XVII. JUHANI AHO.

Hän oli nuorena solakkavartaloinen ja sen vuoksi teki pitemmän vaikutuksen kuin sitten vanhempana. Käveli suorana ja reippaasti, katseli ympärilleen niinkuin se, joka on omissa ajatuksissaan ja niihin kohdistaa kaiken, minkä näkee. Hän oli hienokäytöksinen, puhe oli hillittyä ja hiljaista, niinkuin ainakin vanhan sivistyksen perineellä. Kehittyneet silmäluomet räpyttelivät mielevästi, ehkä vähän spasmisesti, ikäänkuin hän olisi aina karkottanut silmistään jotakin epämukavuudentunnetta. Sitä samaa hän tuntui karkottavan pois erikoisilla hänelle ominaisilla ääntelyillä, jotka tulivat jostakin kurkkutorven päästä ja esiintyivät erittäinkin, milloin hän oli aikeissa sanoa jotakin tähdellistä.

Hän oli tavattoman herkkä vaikutelmille ja virittyi heti siihen tunnelmaan, minkä toinen hänessä herätti. Oikein näkyi hänen päähänsä, hänen silmiensä loisteesta, hänen ripeästä pystyyn kohoamisestaan, kuinka tuo tunnelma meni häneen, tunnelma taikka uusi aate, joka keskustelussa oli irtonaisena liekkinä lehahtanut hänen editsensä. Niitä harvinaisia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan innostu yksin ja itsekseen, mutta sitä palavammin toisen sanoista ja toisen kanssa, — niitä ihmisiä hän oli.

Semmoiselle ihmiselle on tietenkin toveri, ystävä, hengenheimolainen kaikki kaikessa, ja niitä hän hakee niinkuin oikeata omaa elämäänsä.

En luule hänen löytäneen kotoansa, Vieremän pappilasta, virikettä sille luonnon ja luonnonihmisen rakkaudelle, joka sittemmin oli kaikkien hänen taidenäkemystensä sisältönä. Hengelliset ihmiset (hänen isänsä oli pappi ja äitinsä herännäisiä) eivät ylimalkaan kohdista liikaa huomiota tämän ajallisen maailman luontoon. Iankaikkisuutta ja hurskasten seuraa hakiessaan heistä tuntuu kiintymys jumalattomaan luonnonihmiseen melkeinpä synnilliseltä ja luonnon tunnelmain ihailu katoavaisuuden ihannoimiselta, maallisuudelta.

Mutta kohtalo vei hänet Elisabetin läheiseen tuttavuuteen. "Silloin minut löydettiin ja minä löysin itseni", kirjoitti hän myöhemmin tästä tuttavuudesta.

Elisabetista voi todellakin käyttää sitä sanaa, että hän löysi Jussin, löysi Suomesta suomalaisen henkilön, joka kokonaan sopeutui hänen henkeensä ja erittäinkin hänen taidekäsitykseensä, mikä oli totuuden palvominen tunnemaailmassa.

Elisabet oli alusta asti tuntenut ja aikaa myöten yhä selvemmin nähnyt, että tärkeintä, mikä Suomen sivistykseltä puuttui, oli kehittyneempi taideaisti, joka hänen mielestään oli varsinaisen sivistyksen olennaisin tunnusmerkki. Tästä saavat selityksensä hänen innokkaat keskustelunsa erittäinkin juuri umpisuomalaisten toveriemme kanssa taiteen tärkeydestä ja luonteesta. Mutta kun hän vihdoin löysi Jussin, sai hänen vaikutuksensa paljon suuremman tehokkuuden kuin mitkään keskustelut: Jussi omaksui hänen taidekäsityksensä, ja niin heräsivät uudet, hedelmälliset taidenäkemykset. Jussi oli "löytänyt itsensä".

Jussin ensimmäinen novelli "Siihen aikaan kun isä lampun osti" sisältää Elisabetin taidekäsityksen pääpiirteet: se on omaa elämystä, se on "_tosi_kertomus", se pelastaa kokonaisen eletyn aikakauden ikiunhoon vaipumasta. Julius Krohn antoi tälle novellille hyvin suuren arvon. (Hän oli Savo-Karjalaisen osakunnan kuraattorina ja toimi kilpakirjoitusten palkintotuomarina.)

Aleksanderilla oli Rantala niminen kesähuvila Päijänteen ja Vesijärven välisen kanavan varrella. Korkeiden patosulkujen avulla höyrylaivat ja muut alukset laskettiin Vesijärven tasolta Päijänteen tasolle, josta ne menivät Heinolaan ja Jyväskylään. Siinä huvilassa Juhani Aho vietti luonamme monta kesää.

Kanavan päällikkönä oli lappalaissyntyinen Aslak Laiti, eräs noita harvoja pitemmälle koulutettuja lappalaisia. Hän oli yhteinen suuri ystävämme. Elisabetiin Laiti oli lujasti kiintynyt samasta syystä kuin niin monet muut: koska ei tässä tuttavuudessa tuntunut vähääkään sivistyksen ylemmyydestä johtuvaa oman arvon yliarvioimista, vaan alituista valmiutta sydämelliseen keskusteluun. Laiti nauroi kiitollisuudesta ja pyyhki alituiseen silmiänsä, jotka tihkuivat kyyneleitä. Hänen puheessaan oli paljon lappalaisia, suomenkieleen kuulumattomia äännähdyksiä, ja lappalaisia jäännöksiä oli erittäinkin hänen syöntitavassaan: hän saattoi ottaa suureen suuhunsa kokonaisen hauenpään, ja vähän aikaa mutusteltua alkoi suusta tippua kalan lukemattomia pääluita, puhtaina ja siroina, sormien kertaakaan avuksi tulematta. Työn tehtyään ja tyhjää suutansa mauskuttaen Laiti voitokkaana katseli miehestä mieheen, vaikutusta urkkien. Mutta yhtä täydellistä selvää hän ei saanut kaikista niistä tiedoista ja muistipykälistä, luvuista ja laskuista, joita hänen oli sivistyksen nimessä ahdettava päähänsä. Usein hän tuntui peräti hermostuneelta. Kuukautisia kanavamaksujen tilityksiä hän piti maailman kaikkein vaikeimpana ja arkaluontoisimpana tehtävänä. Niinä päivinä hän ikäänkuin puheli itsekseen, oli ajatuksiinsa vaipuneena eikä nähnyt ketään edessään eikä sivuilla. Vihdoin alkoivat nuo uudistuvat hermostumistilat mennä niin pitkälle, että hänen täytyi itsensäkin huolestua. Osaksi kaiketi lääkärin kehoituksesta hän rauhaa etsien meni naimisiin hiljaisen suomalaisen neidin kanssa. Kerran — se tapahtui meidän jo muutettuamme pois Vääksyn kanavalta — vaimo tämmöisen kriitillisen hermotilan aikana, jolloin Laiti kuvitteli juuri valmistuneiden kuukausitilien olevan aivan sekaisin, pyysi häntä virkistyskävelylle. Suurten vaikeuksien ja monien estelyiden jälkeen Laiti vihdoin suostui. He menivät yhdessä.

— Odotapas, — sanoi Laiti, heidän jonkin matkaa kuljettuaan, — minun täytyykin pistäytyä vielä kotona, odota tässä.

Vaimo jäi odottamaan. Mutta kun miestä ei alkanut kuulua, meni vaimo katsomaan ja näki hänen lopettaneen päivänsä.

Taaskin elävä esimerkki ensi polven voimattomuudesta sivistystä vastaan!

* * * * *

Huvilan kohdalta aleni niittyinen rinne mutkikkaalle joelle, joka, tervaleppien kumartuessa kummaltakin puolen sen ylitse tiheäksi lehväkatokseksi, vuolaasti virtasi vihreässä varjossa. Kaksi Aleksanderin Karjalasta asti hankkimaa, valkoiseksi maalattua venettä lipui vedessä, pieneen rantalaituriin sidottuina, ja niiden valkoisuus vilahteli vehreyden keskeltä. Kauempana, kylän keskellä, virta tuli ulos leppäkatoksestaan ja eteni myllyille hajoten tekouomiin ja pärskyen patojen ylitse jonkinlaisena koskena, kunnes jälleen tyyntyen jätti kylän ja jälleen metsikköihin kadoten saavutti Päijänteen.

Etelän puolelta huuhtelivat syvän ja kirkasvetisen Vesijärven aallot ensin meidän huviretkiemme ainaista paikkaa, kivikkorantaista, havumetsäistä saarta, josta näkyi huvilan eteläranta "punaisine mökkeineen", sitten, yhä suureten laineet vyöryivät kanavan suuta kohden ja kuohuina paiskautuivat hietikolle. Tämä tuulinen tunnelma vallitsi silloinkin, kun me tulimme kanavalle ensimmäistä kesäämme siellä viettämään. Juhani Aho oli mukanamme.

Samana kesänä oli Kasperin ja minun kuitenkin oltava kaartin pataljoonan mukana Krasnoje Selon leirillä asevelvollisuuttamme lopettamassa. Aleksander taas, vaikka jo kerran sotaretkeltään kotiutuneena, oli lähtenyt jälleen matkoille, tällä kertaa Englantiin topografisten koneiden uusinnoksia tutkimaan. Näin ollen Elisabet olisi jäänyt yksin perheen nuorempien jäsenten kanssa. Hän kaipasi meitä kovasti ja Jussin kesävierailu oli hänelle siis suurena apuna ja lohdutuksena.

Kesän lopulla leiriltä palattuamme Jussi oli meidän suhteemme enemmän kuin koskaan veljen asemassa, hän oli aivan kotiutunut luoksemme. Mutta jos sanoisi, että hän siis Elisabetin suhteen oli oman pojan asemassa, niin sanoisi liian vähän. Sillä kun omat pojat lapsuudestaan asti ovat tottuneet pitämään äitiänsä arvovaltaisena ennen kaikkea muuta semmoisissa asioissa kuin puhtaiden alusvaatteiden jakelussa, nappien ompelemisessa, sukkien ja vaaterepeymien paikkaamisessa, niin Jussi oli Elisabetin kasvatti yksistään henkisellä alalla, taiteen ja aatteellisuuden kysymyksissä. Ei kukaan meistä kuunnellut Elisabetia semmoisen uskon ja hartauden vallassa kuin Jussi. Elisabetin aatteet ja ajatukset eivät olleet meille niin uusia kuin hänelle, joka tuli Iisalmen pappilasta.

Vaivojaan säästämättä Elisabet selosteli hänelle parhaimpien venäläisten kirjailijain teoksia, suomentaen hänelle erittäin tarkkaan Turgenjevin "Metsästäjän muistelmia". Nämä tunnelmakylläiset kuvaukset, tekivät Juhani Ahoon syvän, lähtemättömän vaikutuksen. Hän alkoi itsekin kirjoittaa "tunnelmia", jotka hän sitten toi Elisabetin luettavaksi ja arvosteltavaksi.

Elisabetin ankarin vaatimus oli, että kuvatun tunnelman täytyi olla todella eletty, totta. Sen vuoksi hän, kun oli kysymys pelkästä harjoittelusta, käski menetellä näin: jos jokin hetki herättää tunnelman, niin se on kuvattava yksistään vain niitä apuneuvoja käyttäen, joita tämä hetki todellisuudessa tarjoaa. Ei saa ruveta omin päin runoilemaan ja tekemään lisäyksiä, joiden tarkoituksena on muka tehostaa tunnelmaa. Mutta jos tunnelma on tunnettuna ollut voimakkaampi kuin mitä se kirjoitettuna vaikuttaa, niin syynä on vain se, ettei kirjoittaja ole jaksanut tunkeutua kyllin syvälle hetken todellisuuteen, jonka vuoksi hän on koettanut kuvaustansa täydentää valheella.

Muistan Jussin kerran sangen tyytyväisenä ja hyvissä menestymisen toiveissa tuoneen Elisabetin arvosteltavaksi vereksen, tunnelmallisen luonnonkuvauksen. Hän oli kauan harhaillut mustikkametsässä ja sitten kirjoittaa rapistellut huoneessaan huvilan yläkerrassa. Kuvattuna oli muistaakseni ensimmäinen syksyyn vivahtava kesäpäivä.

Elisabet kuunteli tarkkaavaisena sujuvasti kirjoitettua, runollista sepustusta, kehaisi sitä tapansa mukaan joka puolelta ja sanoi sitten:

— Kaikki olisi hyvin, mutta sano minulle, Jussi, lensivätkö nuo kaksi varista todellakin seudun yli?

Jussi meni hämilleen. Vähän puhkittuansa ja päristeltyään hän tunnusti:

— Eivät.

— No näetkös nyt — sanoi Elisabet, — minä tunsin selvästi, että variksien ilmestyminen oli vain tunnelman tahallista tehostamista, ja minulle ne sitä heikensivät.

Mieli karvaana Jussi pyyhki variksensa pois.

Luullakseni hänen oli vaikea täydelleen toteuttaa näitä Elisabetin ankaria taiteellisen "totuuden vaatimuksia". Hänen myöhäisemmissä lastuissaan kyllä tapaa kohtia, jotka tuntuvat semmoisilta "tehostuksilta". Lieneekö suurempaa kiusausta kirjailijalle kuin kauniin sanan tai hyvän allitteraation vuoksi poiketa totuudesta? Mutta hän ymmärsi täydellisesti, mitä Elisabet vaatimuksillaan tarkoitti. Ja luulen myöskin, että Juhani Ahon tunnelmalastut, jotka mielestäni edustavat kirjallisuutemme hienointa ja aidointa taidetta, eivät olisi sitä mitä ne ovat, ellei hän olisi alati ainakin pyrkinyt Elisabetin neuvoja noudattamaan. Eiväthän ne tarkoittaneet suinkaan sitä, että kirjoittaa olisi saanut vain siitä, mitä silmä näki tai korva kuuli, vaan ne tarkoittivat, että taiteilijan oli pysyttävä uskollisena sille sisäiselle näkemykselle, tuntemukselle, tunnelmalle, jonka hän oli saanut. Kaikki, minkä hän teosta luodessaan jätti omin valloin näkemyksestään pois, vaikutti puutteelta, ja kaikki, minkä hän omin valloin siihen lisäsi, vaikutti valheelta.

Tämä Elisabetin ankara totuuden vaatimus muistuttaa paljon Clodtien yleistä taiteilijaluonnetta. Se on erityisesti ominainen sekä hänen sedälleen kuvanveistäjä Pjotr Karlovitshille että veljelleen maalaaja Mihail Konstantinovitshille (Mishalle). Myöskin Elisabetin pojan Eerikin (Eeron) taiteessa on tuo uskollisuus sisäiselle näkemykselle eli taiteellisen totuuden etsiminen ehkä yleisin ja luonteenomaisin piirre. Taiteessa valehteleminen oli hänellekin mahdottomuus.

Mutta minulle läheisistä henkilöistä oli Kasper kuitenkin se, joka perheessämme räikeimmin kannatti tätä Clodteille ominaista totuuden vaatimusta taiteessa. Hän tosin harjoitti vähän itsekin maalausta (ja on jonkin verran aina sitä harjoittanut), mutta etupäässä hän esiintyi keskuudessamme ankarana taiteenarvostelijana, johon Juhani Ahollakin oli ehdoton luottamus.

Kirjallisuudessa Kasper tunsi epäluuloa ja epäluottamusta "fantasiaa" kohtaan. Ei niin, että hän olisi pitänyt aito taiteellisia näkemyksiä puhtaan fantasian alalla mahdottomina, vaan hän sanoi, ettei mikään ala tarjoa kirjailijalle niin aulista ja tarkistamatonta valehtelemisen tilaisuutta kuin fantasian. Jussi oli Kasperin ohjissa melkein vielä kireämmällä kuin Elisabetin. Sittenkin Kasperin arvostelu herätti hänessä sellaista vetovoimaa ja luottamusta, ettei hän julkaissut mitään siihen alistumatta, jopa usein kirjoitti innostuneena uudestaan sepustuksiansa tai hautasi ne laatikkoihinsa kypsymään, jos Kasper oli ne hylännyt. Siten on esimerkiksi "Rautatie" syntynyt Kasperin arvostelun alaisena melkein lause lauseelta. He asuivat silloin molemmat Iisalmen pappilan yliskamarissa, Kasper tutki Ibseniä, Jussi kirjoitti novelliansa ja sai pian tavaksi lukea hänelle kohta kohdalta, kun oli kirjoittanut vähänkin matkaa eteenpäin.

Mutta vielä sittenkin, kun elämä jo oli eksyttänyt Juhani Ahon pois Elisabetin ja Kasperin jokapäiväisestä yhteydestä, — kun uudet vaikuttimet alkoivat saada hänen kirjallisuudessaan sijaa ja suurromaanien kirjoittaminen tuli hänen mielihalukseen, hän aina ilmestyi heidän arvosteluansa kuulemaan, nyt tosin usein vasta sitten, kun teos jo oli julkaistu. Ehkä arvostelijain lahjomattomuus häntä vähän peloittikin, kun oli suurteoksista kysymys. Mutta sellaisista teoksista kuin "Panusta" ja "Erakosta" ei Elisabet — ehkä aavistaen tätä arkuutta — enää antautunutkaan ydinajatustaan lausumaan, vaan tyytyi ylimalkaiseen kehumiseen ja eteenpäin innostamiseen.

Sitä kirpeämmäksi ja vihaisemmaksi kävi arvostelussaan Kasper.

Kerran Juhani Aho oli saanut kuulla, että Kasper piti hänen viimeistä teostaan "Muistatko" suurena alaspäinmenona.

Kiihtyneenä Aho meni hänen luokseen ja kysyi, oliko se totta.

(Vanhuutensa päivinä Elisabet ja Kasper asuivat yhdessä Helsingissä.)

— On se totta, — sanoi Kasper, — ja minä olen vain odottanut tilaisuutta saadakseni sanoa sen sinulle itsellesi.

— Mitä sinulla siis on teostani vastaan?

— Sehän on vain löyhää fantasiaa alusta loppuun koko teos!

— Fantasiaa! Entä sitten! Miksi ei semmoistakin saisi kirjoittaa, kun yleisö kerran semmoista tahtoo, — sanoi Jussi hiukan avuttomasti sammaltaen.

— Siksi, että se ei ole totta. Vain siksi! — vastasi Kasper vihaisesti, antautumatta sen enempiin selityksiin.

Ja minä luulen, että tämmöiset "epätunnelmat" olivat yhä useammin uudistuneet heidän lujan ystävyytensä loppupuolella.

Surullisena Elisabet tällöin istui pyöreän pöytänsä ääressä olemattomia muruja sen pinnalta pyyhkien.

Tilannetta keventääkseen Jussi nousi katselemaan niitä lukemattomia maalausharjoitelmia, joilla Elisabet oli huoneensa seinät koristanut. Harjoitelmista olivat useimmat Kasperin maalaamia.

— Nuo punaiset mökit tuossa, eivätkö ne ole niitä kanavan mökkejä? — kysyi Jussi ja ilahtui suuresti, kun kuuli, että ne olivat juuri niitä kaukaisten muistojen mökkejä.

Omasta puolestani minun täytyy tunnustaa, että olin noina kanavan päivinä ja monena vuotena jälkeenkin päin mustasukkainen äidille tuon hänen Juhani Ahon kirjalliseen toimintaan tuntemansa kiintymyksen johdosta. Minusta tuntui, että hän osoitti paljon todellisempaa harrastusta Jussin sepustuksiin kuin minun (sillä minäkin kirjoittelin kertomuksia ja "tunnelmia"). Minun kirjoitelmistani hän koetti olla innoissaan, mutta Jussin kirjoitelmista oli. Asianlaita taisi olla niin, että minä kirjoittelin vain koska muutkin kirjoittelivat, kilpaillakseni Jussin kanssa taidossa. En siihen aikaan vielä ymmärtänyt perimmäistä syytä Elisabetin Jussi-innostukseen. Onhan kuvanveistäjäkin innoissaan, kun hän huomaa sisäisen näkemyksensä vähitellen saavan silmin havaittavan, aineeseen kiinnitetyn muodon. Eikö vielä suuremmalla syyllä voisi olla innoissaan se, joka elävässä ihmisessä näkee herättävänsä herkimmän taidekäsityksensä, erittäinkin kun kysymyksessä oli suomalainen karu, taideaistinsa puolesta vielä kovin alkuperäinen yleisö? Juhani Ahossa täydentyi Elisabetin rakkaus Suomeen ja suomalaisuuteen.

Toukokuun 27 päivänä v. 1919, siis noin 10 vuotta sitten, Juhani Aho kirjoitti Elisabetille näin kuuluvan viimeisen kirjeensä:

Jämsä laivassa, Päijänteellä 27.5.19.

Rakas Täti! Siitä on niin kauan, kun olen nämä sanat kirjoittanut, mutta minun täytyy saada kirjoittaa ne vielä kerran, vaikka jo vapisevalla kädellä. Eihän tiedä, kuinka kauan elää ja sitten se on myöhäistä.

Minä olen juuri kulkenut ohi kanavan. Loioin hytissäni väsyneenä ja elämään kyllästyneenä. Minusta on jo kauan tuntunut, niinkuin ei elämältä olisi enää suuriakaan odotettavissa. Se on nyt vain ehkä kuvittelua, mutta siltä tuntuu. — Silloin katsahdin ulos ja näin tutun saaren, saman, josta Tädin seinällä eilen näin pienen taulun. Ja kun laiva kulki vähän matkaa, näin "punaiset mökit" tai ainakin luulin näkeväni, sillä stemninki oli sama kuin ennen: laineet loiskuivat sinne kivikkorannalle ja ilta-aurinko valaisi havumetsää. Niistä mökeistä, siitä näköalasta, alkoi kerran minulle uusi elämä, kirjallinen, aatteellinen ja muu. Minä tahtoisin langeta polvilleni ja kiittää siitä. Minusta ei olisi koskaan tullut mitään ilman sitä kesää. Silloin minut löydettiin ja minä löysin itseni. En ole koskaan sitä unohtanut ja kiitollisuuteni on yhä edelleenkin rajaton. Harhaillut olen, kirjallisesti ja aatteellisesti, ja aina tullut siihen, aina kulkenut Tädin vanavedessä ja kuljen yhä, missä lienenkin harhaillut. Eikä minulla koskaan ole ollut sitä semmoista ystävää ja ymmärtäjää kuin oli silloin. (Kun tahtoo tulkita kiitollisuuttaan, täytyy puhua itsestään.)

Ja laiva liukui kanavaan ja sieltä etäämpää häämöitti Hillilän ranta. Ja kanava oli juuri niin kuin ennen, puut vähän korkeammat. Ja puro kääntyi puiden alle ja vesi liikutteli lehviä ja taisi sieltä häämöittää valkoinen venhekin.

Yht'äkkiä avautuu metsä ja aukosta näkyy valkonen talo. Se oli ennen harmaa, nyt se on valkonen, niinkuin jotenkuten henkevöitynyt, taivastunut, niinkuin sen entisen asukkaan tukka. Siinä ei näytä asuvan ketään, ja minä kuvittelen, että siellä sen jälkeen ei ole kukaan asunut ja että siellä nytkin vain asuu entisyyden henki. Ehdin nähdä, sen edessä kasvavien tuomien välistä, että talon arkkitehtuuri on yhä sama, samat ikkunat, sama veranta… Ja sitten se katosi, ja tuli näkyviin mylly ja pikku koski ja samat talot ylhäällä maantien varrella. Ei mikään ole muuttunut tai jos on, en sitä huomaa. Ja kun laiva liukuu slussiin, en ihmettelisi, jos Laiti seisoisi sen reunalla ja heiluttaisi rakasta univormulakkiaan.

Ja kun tullaan ulos kanavan suusta, näkyy Asikkalan kirkon torni metsän yli kumartuen taivasta vasten.

Tulimme sinne eräänä keväänä näin monta, monta vuotta sitten. Sillä matkalla minulle selvisi, että onhan maailmassa, näen mä, ihmisiä, jotka minua ymmärtävät ja minä heitä. Se antoi minulle luottamusta ja uskoa itseeni, jota minulla ei koskaan ole ollut muuta kuin mitä olen muilta saanut. Itsekseni olen sitten paljon vaeltanut, oikeastaan harhaillut, usein eksyksissä, ja tullut, niinkuin aina eksyksissä tullaan, samaan paikkaan mistä olin lähtenyt. Nyt olen taas siinä paikassa ja lähetän sieltä nämä kiitokset, tuhantiset; minun täytyi saada se tehdä, ja Tädin täytyy puristaa ystävällisesti kättäni, niinkuin täti vain voi.

Tädin vanha Jussi.

Osote: Huopana.