VI. "HUMALASSA."

Eräällä tämmöisellä hauskalla matkalla, kun oli syöty ja juotu ja paluuretkeä valmistellen alettiin panna telttaa kokoon, tapahtui monen mielestä ehkä hyvinkin vähäpätöinen välikohtaus, mutta minun mieleeni se jätti lähtemättömän tunnelman jostakin jäytävän, leppymättömän kauheasta, sydäntä vihlovasta elämän tosiasiasta, jommoisia joskus tipahtaa kuin raskaita kiviä lapsen viattomaan onnen maailmaan. Melkein jokaiseen päivänpaisteisimpaan onnen aikaan yhtyy lapsella usein jokin pimeä täplä, joka vielä vanhempanakin saattaa hänen kasvonsa äkkiä muuttumaan totisiksi, kääntymään sisäänpäin, kalpenemaan.

Eihän tämän tapauksen tarvitse aikuisesta näyttää kuin leikiksi lyötävältä, pian unohtuvalta pikkuasialta. Mutta minun täytyy kuitenkin se kertoa.

— Tuleppa Liza katsomaan — sanoivat kokoiseni tyttöserkut vetäen minua hihasta mukaansa pois metsiköstä sinne leiripaikalle missä isoteltta oli. Njanja oli vienyt minut pois kanssaan sieniä poimimaan.

— Mitä katsomaan? — minä kysyin, mutta he vain vetivät ja sanoivat: saat itse nähdä. — Minä olisin tahtonut jäädä njanjan kanssa sieneen.

He johdattivat minut teltan läheisyyteen ja kääntyen kaikki minun puoleeni sanoivat: no katsohan nyt!

Minä katsoin ja näin ihmeekseni, että setä oli kovasti suutuksissaan. Tämä oli ylen outoa ja herätti suurta uteliaisuutta, sillä emme kai kukaan olleet vielä koskaan nähneet häntä suuttuneena. Oikein oli noloa sedän puolesta, hävetti kovasti ja olisi tehnyt mieli juosta pois katsomasta sellaista näkyä. Minä rupesin nykimään tyttöjä, että olisimme juosseet, mutta he sanoivat minulle:

— Mitä sinä setään töllötät, katso tuota tuolla! — Ja osoittivat sormellaan herra Critonia, joka oli kihloissa Uljana Ivanovnan (sedän vaimon) sisaren kanssa.

Herra Criton istui sääret hajalla pahasti rikkiviillellyn teltan liepeellä. Hänen hikiset kasvonsa olivat hehkuvan punaiset, ja niskaan sysätyn lippalakin alta näkyi epäjärjestyksessä otsaan liimautuneita mustan tukan tupsuja. Hänen silmänsä muljottivat. Hänen suunsa sammalteli epäselviä, hitaasti valmistuvia sanoja.

— Näetkös nyt, — selosteli Viera serkku minulle, — hän on viiltänyt teltan rikki ja setä toruu häntä.

— Veitselläkö viiltänyt? — minä kysyin.

— Ei, kuin rikkinäisen pullon lasilla, — selitti Viera.

Samassa herra Criton rupesi tekemään pystyyn nousemista, mikä näytti hänelle olevan yhtä vaikeata kuin Olja siskolle, joka ei osannut vielä kävellä, mutta kyllä pyrki mielellään pystyyn ja tussahteli aina takaisin pempulleen. Critonin onnistui vihdoin nousta, mutta hän ei tahtonut pysyä jaloillaan, vaan horjui pahasti ja sortui vasten teltan tukipuita, niin että nämä ryskyen murtuivat.

Setä näytti käyvän yhä vihaisemmaksi, ja minua jo alkoi itkettää, sillä oli kovin sääli Criton raukkaa. Mies oli ilmeisesti kovin sairas, ihan pyörtymäisillään, ja nyt häntä vielä päälliseksi toruttiin!

Joku serkuista sanoi lisäksi:

— Kyllä se nyt saa rukkaset tädiltä tämän perästä! Hyi heittiötä!

Minä kysyin Vieraita hiljaa, kuinka setä hennoi torua ja vielä haukuttiin heittiöksi Criton raukkaa, jota ei kukaan mennyt auttamaan?

Viera töykkäsi minua kylkeen:

— Etkö näe? Mies on sikahumalassa! Kehtaatkin puolustaa!

Varmaan tuntee puu, johon salama lyö, jokseenkin samaa kuin minä näistä Vieran sanoista. Critonko humalassa! Humalassa niinkuin ne oudot, kaukaiset olennot, joita sanottiin mushikoiksi ja joiden joskus ikkunasta näki horjuvan kadulla tai poliisin taluttamana hoipertelevan tai hurjasti potkivan issikan ajopeliin sullottaessa, jolloin njanja aina vei pois ikkunan luota, koska semmoista ei sopinut edes katsella! Ja nyt sai nähdä ihan tuossa silmien edessä! Ja vielä Criton! Meille kaikille tuttu Criton, sedän oppilas muovailussa, tädin sulhanen, aina hyvinsuittu, mustatukkainen herra, joka istui päivällispöydässä siivosti jutellen ja vanhempia ujostellen, jonka kättä kosketimme tervehtiessä ja hyvästellessä, — nyt silmät mulkoilevina, vaahto suupielissä, ei ymmärrä mitä puhutaan, ilme tylsänä, järjettömänä!

Sydän oli pakahtua, henki salpautui, jokin ikäänkuin katkesi.

Tytöt kyllä sanoivat, että nyt hänet viedään kotiin ja pannaan vuoteeseen nukkumaan, kunnes hän huomenna herää ja on taas entisellään, sukii tukkansa ja ymmärtää jälleen mitä hänelle puhutaan. Mutta minä en voinut kuvitellakaan, että tämän tapauksen perästä elämästä enää ylimalkaan voisi mitään tulla, kun Criton herää. Mitä ensiksikin se onneton itse on ajatteleva, ja toiseksi miten me muutkaan jaksamme hänen puolestaan ja hänen mukanaan kantaa tätä häpeää, miten setä on osaava jälleen puhua hänen kanssaan, miten Uljana Ivanovna, ja mikä on oleva morsiamen, täti raukan kohtalo, miten minä itse voin piiloutua, ettei tarvitsisi katsahtaa hänen silmiinsä, miten kihlauksen purkautuminen pannaan toimeen, mitä erottaessa sanotaan, annetaanko hyvästellessä kättä, ja vihdoin, voimmeko enää milloinkaan tämän surun perästä tehdä huviretkiä, juosta metsissä, nauraa, kuulla linnunlaulua?

Seuraavan päivän odotettu tilinteko, sen kauheus ja murhe sai kuitenkin paljon lievitystä siitä, että aikuiset ikäänkuin sulkivat meidät lapset asian ulkopuolelle. He kyllä tuntuivat sinä päivänä paljon kuiskuttelevan keskenään, mutta tekivät sitä juhlallisemmissa vierashuoneissa, joissa eivät lapset juuri oleskelleet, ja sulkivat meiltä ovia, pysytellen meistä ikäänkuin erillään. Vaikka njanjalta kuulimmekin, että Critonin oli nähty jo ihan sovinnollisena kävelevän tädin kanssa puistossa, ei mitään muita tietoja aikuisten puolelta meille varissut. Joten meidän ei ajan kuluksi auttanut muu kuin ruveta leikkimään. Ja sehän haihdutti huolet.

Mutta vaikka tämä äkkisuru pian haihtuikin, — vaikka jo taas ajelimme aasilla ja jälleen huviretkiäkin teimme, ei tämä asia lakannut yhä palaamasta mieleen ja samalla tavalla vihlomasta sydäntä joka kerta kuin sen muistin. Criton tosin katosi kokonaan näköpiiristäni samoihin aikoihin, meni naimisiin tädin kanssa ja he muuttivat jonnekin muuanne. Mutta omituisesti ajatukseni eivät herenneet hänen elämäänsä seuraamasta, ja vielä aikuisenakin pysähdyin usein ajattelemaan: missähän nyt on se sama Criton, joka huohottaen ja tylsin katsein nojasi teltan murtuvia tukipuita vasten?

Hänen avioliittonsa tädin kanssa kuului olleen hyvin onneton. Hänestä lienee tullut juoppo, sillä ne teot, joita hänen kerrotaan suorittaneen, eivät voi olla muun kuin juopon tekoja. Täti erosi hänestä.

Tuosta tapauksesta huviretkellämme sai alkunsa se humalaiskammo, joka on minua sitten ikäni kaiken seurannut. Pelkäsin siitä lähtien humalaisia niin että vapisin niitä nähdessäni. Humaltumista kammoin sanomattomasti. Semmoisen asian ajatteleminen pani koko maailman vetäytymään silmissäni mustaan pilveen ja hävittämään mielestäni kaiken ilon.

Kerran meillä pantiin toimeen suuret lasten tanssiaiset. Voiko enää olla mitään sen hauskempaa! Leikimme aikuisia. Useille oli ommeltu varta vasten aikuisten frakkeja, pojille pantu kova kaulus ja käsiin pienet säämiskähansikkaat, tytöille laitettu leveät rimssuhameet ja annettu viuhka käteen ja palmikot kierretty päälaelle. Joku puuteroitsi poskeni ja pani kauneuspilkun ylähuuleni viereen.

Tanssiaisten onnistumista ja iloa lisäsi vielä se seikka, että tapööri, joka oli tilattu tanssimusiikkia suorittamaan, tällä kertaa soitti niin erinomaisen iloisesti ja ryhdikkäästi. Antaakseen parempaa pontta poljennoille hän kourasi pianosta musiikkia sormien täydeltä sekä bassosta että diskantista, paljon runsaammin kuin tavallisesti, paineli pedalia, jota hän tavallisesti ei juuri viitsinyt tehdä, ja välistä vaihteli fortissimosta pianissimoon ja taas paisutuksiin niin intoisan viehkeästi, että tyttöjen jalat rupesivat itsestään liikkumaan ja ruumis keinui valssin sävelissä todella niinkuin Tonavan sinisillä aalloilla.

Onnettomuudeksi kuulin silloin jonkun sanovan, että soittaja oli aika lailla hiprakassa.

— En voi enempää, — minä sanoin kavaljeerilleni, keskeyttäen tanssin, ja annoin kaikkien luulla tulleeni pahoinvoivaksi. Todella en osannut nauraa, vaikka olisin kuinkakin itseäni pakottanut, saati tanssia. Menin huoneeseemme ja riisuin yltäni kaikki naamiaiskorut. Luulkoot, että olen sairas. Jään istumaan yksikseni vaikka koko illaksi. Mutta tanssiminen tietäen, että soittaja oli juovuksissa, oli minulle täysi mahdottomuus.

Nämä omituisilta tuntuvat muistelmat saavat kai selityksensä siitä, että en milloinkaan nähnyt humalaisia kuin aivan kaukaa ja vieraissa piireissä. Kotona vanhempien luona en koskaan nähnyt ihmisten juopuvan enkä liioin setien perheissä tai tuttavapiireissä. Olihan minulla täysi-ikäisiksi tulevia vanhempia veljiä, mutta perhe-elämä vanhempien kodissa oli yksinomaan kotielämää, joka pitkinä talvi-iltoina aina saavutti hauskuutensa huipun. Tosin me hyvin paljon pidimme nimenomaista huolta iltojemme hauskuudesta, esimerkiksi panemalla toimeen kotitanssiaisia meillä taikka setien luona, seuranäytelmiä ja muita meluavia, "hirmuisen" hauskoja huveja. Mutta silloinkin kun ei mitään huveja ollut, oli kotielämämme yhtä hauskaa. Istuimme aina kaikki suuren pyöreän perhepöydän ympärillä, jokainen tehden omaa työtään tai näperrystään, puhellen, kertoen, nauraen, ja juuri nämä hetket ne olivatkin niin hauskoja, ettei kukaan perheenjäsenistä, ei isä, ei äiti, ei yksikään veljistä eikä tavallisista perhetuttavista ja kotimme ystävistä jättänyt illoin paikkaansa tyhjäksi tämän pöydän ympärillä, saati saanut päähänsä hakea jotakin ylimääräistä hauskuutta humaltumisesta.

Sanomaton kotionni näin ympäröitsi meitä koko lapsuutemme ajan.