VII. VIELÄ PJOTR KARLOVITSHISTA.

Minun täytyy vielä palata Pjotr Karlovitshiin, jonka kuvaa en ole saanut läheskään eheäksi, vaan voin monilla muistoilla ja piirteillä sitä täydentää.

Paitsi omissa muistelmissani, kuvastuu tämä omalaatuinen paroni Pjotr Clodt von Jürgensburg myöskin kaikissa vieraiden, kuten kirjailijain Viktor Ostrogorskin ja Gretschin, säilyneissä kertomuksissa harvinaisen kansanomaisena miehenä. Ei kauan sitten asui Vasiliostrovin 5:nnellä linjalla vielä vanhuksia, jotka muistelevat tätä merkillistä "paronia", ja hän lienee ollut hyvin tunnettu koko tässä laajassa kaupunginosassa. Työpuvussaan, joka ei missään suhteessa eronnut tavallisesta työläisen puvusta, paitsi ehkä siinä, että hän useimmiten oli vain liivisillään — mikä taas johtui mukavuussyistä muovailussa —, hänen nähtiin usein talvisinkin vaeltavan Akatemian pihalla, ja joskus hän näissä tamineissa tassutteli yli torin tuttavansa kauppiaan luo, mitään huomiota herättämättä, sillä kaikki olivat peräti tottuneet hänen olentoonsa ja koruttomaan pukuunsa. Päinvastoin herätti suurtakin ja iloista uteliaisuutta, kun tämä "paroni" kaikkien ihmeeksi joskus harvinaisissa tapauksissa oli tärkätyssä kauluksessa ja verkatakissa, saati kun hänen oli joissakin Taideakatemian riemujuhlatilaisuuksissa pukeutuminen virkapukuun ja kunniamerkkeihin!

Kaikille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, verstastyöläisilleen, malleilleen hän oli tavattoman ystävällinen, auttoi ketä vain voi sekä neuvoilla, puuhilla että rahoilla. Ja luontokappaleita hän rakasti intohimoisesti. Mutta häntä itseänsä rakastivat kaikki, luontokappaleetkin.

Olen puolestani usein ajatellut, että hän osti Pavlovskin suuren huvilan ja puiston vain antaakseen lasten mielinmäärin ajella pikku aaseilla ja ollakseen varma, että hänen vieraillansa oli hauskaa. Ansaitseminen ja rikastuminen lienee hänelle ollut vain tästä ainoasta vieraanvaraisuuden syystä mieluista. Rahoille ei hän rahojen vuoksi pannut juuri mitään arvoa. Niinpä tapahtui kerran, että hän jostakin teoksestaan taas ansaittuansa sievoisen summan — sanotaan 10 tuhatta ruplaa — saapui rahat povitaskussa verstaaseensa, ja kun siellä ei ollut mitään pöytälaatikkoa tai muuta rahain säilytyspaikkaa eikä apinoistakaan ollut takeita, pisti hän koko setelitukon piiloon uuniin. Mutta hänen lempityöläisellään, valaja Arsenjilla, ei tästä ollut mitään tietoa, vaan syötettyänsä elukat hän tapansa mukaan laittoi tulen uuniin, ja rahat paloivat. Taisipa siitä takkavalkeasta monenkin sydän kärventyä, mutta ainakaan setä ei sanonut muuta kuin: Peijakas sentään! — ja lisäsi: mutta mitäpä tuolle enää taitaa! Hänen alituinen sananpartensa oli: Paljonkos ihminen tarvitsee, — sen kuin haukkaisee, jo on kylläinen!

Vielä on minun mainittava hänen omalaatuinen suhteensa keisarillisiin.

On henkilöitä, jotka ovat kansanomaisia periaatteesta, on semmoisia, jotka ovat "alhaisia" kohtaan alentuvaisia, koska se tukee heidän yhteiskunnallista asemaansa, on ehkä sellaisiakin, jotka tahtovat olla tasa-arvoisia uskonnollisesta syystä, mutta Pjotr Karlovitsh oli kansanomainen luonnostaan, eikä missään tarkoituksessa. Niin olivat muutkin veljeksistä, siis taaskin — sukuvika: luontainen tasa-arvoisuuden tunne.

Mutta tämä tasa-arvoisuuden tunne oli yhtä luontainen myös "ylhäisiä" kohtaan: ylhäisille kumartamatta hän ei ollut minkään sukuylpeyden tai periaatteen vuoksi, vaan siinäkin vain "luonnostaan". Niinpä hän ei milloinkaan osannut saada sujumaan niitä tavallisia kohteliaisuuksia, joita ylhäisille oli ajan tavan mukaan sanottava, eikä voinut tottua käyttämään edes semmoisia yleisiä sanontoja kuin "teidän majesteettinne" tai "teidän keisarillinen korkeutenne". Keisarillisia hän vain teititteli niinkuin kaikkia muitakin ihmisiä, tervehtiessä sanoi "päivää!" ja hyvästellessä "no hyvästi vain!"

Olisi voinut luulla, että koko Venäjän tsaari ja ehdoton yksinvaltias, ankara Nikolai I, joka piti suuriruhtinaitakin loitolla omasta ylhäisestä henkilöstään, olisi toki vaatinut paroni Clodtiltakin edes jonkinlaisia erikoisemman arvonannon ilmauksia. Mutta niin ei ollut asianlaita. Päinvastoin hän näytti olevan kiintynyt Pjotr Karlovitshiin juuri tämän koruttoman suorasukaisuuden vuoksi, joka oli kemiallisesti vapaa sekä liehakoinnista että ylimielisyydestä eikä sisältänyt muuta kuin luontaista ystävyyttä lähimmäistä kohtaan. Ehkä keisareiden on ympäristössään ja seurueissaan harvinaista tavata ja tuntea juuri sellaista ystävyyttä, koskapa he sille näyttävät panevan suuren arvon. Nikolai tahtoi kohdella Pjotr Karlovitshia niinkuin tämä kohteli häntä, jopa ikäänkuin alleviivata vilpitöntä ystävystymistä. Niinpä hän usein tullessaan taideakatemiaan, kun adjutantit ja seuruekenraalit tekivät ovissa kunniaa ja professoritkin seisoivat varpaillaan, haki oppaakseen työpuvussa olevan Clodtin, ja parhaina ystävyksinä he käsikynkässä kulkivat salista saliin, iloisesti keskustellen.

Sangen usein Nikolai myös kävi Clodtin luona hänen verstaassaan katsomassa hänen muovailutöittensä edistymistä ja niistä keskustelemassa. Joskus meidän leikkiessämme tapahtui, että palvelijat äkkiä rupesivat hääräämään ovissa, sanoen mennessään: keisari! — keisari! — Ja todella näkyi ikkunasta, että katu oli täynnä liikkumattomia henkivartijain rivejä. Hän tuli kuitenkin melkein yksin sisälle, kulki huoneiden läpi nopeasti, avasi oven ja meni sedän huoneeseen. Hän oli siellä kauan.

Myöskin perintöruhtinas, sittemmin Aleksanteri II, piti kovasti sedästä ja kävi tiheään sedän verstaassa katsomassa hänen töitään.

Kerran sattui niin, että setä istui muovailemassa jotakin vahasta, selin oveen päin, ja oli niin työhönsä vajonnut, ettei katsahtanutkaan taakseen, kun kuuli jonkun tulevan, luullen ehkä Arsenjiksi.

— Piteleppä tuota, — sanoi hän ojentaen selkänsä taakse vahamöhkälettä tulijalle.

Tulija otti vastaan vahan ja jäi sanatonna odottamaan.

Kun vahaa taas tarvittiin, kääntyi setä sitä ottamaan.

— Ah anteeksi, enhän huomannutkaan, — sanoi hän aikoen nousta istualtaan.

— Ei mitään, ei mitään, — sanoi perintöruhtinas, — älkää antako häiritä itseänne. Ja istahti sedän viereen katsomaan tämän muovailua.

Mutta erittäin usein kävi Aleksanteri sedän verstaassa isänsä jälkeen keisariksi tultuaan ja tilattuaan isä-vainajastansa mahdottoman suuren muistopatsaan, joka oli esittävä keisari Nikolaita istuvana korskean, takajaloilleen kohonneen ratsun selässä. Hän seurasi kuvanveistäjän työtä mitä innokkaimmin, mutta taisi olla vähän levoton senjohdosta, että taiteilijan suunnitelman mukaan tuon mahdottoman suuren ratsun oli seistävä takajaloilla etujalkain ollessa vapaina ilmassa ja tukeutumatta mihinkään muuhun. Olihan Katariina toisen Pietari ensimmäiselle pystyttämässä ratsupatsaassakin ratsu takajaloillaan, mutta sen kolmantena tukena oli maahan ylettyvä häntä. Miten siis paljon suuremmaksi suunniteltu ja korkean pylvään päällä seisovaksi ajateltu Nikolain ratsu oli pysyvä vain kahden kavion varassa? Mutta setä, joka oli mestari myöskin valamistaidossa, rauhoitteli nuorta keisaria ja vakuutti tarkkojen laskelmiensa kyllä pitävän paikkansa.

Jos tämä kysymys, onko patsas, pronssiin valettuna, pysyvä pystyssä omin varoin, ennen kuin ratsun takajalat ovat edes kiinnitetytkään alustaan (niinkuin setä oli taannut), oli hänelle aivan toisarvoinen, josta hän oli peräti varma, niin sitä vastoin itse valamistyön onnistuminen oli sitä epävarmempaa ja oli hänelle ankarinta tulikoetta.

Valaminen tapahtui Liteini dvorin valinverstaassa, missä hänen muutkin verstaansa olivat. Puuhaa kesti kauan ja mitä ratkaisevampaan käänteeseen asia joutui, sitä kuumemmaksi sedän ja kaikkien hänen apulaistensa touhu kävi. Setä ikäänkuin ei nähnyt enää ketään edessänsä eikä osannut kenenkään kanssa puhua, hän vain ajatteli työtänsä ja hääräsi laitteittensa keskellä. Apulaiset juoksivat sinne tänne, nostelivat, vasaroivat, huusivat ja puhuivat keskenään asioistaan, joita ei kukaan syrjäinen voinut tajuta. Minun kysymykseeni, kuinka rauhallinen setä, joka ei milloinkaan hätiköinyt eikä edes kiiruhtanut, nyt touhusi posket punaisina, suorastaan riehui eikä ketään nähnyt, vastattiin selityksellä, että jos sulatettu punavaski yhdessäkin kohti ja vähimmässäkin määrin ehtii jäähtyä ja jättää epäliittymän tai syvennyksen tai kuplasen, on koko työ mennyt hukkaan ja valanta on tehtävä uudestaan.

Tottapa onnistumisen arvoituksellisuus näin mahdottoman kolossin valannassa kotimaisin miehin ja keinoin lienee ollut selvänä kaikille muille ihmisille, joskaan ei minulle, koskapa puoli Pietaria oli tapauksen johdosta liikkeellä ja katu oli tungokseen asti täynnä yleisöä, jonka mielenjännitys kasvamistaan kasvoi sen mukaan kuin valanta edistyi.

Kun sen täydellinen onnistuminen ilmoitettiin kaduilla, hurrasi kansa innokkaasti.

Setä oli nyt kuin pahasta painajaisesta vapautettu. Asia oli hänen mielestään lopullisesti onnistunut eikä hänelle esiintynyt enää mitään kysymyksiä, jotka olisivat vaikuttaneet asiaan. Sillä että tuo pronssinen kolossiratsu oli ilman pidikkeitäkin pysyvä jaloillaan, siitä hän oli vuoren varma. Hän muuttui jälleen aivan rauhalliseksi.

Kuvan valmistuttua muodostui kuitenkin sen vapauttaminen ympäröivistä ja sitä tukevista telineistä hyvin draamalliseksi hetkeksi. Jännitys oli suuri kaikissa Pjotr Karlovitshia lähellä olevissa ihmisissä, jotka olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Vaikka kaikki luottivatkin hänen laskelmainsa pätevyyteen, oli kuitenkin yleinen levottomuus vallalla: mitäpä jos laitos sittenkin alkaa kallistua ja kaatuu! — Tietenkin oli tällä ratkaisevalla hetkellä keisarikin läsnä, ja hänkin ilmeisesti levottomana liikehti taiteilijan ympärillä, sillä eihän tarvinnut olla kuin jonkin naulan tasapainovirhe ratsun etu- ja sen takaosan välillä, ratsastajankin vielä joutuessa melkein kokonaan etuosan puolelle, niin taiteilijan työ olisi päättynyt kohtalokkaasti.

Ja todella, kun viimeinen tuki oli ratsun ympäriltä poistettu, vaappui se hiljaa edestakaisin aivan silmin nähtävästi, kunnes se — jännityksen noustua ylimmilleen ja kuolemanhiljaisuuden vallitessa — vähitellen pysähtyi liikkumattomaksi.

Setä oli tietenkin ihan rauhallinen ja aivan ennallaan, niinkuin tässä olisi vain tavallisella käsivaa'alla uudelleen punnittu jotakin, jonka painon hän jo edeltäpäin tiesi. Kuitenkin voi olla mahdollista, että tämä hetki oli hänenkin elämänsä suurimpia voitonriemuja.

Kertoessani näitä juttuja Nikolain ratsupatsaan valmistamisesta olen kuitenkin, saavuttaakseni eheämpää yhtenäisyyttä sedän luonteen kuvauksessa, mennyt ajassa 6 tai 7:kin vuotta edelle. Sillä tämä muistopatsas oli sedän viimeisiä suurtöitä ja valmistui vasta Aleksanteri keisarin hallitessa jo kuudetta vuotta, eli minun saavutettuani täysi-ikäisyyden.

Minun on siis vielä palattava takaisin niihin aikoihin, jolloin olin noin kolmentoista ikäinen ja jolloin setä vasta muovaili runoilija Krylovin muistopatsasta.

Pavlovskin suuren huvilan puistoineen, hiekkakäytävineen ja kaikkine laitoksineen setä möi jokseenkin päätä pahkaa. Ehkä hänestä näytti, että ihmisten on täytynyt siihen jo kyllästyä ja että aaseilla ajelemisen puiston yhä samoin kiertelevillä käytävillä täytyi lapsistakin jo tuntua yksitoikkoiselta. Pikku aasitkin olivat niihin kyllästyneet, ja yksi aaseista — juuri se, jolla minä ajelin, — muuttui lopulta niin itsepäiseksi, että tunki päänsä pensaaseen, ei mennyt minnekään, eikä sitä keinolla millään saatu paikaltaan hievahtamaan, vaan piti riisua valjaista ja viedä talliin. Kaikkein luultavinta on kuitenkin, että sedän mielestä Pavlovskin metsätkin olivat läpitsensä huviretkeiltyjä eivätkä siis voineet tarjota hänen perheelleen ja vierailleen enää mitään uutta ja huvittavaa. Kaikessa puistomaisessa risuttomuudessaan ja puhtaudessaan nämä ympäristön pikkukoreat metsät ja siivotut kummut eivät olleet mitään oikeata luontoa, vaan haiskahtivat koko lailla kaupunkilaisilta ja olivat nekin omiansa kyllästyttämään.

Voidakseen viettää perheensä ja vieraittensa kanssa kesiä kauempana kaupungista ja alkuperäisemmin luonnon yhteydessä osti setä Pavlovskin sijaan maatilan Suomessa. Se oli suuri herraskartano, nimeltä Halila, ja sijaitsi Uudellakirkolla.

Täälläpä vasta metsiä oli! Ei ollut mitään tekokäytäviä, ei liioin nurmikkoja, vaan sai juosta ja heittää kuperkeikkaa missä vaan. Oli niinkin tiheitä näreikköjä, ettei päässyt läpi edes nelinryömin, ainakaan ei vaatteiden repeytymättä. Maasta ei ollut risuja korjattu pois, vaan oli paljon kuivettuneita paksuja oksia, joita varmaankin tuulet olivat karistaneet mäntyjen latvoista. Joskus näki vanhuuttaan kaatuneita, lahonneita ja päältäpäin ihan sammaltuneita jättiläispuita.

Ah, kuinka hyvältä noissa metsissä tuoksui, sammalelta ja pihkalta, ja kuinka lämmin siellä oli! Poimimme milloin sieniä, milloin puolukoita. Teitä ei ollut, vain siellä täällä kapeita polkujen tapaisia, joita pitkin muurahaiset kiireesti juoksivat tullen ja mennen kekoihinsa. Näistä olivat jotkut hyvin suuria ja kuitenkin laitetut vain pelkistä ruskettuneista havunneulasista.

Näin minä kaiketi kuvasin ja kerroin pietarilaisille kaupunkiin jääneille ystävilleni, jotka minun tavallani eivät milloinkaan vielä olleet nähneet oikeita luonnonmetsiä ja niiden ihmeitä. Koskematonta luontoa, luonnollisia järviä ja niittyrantaisia jokia en minä vielä kertaakaan ollut nähnyt ennen kuin nyt Suomessa. Venäläisellä maaseudulla, kaupunkilaista Pavlovskia syvemmällä emme olleet milloinkaan viettäneet kesää, joten venäläinen luonto oli minulle kokonaan tuntematonta, ja vasta nyt Suomessa minulle aukesi uusi, aavistamaton, lumottu maailma, täynnä syvyyttä ja sanomatonta viehätystä, — aukesi ja ainiaaksi muuttui toiseksi puoleksi sieluani.

En voi milloinkaan unohtaa ensimmäistä retkeäni Halilaan.

Pannessaan uutta kartanoaan kuntoon setä usein tuli asioille kaupunkiin ja hänelle tuli pian tavaksi takaisin Suomeen palatessaan poiketa meille ja ottaa minut mukaan, ikäiseni serkun, pikku Natashan seuraksi, jonka kanssa olimme rakkaimmat leikkitoverukset. Ajoimme nelipyöräisissä vaunuissa, omilla hevosillamme. (Rautatiestähän ei silloin vielä ollut mitään tietoa.) Hevosia syötettiin ensi kertaa Lahdessa, joka ei ole kaukana Terijoesta ja jossa tätä tarkoitusta varten viivyttiin pari tuntia. Terijoen pitkällä hiekkarannalla me lämpimän sään vallitessa saimme uida meressä.

Niin, enpä voi milloinkaan unohtaa sitä ainaiseksi sydämeen syöpyvää vaikutusta, minkä avomeri teki mieleeni, kun me paksurunkoisesta ja korkealla humisevasta männiköstä tullen käsi kädessä pikku Natashan kanssa juoksimme hiekkarannalle sen ääreen!

Tyynen sileät maininkilaineet lähestyivät vierien ulapalta, hitaasti ja kuulumattomasti, ja sitten toinen toisensa jälkeen pärskähtivät hauskasti kuohahtaen hiekkaan, joka niiden jälkeen kiilsi märkänä, mutta ehti jälleen tummua ennen kuin uusi laine tuli. Ja mistä asti ne vaelsivatkaan äärettömältä siniseltä ulapalta, joka alkoi sieltä mistä pilvetkin! Me katselimme kaukaisia pursia ja laivoja, ymmärtämättä mistä ne voivat tulla ja kuinka ovat uskaltaneet lähteä niin kauas merelle. Maailma alkoi tuntua meistä puolta suuremmalta, se kävi ilmavammaksi, se keventyi, niinkuin olisivat jotkin seinät kaatuneet edestämme ja me saaneet hengittää uutta, hurjan ihanaa ilmaa.

Sitten me äkkiä muistimme, että meille oli annettu lupa kylpeä meressä. Me riisuuduimme Natashan kanssa metsän rajassa ja jättäen vaatteemme hiekalle juoksimme siihen kohtaan missä laineiden hyrsky kävi. Kyynäspäät ylhäällä, hengityksen salpautuessa me hiipovin sydämin annoimme pärskyvien laineiden kastella itseämme, kunnes kiljahdellen heittäysimme mereen.

En tiedä, tästäkö meren keveästä tuoksusta ja sen ihanasta ilmavuudesta jokin helakan sinisyyden tunnelma yhtyi ainiaaksi minun Suomi-mielteeseeni. Tämän maan pelkkä nimikin herätti minussa jonkinlaisen toivojen ja ilojen tunteen, vapautuksen syvähuoahduksen, mielen kirkastuksen, jonka väri oli samaa meren sineä.

Halilan hovissa oli suuri ja mahtava, kaksikerroksinen päärakennus, ehkä komein koko Uudellakirkolla. Sen yläkerta oli järjestetty yksinomaan vieraiden käytettäväksi, sillä sedän vieraat eivät olleet mitään hätiköivää väkeä, vaan viipyivät talossa vuorokausittain, jopa viikkomäärin. Niitä tuli ja niitä meni alinomaa, ja jokainen tulokas oli yhtä tervetullut, hän eleli siellä kuin kotonaan, täydessä vapaudessaan, kunnes virkansa tai omat asiansa pakottivat lähtemään. Ainoaksi pakonalaisuudeksi hän saattoi ehkä tuntea, ettei Halilassa sopinut olla nurkuvalla mielellä eikä vetäytyä erilleen yhteisistä ratsastuksista tai muista huviretkistä.

Tämmöinen komento vaati tietenkin tavattoman suurta palvelijakuntaa. Mutta juuripa tämän palvelijakunnan suhde setään, hänen perheeseensä ja vieraisiinsa onkin muistojeni kaikkein valoisimpia kohtia. Sedän vilpitön, luonnostaan johtuva vieraanvaraisuuden henki oli tarttunut heihinkin ja tehnyt heistä samaa ilomielistä kotiväkeä, jonka ainoana huolena tuntui olevan tämän talonhengen ylläpitäminen ja uskollinen toteuttaminen.

Erittäin mieluista on minun muistella miespalvelijaa, joka palveli pöydässä pääpomona. Hänen toimeensa kuului antaa keittiöön tietoja milloin mikin vieraista oli noussut ja tarvitsi kahvia tai teetä. Vieraat nimittäin, perin hemmoiteltuja kuin olivat, nousivat vuoteistaan mikä myöhään mikä varhain, joten kahvinjuontia kesti koko aamupäivän. Mutta palvelijat eivät tästä epäjärjestyksestä närkästyneet. He eivät muuta ajatelleet eivätkä muusta nauttineet kuin vain olla herrasväelleen mieliksi ja pitää vieraita hyvänä. Keittiössä noustiin jo neljän aikaan aamulla leipomaan. Muistan, kuinka sisäköt olivat onnettomia, jos joskus sattuivat myöhästymään. Joku vieraista nousi varhain, ja ajatelkaapa, kuumaa kahvileipää ei ollut vielä saatavissa!

Elämä Halilassa oli rikasta, mutta silti hyvää, täysinäistä elämää. Ylellisyyshän taitaa useimmiten erottaa toisistaan herrat ja palvelijat, mutta niin ei ollut sedän perheessä. Siellä kummatkin rakastivat toisiansa.

Ympäristön kansa oli suomalaista. Niinkuin minä en ollut vielä milloinkaan nähnyt oikeata venäläistä luontoa, niin en venäläisestä kansastakaan eli rahvaasta tiennyt muuta kuin minkä olin kirjallisuudesta oppinut sitä tuntemaan. Suomalaisen rahvaan keskuudessa nyt ollessani olin siis ensi kertaa rahvaan keskuudessa. Suomalainen kansa miellytti kaikkia suuresti.

Minä olin heidän lellilapsensa, jonka he mielellään hakivat joukkoonsa. Ja he opettivat minulle suomalaisen laulun suomalaisine sanoineen, vaikkenhän minä suomea oikein ymmärtänyt. Opin aivan koneellisesti, väsymättömän toistamisen avulla. Nuotti oli surullinen, ja minä osasin tehdä ilmeeni surulliseksi ja antaa sanoille surullisen sävyn.

Osasin lukemattomia värssyjä, mutta en luultavasti kaikkia.

Pietarissa minut usein pantiin tätä laulua laulamaan, erittäinkin suurissa kutsuissa, vieraiden huviksi. Ja muistan että sitä kuunneltiin erittäin uteliaasti ja hartaasti. Suut olivat muutamilla auki, ja vaikka he ensin olivat kai aikoneet nauraa, tulivat he lopulta ikäänkuin liikutetuiksi, arvatenkin sävelen surullisuuden vuoksi.

Sanat piirtäytyivät muistiini tämmöisinä:

"Mistäs tuulet kustas tuulet Poikani pooloinen Meeren rannalta meeren rannalta Äitini kultainen."