylläpä hän viipyykin siellä! Kävelemme huoneissa tietämättä mitä tehdä, posket punoittavat, katselemme ikkunoista, koetamme saada ajan kulumaan.

Vihdoin ovikello soi. Meidät ajetaan pois eteisestä ja suljetaan lasten puolelle. Me tirkistämme ovenraosta ja näemme: äiti kantaa pakettikääröjä, vie ne huoneeseensa, piilottaa ne laatikkokaappiin ja meitä kielletään laatikkoja avaamasta.

Hetken kuluttua äiti ei päästä ketään huoneeseensa. Keittiössä keitetään liimaa, tunnetteko hajun? Sanomaton, sykähtävä riemu täyttää sydämemme, nyt ei ole enää epäilemistäkään: hän laatii meille jotakin jouluksi!

Ja päinvastoin, kuinka masentavan ikävältä saattoi tuntua, jos ovia ei suljettukaan, vaan äiti istuu jotakin ommellen eikä kiellä katsomasta mitä hän ompelee! Koko joulutunnelma meni ikäänkuin liitoksistaan, tuntui kuin joulusta ei mitään enää tulisikaan, sanomaton ikävä täytti mielen, leikkikään ei maittanut, saattoi vain maleksia huoneesta huoneeseen. Se oli vaikeata taistelua ajan mahdotonta hitautta vastaan, lasten ensimmäisiä vaikeuksia.

Mutta toihan se meitä tunti tunnilta yhä lähemmäksi onnen hetkiä. Mitä enemmän joulunpyhät lähestyivät, sitä juhlallisemmaksi kävi tunnelma. Vanha hoitajamummomme, jota sanoimme njanjaksi (en vieläkään tiedä hänen oikeata nimeänsä), piti huolta osaltaan meidän mielikuvittelumme kohoamisesta yhä suurempaan jännitykseen ja juhlallisuuteen. Hän kertoi meille iltaisin, kun istuimme hänen ympärillään lastenkamarissa, Kristuksesta, kehoittaen olemaan hyviä, tottelevaisia, sanoi Kristuksen paraikaakin lentelevän ikkunain ohi ja katsahtelevan sisään, mimmoisia lapset missäkin talossa olivat, tottelevaisia vai tottelemattomia. Jos meistä joku itki tai juonitteli, hän heti osoitti ikkunaan sanoen: näetkö, tuolla Kristus katselee sinua ikkunasta, ja tuoneeko hän sinulle mitään jouluksi, kun hän niin vieroo pahoja lapsia. Minä tuijotin valkokehyksiseen, mustaan ikkunaan, sydän lepatti peloittavan juhlallisuuden edessä, mutta samalla ilosta, että Kristus oli niin lähellä ja katseli meitä. Sydämen pohjasta halutti olla hyvä ja tottelevainen.

Ensimmäisenä joulunpyhänä njanja sai juhlallisuudentunnelman kohoamaan ylimmilleen. Hänen oli tapana silloin varhain aamuhämärissä mennä jumalanpalvelukseen, ja minä pääsin hänen mukaansa. Isä ja äiti, jotka olivat molemmat toista uskontunnustusta kuin njanja, eivät käyneet venäläisessä kirkossa eivätkä muistaakseni koskaan missään muussakaan kirkossa, mutta äidin luvalla njanja sai opettaa meille Kristuksesta mitä katsoi välttämättömäksi, ja sai viedä meitä mihin kirkkoon halusi.

Ani varhain — muistan — havahdun njanjan herättelyyn. On pilkkoisen pimeä, kylmä puistattaa aamutuimaan, hampaat kalisevat, täytyy kiireesti pukeutua, jo soivat kirkonkellot, aika rientää. Kuljemme pimeillä kaduilla, minä puolijuoksua, siellä täällä tuikahtelee liikkuvia lyhtyvaloja. Kaikki kiirehtivät. Njanja johdattaa minua kädestä pidellen, ja hänen nopeasti astellessaan minun on juostava.

Astumme kirkon valomereen. Tuhansien vahakynttiläin kellervää tuiketta pyhäinkuvien edessä, pappi lukemassa evankeliumia. Hän suitsuttaa pyhää savua, jonka tuoksu yhtyy vahakynttiläin tuttuun käryyn, ja juhlallisuuden, hartaushalun, hurskaan antaumuksen tunnelma kohottaa mielen kohta herkimpään vastaanottavaisuuteen ja ylimpään valmeuteen. Katse kohoaa korkeuksiin. Siellä kattoholvin sinilaki kuvaa taivasta, jossa tähdet tuikkivat ja josta lukemattomat enkelit katselevat alas. Kuinka hauskaa oli niitä tarkastella, noita ystävällisiä, kauniita pikku kasvoja, olkain takaa näkyviä siipipareja, pyöreän lihavia lapsukaisjäseniä! Tuntui kuin heillä olisi ollut sanomattoman hyvä olla, aivan autuasta, kun saattoivat lentääkin minne vain halusivat. Ehdottomastikin siinä ajatteli: kun kuolen, minäkin tulen enkeliksi, olen lentelevä, olen kaikkia rakastava… Ja nyt kohahtaa kuin vastaukseksi näihin ajatuksiin ylistyslaulu ihanin pojanäänin, ja pyhän suitsutuksen hurmiossa tuntuu kuin Jumala itse olisi kirkossa. Njanja on vieressäni polvillaan ja höpisee jotakin rukousta kuiskutuksin, vahakynttilä kädessä ja ristinmerkkiä tehden. Silloin minäkään, luterilaiseksi kastettu, en voi olla laskeutumatta polvilleni hänen viereensä, tekemättä ristinmerkkiä niinkuin kaikki muut ja hartaasti rukoilematta. Tuntui selvästi, että Jumala kuulee rukoukseni ja tekee kaiken mitä olin Häneltä rukoillut: että isä ja äiti eivät milloinkaan kuolisi, että itse olisin hyvä ja tottelevainen, ettei kukaan olisi milloinkaan minulle suutuksissaan ja että kaikki ihmiset olisivat hyviä.

Näin tämä njanjan istuttama usko jouluna lentelevään ja ikkunoissa katselevaan Kristukseen oli minussa horjumaton. Kun odotimme joululahjoja, uskoimme täydellä todella Kristuksen itsensä tuovan niitä meille, joko heittämällä joulusaliin ovenraosta ja pysymällä itse näkymättömänä, tai asettamalla valmiiksi joulukuusen alle, josta ne sitten löysimme. Ja ihmeellistä: vaikka me varminta varmemmin tiesimme, jopa olimme omin silmin nähneet äidin edellisenä päivänä käyneen nuo leikkikalut meille ostamassa tai itse omin käsin ne valmistaneen, me sittenkin yhtä lujasti uskoimme niiden olevan peräisin Kristuksen kädestä.

Äiti, äiti, sinä et koskaan puhunut meille oman lapsuutesi valottomista kärsimyksistä, mutta ne tulivat kaikki meidän hyväksemme, sillä meidän elämästämme sinä teit maailman onnellisinten lasten elämän. Sinä otit tosissasi osaa meidän leikkeihimme, sinä säilytit meissä viattomat tunteemme, sinä istutit meihin uskon hyvään ja annoit meille iloisen mielen. Sinun helmassasi kului elämäni parhain aika, minä rakastin kaikkia ja kaikki rakastivat minua.

Miten katkeraa, että näiden rehellisten, puhtaiden tunteiden täytyy luonnon pakosta alkaa verraten pian tympeytyä, lapsen siirtyessä leikeistään todellisuuteen!

Tämän osoittamiseksi on minun kerrottava palanen elämästäni vähän myöhemmiltä tyttövuosilta.

Isäni nuorin sisar, Natalia, nuori, hyvin kaunis neiti oli mennyt naimisiin erään valtioneuvoksen kanssa, joka oli näöltään sangen ruma, luonteeltaan jotenkin arvoton eikä järkensäkään puolesta mikään etevä. Nuori täti ei tietenkään rakastanut häntä. Kysymys, jolla ei enää ollut mitään tekemistä leikkimaailman kanssa, nousi mieleeni kuin äkkinäinen tauti terveeseen ruumiiseen: minkätähden hän oli jättänyt oman kotinsa ja yhtynyt asumaan tuon miehen kanssa, joka teki hänelle vain pahaa ja eli elämäänsä vain omaksi huvikseen?

Nuoren Natalian elämä oli kaikkea muuta kuin onnellista.

Tämän valtioneuvoksen vanhemmat olivat varakasta väkeä. Olivatko he todella vai itsekö vain sanoivat olevansa jonkin vanhan aatelissuvun jäseniä, en tiennyt. Heidän huvilakartanonsa suurine puutarhoineen ja ansareineen oli parin virstan päässä Pietarista ja he viettivät suurtilallisten loisteliasta elämää. Maaorjia oli heidän palveluksessaan sekä nuoria että vanhoja suuret laumat, Grishkoja, Fetjkoja, Sashkoja, Mashkoja aivan loppumattomiin. Eteisessä seistä jökötti aina livreepukuinen lakeija, joka ilmoitti vieraat ja päästi käskystä sisälle. Ukko itse oli pitkä, tanakkarakenteinen mies, ilme arvovaltaisuutta tavoitteleva, koko pää aivan kalju. Häntä pidettiin vieraanvaraisena vanhanajan venäläisenä. Ja usein heillä olikin vieraita, kutsuja ja juhlapäivällisiä. Ukko ei tällöin kuitenkaan syönyt muuta kuin hapankaalia ja tattaripuuroa, osoittaakseen vieraille aitovenäläisyyttänsä, josta hän alituiseen kerskui. Jos vieraista joku näyttäytyi samanveroiseksi isänmaanystäväksi, joutui ukko haltioihinsa ja jakoi annoksensa tämän kanssa. Hänen vaimonsa oli pienikasvuinen, lihavahko mummo, päässä kellervän musta peruukki. Hänestä oli hauskaa tarjoskella vieraille marjamehujaan, piiraisiaan ja torttujaan. Heidän iäkäs poikansa, valtioneuvos, eleskeli kotonaan vanhempiensa luona makeanleivän päiviä, mitään tekemättä, ja mentyään naimisiin nuoren tätini kanssa toi tämänkin samaan paratiisiin.

Mutta kaunis täti — lieneekö nähnyt ainoatakaan onnen päivää siinä talossa! Pehmeäkin vuode saattaa olla karkea maata. Ja kuinka minä, nukeillani leikkivä tyttö, saatoinkin tämän tädin onnettomuuden niin perin pohjin ymmärtää! Aina vain kysyin itseltäni: miksi, miksi täti olikaan tuohon mieheen suostunut? Ja ajatuksiin vaipuessani leikit keskeytyivät.

Eivät myöskään ne vastaukset, joita onnistuin saamaan aikuisilta urkituksi, voineet palauttaa mieltäni entiseen huolettomaan päivänpaisteeseen. Minulle sanottiin tuon naimakaupan puolustukseksi: olisihan ollut loukkaavaa antaa rukkaset, ja toiseksi, olihan mies aika varakas, pelättiin hyvän tilaisuuden menevän hukkaan, ja vihdoin, onko hauskaa jäädä vanhaksipiiaksi, kadottaa ainoa toimeentulonmahdollisuus ja joutua naurunalaiseksi?! — Pilveytyvä taivas vain sakeni silmissäni.

Mutta lapsuuteni synkin vaikutelma johtui sekin tästä samasta talosta.

Me ajoimme usein sinne vieraisille. Äiti näet hyvin piti kälystänsä, joka suuresti iloitsi hänen käynneistään, koska sai silloin edes jollekulle huojennella sydänsurujaan. Minua siellä kaikki hemmoittelivat ja tietenkin kävin siis siellä mielelläni. Olin noin 6-7-vuotias.

Kerran me lähdimme sinne koko sunnuntaipäiväksi. Päivällisen jälkeen kaikki istuutuivat vierashuoneeseen, minä lattialle jotakin leikkimään. Samassa livreepukuinen lakeija ilmestyy kankeana esille, ilmoittaen: "Herra Senaattori Mendelejev puolisoineen." Mummo joutuu kauhuihinsa: "Äsh, kuinka kiusallista! Mikä jumalan rangaistus! Mitä ihmettä he täältä hakevat!" Ja lakeijalle: "No pyydä sisälle, minkä niille mahtaa."

Vieraat ilmestyvät juhlallisesti kumarrellen. Ojennetuin käsin mummo rientää heitä vastaan: "Ah, rakas Stepanida Ljvovna, kuinka hyvin teitte kun tulitte, kuinka pitkään en ole teitä nähnyt, kiitos, kiitos, kultaseni, kun ette ole unohtanut, kultaseni, kyyhkyläiseni, osasittepa ilahduttaa vanhan mummon mielen!" — Vieraat olivat ihastuksissaan näin sydämellisestä vastaanotosta ja varmaankin ajattelevat: "Mikä suloinen, hyväntahtoinen olento tuo Audotja Petrovna!" He ovat ilmeisesti syvästi liikuttuneita.

Tämä valheellinen kohtaus järkytti minua siihen määrään, että vaivoin saatoin olla itkuun purskahtamatta. Oli hirveän sääli vieraita, teki mieli huutaa heille: älkää uskoko, älkää uskoko noiden sanoja, juuri äsken he teitä haukkuivat hirveästi, eivät he ollenkaan pidä teistä!

Kohtaus syöpyi iäksi mieleeni. En ole sen jälkeen vielä täys'ikäisenäkään voinut sietää taloja, joissa vieraiden tulosta ilmoitetaan ennenkuin käsketään sisään. Ja kun itse joudun vieraissa käymään, koetan aina pujahtaa sisälle niin odottamatta kuin mahdollista, etteivät sisällä olijat vain ehtisi mitään epäystävällistä ajatella…