XIII. SOTA SYTTYY.

Vähän myöhempinä aikoina, kun olin jo lopettamassa koulunkäyntini ja vanhempi veljeni oli jo ylioppilaana — sanon häntä yhä edelleen vain Kasperiksi — saattoi havaita, että nuo fennomaanisten johtomiesten intiimit kokoukset alkoivat ikäänkuin muuttaa luonnettansa. Niistä ikäänkuin katosi entinen hilpeä, riemukas, vapaa intoilu, ja valoisan, yläilmoihin katsovan aatteellisuuden sijaan näytti pääsevän valtaan jokin huolestuneisuus, joka, katse maisiin asioihin luotuna, kohdistui ulkoapäin kasaantuviin taktiikka- ja taistelukysymyksiin. Jotakin uutta ja odottamatonta alkoi olla ilmassa.

Se, minkä fennomanian nousukausi oli luonut, ei ollut vähäistä. Kukoistihan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, taidelaitoksia oli syntynyt, kouluja oli perustettu yli maan, sanomalehdistö kasvoi kasvamistaan, niin että pian jokaisella läänillä jo oli oma lehtensä. Mutta luoduksi tuli vielä paljon suurempi asia. Oli syntynyt uusi yleinen mielipide, "fennomania" oli levinnyt yli koko maan ja sen ääntä massavoimana ei minkään ryhmäkunnan käynyt enää sivuuttaminen. Jos ohjakset jäivätkin vanhojen johtajien käsiin, niin kyllä tämä koko maan käsittävä fennomania oli ohjattava vain sinne, mihin se itse otti mennäkseen. Ja se alkoi mennä niinkuin lumivyöry, keneltäkään tietä kysymättä.

Sanomalehdistön toimittajiksi maaseudulla oli siirtymässä jo nuoremman sukupolven miehiä. Oli alkanut kuulua ääniä, jotka ilmaisivat tyytymättömyyttä johtomiesten epäreaaliseen aatteellisuuteen, pelkissä tulevaisuuden kuvitelmissa elämiseen, ja vaadittiin eteenpäinmenoa, reaalisempaa suomalaisuuden ohjelman toteuttamista, varsinaiseen valtataisteluun nousemista ruotsalaisuutta vastaan, hallitusvallan anastamista suomalaisiin käsiin. "Yksi mieli, yksi kieli"-ohjelma ei saanut olla enää pelkkänä tulevaisuuden häämötyksenä, vaan oli kouraantuntuvasti ja tässä elävässä nykyisyydessä toteutettava.

Sanottiin, että Koskiselta puuttui Suomen valtion ihanne. Valtiollisuus, joka oli ruotsinmielisten patrioottien ominaistunnus, oli Koskiselle jollakin tavalla vastenmielinen. Hänen suuret sympatiansa kohdistuivat suomenkieleen ja sen viljelykseen sivistyskielenä, ne olivat paremmin heimokunnallista kuin valtiollista laatua. Hänen suuri historiansa oli kirjoitettu Suomen suvun vaiheista eikä sen kehityksestä valtioksi.

Tuossa voi olla sen verran perää, että nousukauden fennomania todella katsoi päätyön jo tehdyksi, kun se oli Suomen heimolle avannut mahdollisuuden hengenviljelykseen kaikilla aloilla sen omalla kielellä. Mutta väärin oli sanoa, ettei se muka olisi ajatellut tämän kansakunnan muodostamista valtioksi, jossa kansankieli olisi astunut ruotsinkielen tilalle ja tunkenut sen tieltään. Se ei vain ajatellut, että tuon olisi pitänyt tapahtua väkipakolla nyt heti. Sellainen ajatus oli sille todellakin yllätys. Ja vielä enemmän kuin yllätys. Se kuulosti syytökseltä. Niinkuin olisi sanottu: kun ette ole sitä tehneet, ette ole mitään tehneet!

Paitsi vastaluotua sanomalehdistöä oli yleisen mielipiteen ehkä herkimpänä ilmaisijana siihen aikaan ylioppilasnuoriso Lauri Kivekkäineen ja Jonas Castréneineen, jotka sitä johtivat.

Nuorethan ovat aina olleet ja tulevat kaiketi aina olemaan siinä luulossa, että voidakseen taistella uusien ihanteiden puolesta ja saadakseen niille yleisön kannatusta täytyy ensin tehdä vanhat vihollisikseen. Ja siinä onnistuakseen täytyy siis aliarvioida vanhojen aikaansaannoksia, saada ne unohtumaan. Nuorista tuntuu, että elämän koko uutuus, mahti ja riemu on oikeastaan vasta heistä syntyisin, — että he itse ovat uusien ihanteittensa ainoat luojat, — että maailma ei ole mitään samanveroista ennen tuntenut. Ja he tahtovat nyt välttämättä saada koko yleisönkin ajattelemaan heistä samaa.

Fennomanian nousukauden johtohenkilöt eivät kuitenkaan olleet vielä niin vanhoja, että olisivat ehtineet tarmonsa menettää ja suostuneet jättämään Snellmanin "koko programmin toteuttamisen" Lauri Kivekkään tai Jonas Castrénin asiaksi. Johan nyt!

Niin paljon lienevät kuitenkin suuren yleisön radikaalisuuteen kallistuminen ja nuorten kapinallisuus vaikuttaneet asioiden kulkuun, että vanhojen oli todella pakko ottaa harkitakseen kysymystä suomenmielisten tunkeutumisesta hallitukseen.

Tämäpä oli heille peräti mutkallinen ja odottamaton huoli. Ja siinä koko syy, miksi johtomiesten yksityisistä kokouksista katosi niiden entinen riemukas hilpeyden henki ja sijaan tuli alkavan hermostuksen sekoittama kiihkeys, joka ei kohdistunut enää yksinomaan ruotsinmielisiin, vaan vielä kiihkeämpänä noihin "irtolaisiin", joiksi Meurman halveksuen nimitti nuoria.

Luullakseni vanhojen johtajien keskuudessa oli eri mieliä tuosta välittömästä hallitukseen pyrkimisestä. Ehkä koski erimielisyys keinoja, jotka tämmöisessä valtataistelussa saivat tai eivät saaneet tulla kysymykseen. Suomen hallituksen (senaatin) jäsenet määräsi ja nimitti keisari, tietenkin kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin tahdon mukaisesti, ja molemmat nämä keisariin vaikuttajat olivat tähän asti olleet ruotsinmielisten vaikutuksen alaisia, jota vastoin ruotsinmieliset tulkitsivat kaikkien muiden yritykset vaikuttaa keisariin "Pietarin teillä kulkemiseksi", mikä heidän mielestään oli jokseenkin samaa kuin maan kavaltaminen. Tämän vuoksi fennomaanien hallitukseen pyrkiminen oli siis perin arkaluontoinen asia ja siinä onnistuminen näytti sangen pulmalliselta tehtävältä.

Koskisen monista arvostelijoista erittäinkin ruotsinmieliset usein väittävät, että hän olisi muka jo fennomaniansa alusta asti suunnitellut suomalaisten tulevaa hallitusvallan anastusta ja siinä tarkoituksessa valinnut lähimmät opetuslapsensa siten, että nämä hetken tultua olisivat astuneet senaatin eri departementtien päälliköiksi. Ja todella edellä kuvatut nousukauden hilpeät ukot hyvin soveltuivatkin edustamaan hallitusosastojen eri aloja. Mutta tämä voi yhtä hyvin olla pelkkää sattumaa. Koskinen ei ollut mikään jesuiittamainen luonne, joka olisi voinut valita helmaystävänsä valtiollisten laskelmain mukaan, niinkuin tahdottiin väittää. Häntä pidettiin ystäväin piireissä vain hyvin kaukonäköisenä.

Minun vaikutelmani oli, että Koskinen oli viimeinen, joka olisi halunnut tämmöiseen valtiolliseen rynnäkköön ryhtyä, erittäinkin kun hän tunsi yllänsä tuota uudenaikaista "yleisen mielipiteen painostusta".

Sitä vastoin oli hänen ystäväinsä joukossa useita, jotka olivat tässä kysymyksessä häntä radikaalisempia ja näyttivätkin saaneen hänet lopulta vakuuttuneeksi siitä, että oli määrätietoisella toiminnalla mentävä yleisen mielipiteen edelle ja valtataistelu rohkeasti pantava alulle.

Mutta se kai merkitsi, että oli ryhdyttävä tehokkaaseen kilpailuun ruotsinkielisten kanssa — keisarin suosiosta.

Tässä kohden fennomaanisten johtomiesten ei tarvinnut menetellä suinkaan omaatuntoansa vastaan. He olivat kaikki vanhoillisia vakaumukseltaan. Esivallan kunnioittaminen, alamainen uskollisuus, uskontoon perustuva monarkinvallan tunnustaminen oli ikäänkuin heidän toinen luontonsa. He eivät vain olleet tähän asti ymmärtäneet tehdä siitä numeroa. Mutta nyt tuli tämä heidän luonnollinen ominaisuutensa vihdoinkin tosi tarpeeseen. Eipä majesteetti saisi tietoonsa muuta kuin ilmitotuuden, jos hän saisi tietää, että hänen persoonansa todelliset, uskollisimmat ystävät ja kannattajat Suomessa olivat fennomaanit eivätkä nuo liberaalit, jotka täällä nyt olivat vallassa, nuo vapaamieliset, jotka kannattivat monarkkia vain politiikkansa vuoksi.

Meurman, tuo ainainen esitaistelija, joka katseli lasiensa yli vastustajaa päin naamaa niinkuin puskemaan valmistautuva härkä, otti nytkin ensi rynnistyksen suorittaakseen. Hän oli talonpoikaissäädyn johtaja valtiopäivillä ja siis erittäin sopiva äsken huomatun puhtaan totuuden ilmaisijaksi. Luonteensa mukaisella, vain eteenpäin eikä sivuille katsovalla suoruudellaan hän ryhtyi asiaan oikopäätä tehden kohta kaiken, mitä piti mahdollisena, oli se sitten paljon tai vähän. Muistan vain hänen yht'äkkiä ruvenneen vaatimaan, että hänen säätynsä piti erinäisissä tilaisuuksissa kohottaa hurraahuutoja hänen majesteettinsa kunniaksi. Erittäin tiukalle hän kiristi vaatimuksensa silloin, kun keisari oli julistanut sodan Turkille. Hän olisi tahtonut, että säädyt olisivat pitäneet keisarille juhlapuheen, jossa olisivat toivottaneet hänelle onnea alkavaan sotaan, ja puheen jälkeen olisi ollut välttämättä hurrattava. Ainakin hänen talonpoikaissäätynsä oli hurraava.

Niiden radikaalien joukossa, jotka kannattivat periaatteellisesti ajatusta fennomaanien välittömästä tunkeutumisesta hallitukseen, oli myöskin Aleksander. Hänen mielestänsä tämä oli nyt tullut heidän lähimmäksi tehtäväkseen, tärkeämmäksi ja ratkaisevammaksi kuin mitkään edelliset. Sitä ei hänen mielestään mitenkään käynyt jättäminen epämääräisen tulevaisuuden varaan. Sillä mitään tärkeämpää ja ratkaisevampaa kuin syöstä ruotsinmieliset täydellisesti vallasta ja luoda kansallismielinen hallitus, ei Aleksander voinut ajatella.

Mutta kesken ryhmäkunnan loputtomia neuvotteluja siitä, mitä keinoja sopii ja mitä ei sovi tässä valtataistelussa käyttää, mitkä menettelyt olivat laillisia ja mitkä "Pietarin teitä", Aleksander katosi näyttämöltä.

Kaikessa hiljaisuudessa hän lähti sotaan.

Hän lähti ensin Pietariin ilmoittautuakseen halukkaaksi.

Kutsuttuna sotaa johtavan yleisesikunnan eteen häneltä kysyttiin, haluaisiko hän ottaa suorittaakseen sodan jaloissa Bulgarian sotateknillisen korkeuskartoituksen.

Aleksander vastasi myöntävästi ja palasi Helsinkiin valmistautuakseen retkelle, valitakseen upseeristonsa ja viedäkseen mukanaan mitä tarvittiin.

En voi ollenkaan sanoa, puhuiko hän tästä sotaretkestään Koskisen kanssa. Muistan vain Elisabetin kysyneen: mitä pahaa turkkilaiset ovat sinulle tehneet, että menet heitä tappamaan? Johon hän lohdutellen selitteli Elisabetille, ettei hänen kohdalleen mikään vaara uletu, sillä jos sota päättyykin Turkin voittoon, vetäytyy hänen topografikuntansa muiden joukkojen mukana sota-alueelta pois ja Bulgarian vuorten korkeus jää mittaamatta, siinä kaikki.

Elisabet kysyi, oliko tuo vuorten mittaus nyt niin tärkeätä, ettei se voisi jäädä sodan loppuun?

Aleksander sanoi, että se maa-alue on puoleksi valloitettu, jonka vuorten korkeussuhteet on saatu kartalle, niin tärkeätä se on.

— Menettekö siis Bulgariaa valloittamaan? — kysyi Elisabet.

— Ehkä joskus, — sanoi Aleksander naurahtaen. — Kunniani vaatii, etten saa kieltäytyä, — lisäsi hän sitten totisena ja ilmeisesti sanoen muuta kuin ajatteli.

Muistan myös minäkin vähän ihmetelleeni papan äkkinäistä sotainnostusta. Semmoinen oli hänelle jokseenkin vierasta. Ja olipa hän vast'ikään itsekin hymyillyt Suomen kaartipataljoonan lähettämiselle Tonavan tuolle puolen ja muille kilvoittelevien puolueiden yrityksille, joiden tarkoituksena oli pyrkiä keisarin suosioon.

Luulen sen tähden nyt, vaikken voinut sitä silloin arvata, että hänen innostukseensa lienee ollut kokonaan toinen syy.

Venäjän armeijan yleisesikunnan päällikkönä oli kenraaliajutantti kreivi Feodor Loginovitsh Heiden. Koko tuo Turkin sota oli hänen suunnittelemansa ja johtamansa. Hän oli nyt kohoamassa Venäjän vaikutusvaltaisimmaksi sotilashenkilöksi, niinkuin saattoikin jo edeltäpäin arvata. Olen ennen jo kuvannut ja kuvitellut Aleksanderin tutustuneen tähän kreiviin nuorena upseerina Pietarissa, lopetellessaan opintojansa molemmissa sota-akatemioissa. Kreivi oli jo silloin suuresti ansioitunut Krimin sodassa, jossa hänen tehtäväkseen oli uskottu Itämeren venäläisten maakuntain puolustus englantilaisia merivoimia vastaan.

Tämä mahdottoman suuria tiluksia ja rikkauksia omistava hieno kreivi lienee jo silloin, siis lähes parikymmentä vuotta ennen Turkin sodan aikoja, hämmästyttänyt nuorta Aleksanderia tuntemalla odottamatonta mielenkiintoa Suomen asioihin ja erittäinkin fennomaanien kansassa herättämään haluun vapautua ruotsalaisuudesta.

Vaikka nykypäivinä, historian ja Heideninkin historian ollessa avoinna edessämme, voikin ajatella, ettei tuo kreivi ollut vain sotien taitava suunnittelija, vaan suunnitteli myöskin Venäjän valtakunnan panslavistista yhtenäisyyttä, siis vieraskielisten kansakuntien venäläistämistä (Suomessa venäjänkielen astumista aluksi ruotsinkielen asemaan), niin kaikkien sekä kuulemieni että omienkin muistojeni perusteella voin vakuuttaa, ettei Aleksanderilla ollut kaukaisintakaan aavistusta moisten panslavististen vaikutinten olemassaolosta.

Hän siis lähti Bulgariaan, yleisesikunnan päämajaan, hyvin tietäen, että kreivi Heiden tulee olemaan hänen välitön esimiehensä, jonka kanssa hän siis joutuisi läheisiin tekemisiin. Ehkäpä kreivi on hänelle oleva yhtä suopea kuin entisinä aikoina ja ehkäpä tuon vaikutusvaltaisen henkilön sympatiat fennomaaneja kohtaan nekin ovat vielä entisellään. Siinä tapauksessa on Aleksander puhuva suunsa puhtaaksi ja selittävä ystävälleen, kuinka tärkeätä tällä hetkellä on, ettei Suomeen enää lähetetä sellaista kenraalikuvernööriä, joka joko suoraan suosii maan yhä jatkuvaa ruotsalaistamista tai on välinpitämätön ruotsalaisten edesottamuksista, vaan että Suomeen saadaan mies, joka tarmokkaalla kädellä tekee lopun ruotsinmielisten vallasta ja auttaa suomalaista kansaa kansojen alkeellisimpaan oikeuteen: olla omien miestensä hallitsema.

Arvoitukseksi vain jää, oliko Koskisella tietoa tästä Aleksanderin suunnitelmasta. Persoonallisissa muistoissani ei ole mitään, mikä puoltaisi tällaista otaksumaa. On selvää, ettei Aleksander tahtonut liioin laverrella aikeestaan, koska hänen on täytynyt ymmärtää, kuinka suunnattoman vihan esineeksi hän olisi joutunut, jos ruotsinmieliset olisivat saaneet vihiä hänen aikomastaan kepposesta Balkanilla.