YHDESTOISTA LUKU.

Kertoo poliisituomarista ja antaa pienen näytteen tämän tavasta harjoittaa oikeutta.

Rikos oli tehty piirissä, jonka poliisikamari oli pääkaupungin tunnetuimpia. Kun poliisikamari sattui olemaan aivan lähellä, niin väkijoukon huvista tuli pian loppu. Se saattoi nimittäin seurata Oliveria ainoastaan paria, kolmea katua pitkin ja Mutton-Hill-mäen ylitse. Sitten hänet laahattiin matalan porttikäytävän läpi likaiselle pihalle ja sieltä takaoven kautta pienelle, kivetylle pihamaalle, missä he tapasivat lihavan miehen, jolla oli avainkimppu kädessä.

— Mistä nyt on kysymys? tiedusteli mies välinpitämättömästi.

— Taskuvarkaasta, vastasi Oliverin saattaja.

— Teiltäkö on varastettu? kysyi avainkimpun kantaja herralta.

— Niin, minulta, vastasi vanha herra, mutta en ole oikein varma, ottiko juuri tuo poika nenäliinani. Minä — haluaisin mieluimmin jättää asian sikseen.

— Teidän on astuttava tuomarin eteen, herra, sanoi mies. Hänen korkeutensa on valmis tutkimaan asiaa puolen minuutin kuluttua. No niin, hirtehinen!

— Nämä viimeiset sanat lausuttiin Oliverille kehoituksena astua sisään ovesta, jota mies piti auki ja joka johti pieneen koppiin, jossa oli kivilattia. Siellä hänet tarkastettiin, ja kun ei mitään löydetty, niin hänet suljettiin sinne.

Tämä koppi muistutti ulkonäöltään ja suuruudeltaan kellaria, mutta ei ollut niin valoisa. Se oli tavattoman siivoton, sillä nyt oli maanantaiaamu, ja siinä oli säilytetty lauantai-illasta saakka kuutta juopunutta. Meidän poliisiasemillamme suljetaan miehiä ja naisia mitättömimpienkin epäluulojen perusteella — kannattaa panna merkille nämä sanat — noihin koppeihin, joihin verrattuna Newgaten vankilan kopit, joissa säilytetään pahimpia kuolemaantuomittuja rikollisia, ovat todellisia palatseja. Joka ei usko tätä, käyköön itse vertailemassa.

Vanha herra näytti miltei yhtä onnettomalta kuin Oliver, kun avain kitisi lukossa, ja hän katsahti huoaten kirjaan, joka oli viattomana syynä koko tähän kommellukseen.

Sen pojan kasvoissa on jotakin, sanoi vanha herra itsekseen lähtien hitaasti liikkeelle ja painaen ajatuksissaan kirjan selkää leukaansa vasten, jotakin, mikä hellyttää ja kiinnostaa minua. Mahtaakohan hän olla viaton? Hän muistuttaa — Mutta suuri Jumala! huudahti vanha herra pysähtyen äkkiä ja tuijottaen taivasta kohti. Missä ihmeessä olen ennen nähnyt samannäköiset kasvot?

Muutamia minuutteja mietiskeltyään vanha herra astui erääseen odotushuoneeseen, jonka ikkunat olivat kadulle päin. Siellä hän istuutui nurkkaan nähden ajatuksissaan lukemattomia kasvoja, jotka olivat vuosikausia olleet ikäänkuin tumman verhon peittäminä. Ei! sanoi hän viimein, se on varmasti vain kuvittelua.

Hän alkoi muistella niitä uudestaan. Hän oli nyt kerta kaikkiaan kutsunut ne esiin, eikä niitä ollut suinkaan helppo verhota jälleen tummalla paarivaatteella, joka niin kauan oli ne kätkenyt. Siinä johtui hänen mieleensä ystäviä ja vihamiehiä, jopa monia hänelle aivan vieraitakin; joukossa oli nuoria kukoistavia tyttöjä, jotka nyt olivat vanhoja eukkoja; toiset lepäsivät jo haudoissaan, mutta sielu, joka vie voiton kuolemastakin, näytti heidät jälleen yhtä terveinä ja kauniina kuin he olivat muinaisina aikoina olleet, palautti silmien loisteen, hymyilyn suloisuuden; sielu säteili salaavan maallisuudenkin läpi kuiskaillen siitä kauneudesta, joka katoaa täällä uudistuakseen entistä ihanampana haudan toisella puolella ja joka temmataan pois maasta vain kynttilän tavoin lempeästi ja ystävällisesti valaisemaan tietä taivaaseen.

Mutta vanha herra ei löytänyt muististaan sellasia kasvoja, joissa olisi ollut vähääkään Oliverin näköä. Hän siis vain huokasi heränneille muistoilleen, ja kun hän oli omaksi onnekseen hajamielinen vanha herra, syventyi hän pian jälleen tuon kovan onnen kirjan sisältöön.

Hänet keskeytti vanginvartija, joka kosketti häntä olkapäähän ja kehoitti astumaan oikeuden eteen. Hän sulki kirjan, ja sitten hänet johdettiin kuuluisan ja mahtavan herra Fangin luo.

Oikeussali oli seinälaudotuksella varustettu, pihanpuoleinen huone. Herra Fang istui sen yläpäässä aitauksen takana, ja oven suussa oli jonkinlainen karsina, johon Oliver oli jo suljettu; hän vapisi koko ruumiiltaan katsellessaan pelottavaa ympäristöään.

Fang oli keskikokoinen, melkein kaljupäinen mies; hänen kasvonsa olivat tuimissa rypyissä ja hyvin tummanpunaiset. Ellei hän todellakaan pitänyt tapanaan juoda väkijuomia enemmän kuin kohtuus salli, olisi hänellä ollut aivan erinomainen aihe nostaa syyte kunnianloukkauksesta omia kasvojaan vastaan.

Vanha herra kumarsi sirosti, lähestyi tuomarin kirjoituspöytää ja sanoi ojentaessaan nimikorttinsa: Tässä on nimeni ja osoitteeni. Sitten hän astui pari askelta taaksepäin ja jäi kohteliaasti kumarrettuaan odottamaan kuulustelua.

Nyt sattui onnettomuudeksi niin hullusti, että Fang luki juuri eräästä aamulehdestä artikkelia, joka koski muuatta hänen joku aika sitten langettamaansa tuomiota ja jossa jo sadannenseitsemännenkymmenennen kerran kehoitettiin sisäasiainministeriä kiinnittämään erikoisen huomionsa herra Fangin rikkomuksiin. Hän oli siis suuttunut ja silmäsi nyt vanhaa herraa äkäisen näköisenä.

— Kuka te olette? kysyi hän.

Vanhus viittasi hiukan kummastuneena nimikorttiinsa.

— Konstaapeli! tiuskasi herra Fang sysäten kortin ja sanomalehden syrjään. Mikä mies tuo on?

— Minun nimeni, herra, on Brownlow, sanoi vanha herra puhuen sivistyneen miehen tavalla. Saisinko ehkä tietää sen tuomarin nimen, joka virka-asemansa suojassa aivan aiheettomasti loukkaa kunniallista miestä? Tämän sanottuaan Brownlow katsahti ympärilleen ikäänkuin etsisi jotakuta, joka voisi antaa hänelle pyydetyn tiedon.

— Konstaapeli, sanoi Fang kääntyen ja taittaen sanomalehden, mistä tuota miestä syytetään?

— Ei häntä syytetä mistään, korkea oikeus, vastasi konstaapeli. Hän on tuon pojan syyttäjä.

Hänen korkeutensa tiesi sen vallan hyvin, mutta sillä tavalla hän saattoi rangaistuksetta tehdä kiusaa.

— Onko hän pojan syyttäjä? huudahti Fang silmäillen Brownlowia kiireestä kantapäähän. Pankaa hänet valalle!

— Ennenkuin teen valan, sallittakoon minun sanoa pari sanaa, virkkoi Brownlow, nimittäin, että ellen olisi itse nähnyt, niin en olisi koskaan uskonut…

— Vaietkaa, herra, sanoi Fang käskevällä äänellä.

— En ennenkuin olen lausunut ajatukseni.

— Vaiti hetipaikalla, tai muuten heitätän teidät ulos oikeussalista! Olette nenäkäs ja hävytön mies. Kuinka uskallatte uhmata tuomaria?

— Mitä sanoitte? huudahti vanhus punastuen suuttumuksesta.

— Pankaa tämä henkilö valalle, sanoi Fang kirjurille. En halua kuulla enempää. Vannottakaa hänet.

Brownlow oli äärimmäisen kiihtynyt, mutta peläten vahingoittavansa pojan asiaa, jos nyt purkaisi vihansa, hän hillitsi itsensä ja vannoi valan.

— No niin, sanoi Fang, mistä syytätte tätä poikaa? Mitä teillä on sanottavaa, herra?

— Minä seisoin erään kirjakaupan edessä… alkoi Brownlow.

— Vaiti, herra! keskeytti Fang. Konstaapeli! Missä konstaapeli on? Pankaa hänet valalle. No, konstaapeli, mitä tiedätte asiasta?

Tämä kertoi asiaankuuluvan nöyrästi, että hän oli vanginnut ja tarkastanut Oliverin, mutta ei ollut löytänyt häneltä mitään; muuta hän ei tietänyt.

— Onko todistajia? kysyi Fang.

— Ei, korkea oikeus, vastasi konstaapeli.

Fang istui hetken aikaa vaiti, sitten hän kääntyi kantajaan päin ja sanoi entistä kiivaammin:

— No, mies, joko te selitätte, mitä teidän syytöksenne tätä poikaa vastaan merkitsee, vai mitä? Nyt olette vannonut valan, ja jos yhä edelleen kieltäydytte tuomasta esiin todistuksianne, niin rankaisen teitä tuomioistuimen halveksimisesta, sen teen kuin teenkin, vaikka minut perisi…

Kukaan ei saanut tietää, mikä hänet perisi, sillä kirjuri ja vanginvartija alkoivat samassa rajusti yskiä, ja edellinen pudotti lisäksi painavan kirjan lattiaan estäen siten — tietenkin sattumalta — viimeisen sanan kuulumasta.

Vaikka häntä välillä usein keskeytettiin ja loukattiin, onnistui Brownlowin viimein esittää asiansa, minkä ohessa hän huomautti, että hän oli hetken hämmingissä kiiruhtanut pojan jälestä nähdessään tämän juoksevan tiehensä, ja lausui toivomuksenaan, että tuomari kohtelisi häntä niin lempeästi kuin laki suinkin salli, siinä tapauksessa että hänet havaittiin syyttömäksi varkauteen, vaikka hän näyttäisikin olevan liitossa varkaiden kanssa.

— Hän on loukkaantunut, sanoi vanha herra lopuksi, ja minä pelkään pahoin, lisäsi hän äänekkäämmin vilkaisten syytettyyn, pelkään todellakin, että hän on kovin sairas.

— Kyllä kai, tietysti hän on, vastasi Fang pilkallisesti. Älä yritä juonitella täällä, senkin kirottu maankiertäjä, siitä ei ole nyt apua. Mikä on nimesi?

Oliver koetti vastata, mutta ei saanut kieltään liikkumaan. Hän oli kalmankalpea, ja hänen päätään pyörrytti.

— Mikä sinun nimesi on, sinä paatunut lurjus? ärjyi Fang. Konstaapeli, mikä hänen nimensä on?

Nämä sanat lausuttiin vanhalle miehelle, jonka yllä oli raitaiset liivit ja joka seisoi lähellä edellämainittua karsinaa. Hän kumartui Oliverin puoleen toistaen kysymyksen, mutta huomatessaan, ettei tämä todellakaan kyennyt vastaamaan, ja tietäen, että pojan vaikeneminen raivostuttaisi tuomaria vielä enemmän ja siten koventaisi tuomion, hän rohkeni vastata arviolta.

— Hän sanoo olevansa Tom White, teidän korkeutenne, sanoi hyväsydäminen konstaapeli.

— Vai niin, hän ei halua itse vastata? sanoi Fang. Sitä parempi. Missä hän asuu?

— Missä milloinkin sattuu yösijan saamaan, teidän korkeutenne, vastasi konstaapeli ollen ensin kysyvinään Oliverilta.

— Elävätkö hänen vanhempansa? kysyi Fang.

— Hän sanoo, että ne kuolivat jo hänen pienenä ollessaan, vastasi konstaapeli entiseen tapaan.

Kun kuulustelu oli ehtinyt näin pitkälle, kohotti Oliver päätään ja katsahtaen rukoilevasti ympärilleen pyysi heikolla äänellä hiukan vettä.

— Tyhmyyksiä! sanoi Fang. Älä yritä kujeilla minun kanssani.

— Luulen, että hän on todella sairas, teidän korkeutenne, väitti konstaapeli.

— Minä sen asian paremmin ymmärrän, sanoi Fang.

— Pitäkää kiinni hänestä, konstaapeli, huudahti vanha herra ojentaen vaistomaisesti käsiään; hän kaatuu.

— Pysykää paikallanne, konstaapeli, huusi Fang kiivaasti. Antakaa hänen kaatua, jos haluaa.

Oliver käytti heti hyväkseen tätä ystävällistä lupaa vaipuen hervottomana lattialle. Läsnäolijat katselivat toisiaan, mutta kukaan ei uskaltanut liikahtaa.

— Tiesinhän minä, että se vain oli teeskentelyä, sanoi Fang ikäänkuin asia olisi ollut kumoamattomasti todistettu. Antakaa hänen maata, kyllä hän pian kyllästyy siihen.

— Miten aiotte päättää tämän asian, herra? kysyi kirjuri matalalla äänellä.

— Ilman mutkia, vastasi Fang. Hänet tuomitaan kolmeksi kuukaudeksi, kovaan työhön tietenkin. Tyhjentäkää oikeussali.

Ovi avattiin, ja kaksi miestä aikoi juuri kantaa Oliveria takaisin koppiin, kun saliin syöksyi vanhanpuoleinen, siistin, vaikkakin varattoman näköinen mies, jonka yllä oli vanha, musta puku.

— Odottakaa, odottakaa! Älkää viekö häntä pois — odottakaa Herran tähden hetkinen! huudahti tulija hengästyneenä astuessaan tuomarin pöydän ääreen.

Vaikka näillä tuomioistuinten valtiailla on miltei ehdottomassa vallassaan hänen majesteettinsa kuningattaren alamaisten vapaus, nimi ja hyvä maine, melkeinpä henkikin, varsinkin jos he kuuluvat köyhempiin kansanluokkiin, ja vaikka oikeussalin seinien sisäpuolella joka päivä suoritetaan joukottain sellaisia tekoja, joiden vuoksi enkelit voisivat itkeä verikyyneliä, niin pysyvät ne kuitenkin yleisöltä salassa, ellei sanomalehdistö joskus niihin kajoa. Fang hämmästyi sentähden aika lailla nähdessään kutsumattoman vieraan ryntäävän saliin sillä tavalla.

— Mitä tämä merkitsee? Kuka se on? Heittäkää mies ulos ja tyhjentäkää oikeussali! ärjyi hän.

— Minä tahdon puhua! huudahti mies. En mene ulos; minä näin koko tapauksen. Olen kirjakaupan omistaja. Minä vaadin päästä valalle. En jätä asiaa sikseen. Teidän on kuultava minua, herra Fang. Ette uskalla kieltäytyä siitä.

Mies oli oikeassa. Hänen esiintymisensä oli rohkeata ja päättäväistä, ja asia alkoi käydä niin vakavaksi, ettei sitä voinut ilman muuta sivuuttaa.

— Vannottakaa tuo mies, murahti Fang äreästi. Mitä teillä on sanottavaa, hyvä mies?

— Minä näin kolme poikaa — tämän vangin ja kaksi muuta — hiiviskelevän kadun toisella puolella tuon herran seisoessa lukemassa. Toinen niistä vieraista pojista varasti nenäliinan. Minä näin omin silmin, miten se tapahtui ja että tämä poika täydellisesti tyrmistyi siitä. — Kun kelpo kirjakauppias oli ehtinyt hiukan hengähtää, kertoi hän tapauksen tarkemmin yhtenäisemmin.

— Miksi ette tullut aikaisemmin? kysyi Fang.

— En löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi jäänyt pitämään puotia silmällä. Kaikki apulaiseni ottivat osaa takaa-ajoon. Vasta viisi minuuttia sitten sain erään käsiini, ja sitten lähdinkin heti juoksemaan tänne niin nopeasti kuin saatoin.

— Kantaja seisoi siis lukemassa? kysyi Fang.

— Niin, vastasi mies, hän luki juuri tuota kirjaa, mikä hänellä on kädessään.

— Vai niin, vai sitä kirjaa? sanoi Fang. Onko se maksettu?

— Ei kylläkään, vastasi mies hymyillen.

— Herranen aika, sen minä kokonaan unohdin, huudahti hajamielinen vanha herra viattomasti.

— Onpa siinäkin oikea henkilö poika paran syyttäjänä! sanoi Fang tehden naurettavan yrityksen näyttää ihmisystävälliseltä. — Minusta tuntuu, herraseni, että olette saanut tämän kirjan hyvin epäilyttävällä tavalla, ja voitte kiittää onneanne, ellei sen omistaja halua nostaa syytettä teitä vastaan. Olkoon tämä teille varoituksena, hyvä mies, tai muuten joudutte vielä lain kanssa tekemisiin. Poika on vapaa. Tyhjentäkää oikeussali!

— Mutta kuulkaahan… huudahti vanha herra, jonka kauan pidätetty suuttumus nyt pääsi valloilleen. — Mutta kuulkaahan… minä…

— Tyhjentäkää sali! karjasi tuomari. Ettekö kuule, mitä sanon, konstaapeli!

Käskyä toteltiin, ja vimmastunut Brownlow, joka sillä hetkellä aivan puhkui mielettömästä vihasta, saatettiin ulos salista toisessa kädessä kirja, toisessa keppi.

Mutta tultuaan kadulle hän pian rauhoittui. Pikku Oliver makasi käytävällä paita avoinna. Hänen ohimoitaan valeltiin vedellä. Kasvot olivat, kalmankalpeat, ja vilunväristys vavisutti silloin tällöin hänen ruumistaan.

— Poika raukka, poika raukka! sanoi Brownlow kumartuen hänen ylitseen. Voisikohan joku hankkia tänne vaunut?

Vaunut haettiin, ja kun Oliver oli varovasti asetettu toiselle istuimelle, nousi vanha herra toiselle.

— Saanko tulla mukaan? kysyi kirjakauppias.

— Mitä kernaimmin, hyvä ystävä, vastasi Brownlow. Unohdin teidät aivan. Voi, tässähän on vielä se onneton kirjakin. Olkaa hyvä! Poika raukka! Nyt on pidettävä kiirettä.

Kirjakauppias nousi vaunuihin, ja sitten lähdettiin.