KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Tutustuttaa erääseen nuoreen mieheen, joka nyt esiintyy näyttämöllä, ja kertoo eräästä Oliverille tapahtuneesta uudesta seikkailusta.

Oli melkein liian paljon onnea, jotta sitä olisi jaksettu kestää. Oliver tunsi itsensä tämän odottamattoman tiedonannon huumaamaksi ja hämmästyttämäksi, hän ei voinut itkeä, ei puhua eikä saada mitään rauhaa. Hän kykeni tuskin käsittämään mitään tapahtuneesta, ennenkuin pitkän vaelluksen jälkeen raittiissa iltailmassa kyynelten virta tuli hänen avuksensa ja ikäänkuin herätti hänet tietoisuuteen siitä ilahduttavasta muutoksesta, mikä oli tapahtunut, ja siitä, että melkein sietämätön tuskan taakka oli otettu hänen rinnaltaan.

Yö oli jo tulossa hänen kääntyessään kotiin päin, kuormitettuna kukkasilla, jotka hän oli poiminut erikoisella huolella sairaan huoneen koristamista varten. Hänen ripeästi astellessaan pitkin tietä kuuli hän takaansa raivoisaa vauhtia lähestyvien vaunujen jyrinää ja kääntyessään ympäri näki hän niitten olevan postivaunut, joita ajettiin suurella nopeudella, ja hevosten nelistäessä ja tien ollessa kapea pysähtyi hän ja painautui erästä veräjää vasten, kunnes vaunut olivat menneet ohitse. Niitten sivuuttaessa hänet näki hän vilahduksen valkeaan yömyssyyn puetusta miehestä, jonka kasvot tuntuivat hänestä tutuilta, vaikkakin näky oli niin lyhytaikainen, ettei hän aivan varmasti voinut niitä tuntea. Seuraavassa sekunnissa pistäytyi yömyssy ulos vaununikkunasta ja ukkosenääni huusi ajajaa pysähtymään, minkä jälkeen yömyssy jälleen näyttäytyi ja sama ääni huusi Oliveria nimeltä.

— Tännepäin! kiljui ääni. Master Oliver, kuinka asiat ovat? Miss Rose! Ma-a-ster Oli-i-ver!

— Tekö se olette, Giles? huusi Oliver ja juoksi vaununovelle.

Giles pisti taas yömyssyn ulos aikeissa vastata, kun hänet äkkiä töytäisi pois muuan nuori herra, joka piti hallussaan vaunujen toista nurkkausta, ja innokkaasti tiedusteli uutisia:

— Yhdellä sanalla, huusi gentlemanni, parempi vaiko huonompi?

— Parempi — paljon parempi! vastasi Oliver nopeasti.

— Ylistetty olkoon taivas! puhkesi vieras sanomaan. Oletko varma siitä?

— Olen, aivan varma, sir, vastasi Oliver. Muutos tapahtui vain muutamia harvoja tunteja sitten ja mr Losberne sanoo, että kaikki vaara on ohitse.

Gentlemanni ei sanonut enää mitään, mutta aukaisi vaununoven, hyppäsi ulos, tarttui Oliveria nopeasti käsivarresta ja vei hänet vähän sivummalle.

— Oletko aivan varma? Eikö ole mitään mahdollisuutta, että erehdyt, poikani? kysyi hän vapisevalla äänellä. Älä petä minua herättämällä toivoa, mikä sitten ei toteudukaan.

— Sitä en tekisi mistään hinnasta, sir, vastasi Oliver, teidän täytyy todellakin uskoa minua. Mr Losbernen omat sanat olivat, että hän on elävä vielä monta vuotta iloksi meille kaikille. Kuulin itse, kun hän sanoi niin.

Kyyneleet kohosivat Oliverin silmiin hänen muistellessaan sitä kohtausta, joka oli alkuna niin paljoon iloon, ja nuori mies kääntyi poispäin ja oli ääneti muutaman minuutin. Oliverista tuntui, kuin olisi hän nyyhkyttänyt, mutta hän pelkäsi häiritsevänsä häntä sanomalla jotain enempää — sillä hän voi aivan hyvin ymmärtää, millaiset hänen tunteensa olivat — ja seisoi sentähden etäämpänä, ollen puuhailevinaan kukkiensa kanssa. Koko tämän ajan istui Giles yömyssy päässään vaunujen astimella, nojaten käsivarsiaan polviinsa ja kuivaten silmiään sinisellä, valkoraitaisella puuvillanenäliinalla. Ettei tuo kummallinen sielu teeskennellyt mitään liikutusta, todistivat kaikella toivottavalla selvyydellä hänen punaiset silmänsä, joilla hän tarkasteli nuorta herraansa tämän pyörähtäessä ympäri ja puhutellessa häntä.

— On parasta, että jatkatte yksin matkaa äitini luokse, Giles, sanoi hän, sillä tahdon mieluummin kulkea hiljaa, saadakseni hiukan aikaa, ennenkuin kohtaan hänet. Voitte sanoa hänelle, että tulen aivan heti.

— Pyydän anteeksi, mr Harry, sanoi Giles, antaen liikutetuille piirteilleen lopullisen tasoituksen nenäliinallaan, mutta jos sallisitte kyytipojan sanoa sen, olisin teille hyvin kiitollinen. Ei olisi hyvä antaa palvelustyttöjen nähdä minua tässä tilassa, sir, sillä arvoni heidän silmissään olisi silloin iäksi mennyttä.

— Hyvä, sanoi Harry Maylie hymyillen, voitte tehdä kuten haluatte. Antakaa hänen mennä edeltä matkatavaroitten kera, ja jos haluatte, voitte seurata meitä, mutta vaihtakaa ensin tuo yömyssy johonkin sopivampaan päähineeseen, jotteivät ihmiset saa päähänsä, ettemme ole oikein viisaita.

Heidän kulkiessaan eteenpäin tarkasteli Oliver vastatullutta aika ajoin suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla. Hän tuntui olevan noin kolmekymmentäviisivuotias ja oli hän keskipituinen. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja kauniit ja hänen käytöstapansa miellyttävä ja puoleensavetävä. Huolimatta iän ja sukupuolen aiheuttamasta erosta oli hän niin vanhan rouvan näköinen, ettei Oliverille olisi tuottanut mitään vaikeutta päästä selville heidän sukulaisuussuhteestaan, vaikkei hän olisikaan puhunut naisesta äitinänsä.

Mrs Maylie odotti kärsimättömänä poikaansa heidän saapuessaan taloon, ja kumpikin olivat he hyvin liikutetut kohdatessaan toisensa.

— Äiti, kuiskasi nuori mies, miksi et kirjoittanut ennemmin?

— Tein sen, vastasi mrs Maylie, mutta lähemmin mietittyäni päätin olla lähettämättä kirjettä, ennenkuin olin kuulut mr Losbernen mielipiteen.

— Mutta miksi, sanoi nuori mies, miksi jättää sattuman varaan sellaista, mikä oli vähällä tapahtua? Jos Rose olisi — en voi lausua sitä sanaa nyt — jos tämä sairaus olisi päättynyt toisin, kuinka olisit silloin voinut antaa itsellesi anteeksi? Kuinka olisin minä silloin voinut enää tuntea mitään onnea!

— Jos se olisi tapahtunut, Harry, vastasi mrs Maylie, pelkään, että onnesi olisi kokonaan tuhoutunut ja että saapumisesi tänne päivää ennemmin tai myöhemmin ei olisi paljonkaan merkinnyt.

— Ja ken voisi ihmetellä, jos niin olisi, äiti? lausui nuori mies. Mutta miksi pitää minun sanoa jos? — se on — se on niin, sen tiedät sinä, äiti — se sinun täytyy tietää!

— Tiedän hänen ansaitsevan parhaan ja puhtaimman rakkauden, minkä miehen sydän kykenee tarjoamaan, vastasi mrs Maylie. Tiedän, ettei hänen luonteensa hyvyys ja hellyys vaadi tavallista vastakaikua, vaan sellaista, joka on syvää ja muuttumatonta. Ja jos en olisi selvillä siitä ja tietäisin, että muuttunut kohtelu jonkun puolelta, jota hän rakastaisi, olisi kylliksi musertamaan hänen sydämensä, en tuntisi tehtävääni niin vaikeaksi täyttää eikä minulla olisi kestettävänä niin monia taisteluita itsessäni, noudattaessani sitä, mikä minusta tuntuu ehdottomalta velvollisuudeltani.

— Tuo on epäystävällistä, äiti, sanoi Harry. Luuletko sinä yhä, että minä olen sellainen poika, etten tunne omaa tahtoani tai erehdyn oman sieluni vaikutteista?

— Luulen, rakastettu poikani, lausui mrs Maylie ja asetti kätensä hänen olkapäälleen, että nuorisolla on monia jaloja vaikutteita, jotka eivät ole pysyviä, ja että niitten joukossa on muutamia, jotka sittenkuin ne on tyydytetty, tulevat yhä ohimenevämmiksi. Ja ennenkaikkea luulen minä, lisäsi hän, kiinnittäen silmänsä pojan kasvoihin, että jos tunteellinen, tulinen ja kunnianhimoinen mies menee naimisiin naisen kanssa, jonka nimellä, vaikkei se suinkaan ole hänen vikansa, on tahra, minkä kunnottomat ihmiset lukevat hänen ja hänen lapsensa häpeäksi, ja se sitten sikäli kuin miehellä on menestystä maailmassa, heitetään tämän kasvoille ja aiheuttaa ivaa häntä kohtaan, hän eräänä päivänä voi — olkoon hän sitten kuinka hyvä ja jalo tahansa — katua sitä liittoa, jonka nuoruudessaan solmi, ja nainen joutuu tuskaan, tietäessään hänen niin tekevän.

— Äiti, sanoi nuori mies kärsimättömänä, se olisi itsekäs peto, arvoton kantamaan miehen nimeä ja olemaan tarkoittamasi naisen miehenä, joka niin tekisi.

— Niin ajattelet sinä nyt, Harry, virkkoi hänen äitinsä.

— Ja niin olen minä aina tekevä! vastasi nuori mies. Se sieluntuska, mitä olen kärsinyt viimeisten kahden päivän aikaa, pakottaa minut julkisesti tunnustamaan mieltymyksen, jota, kuten sangen hyvin tiedät, ei ole eilispäiväinen eikä kevytmielisesti syntynyt. Roseen, tuohon suloiseen, rakastettavaan tyttöön, on sydämeni kiintynyt niin lujasti kuin miehen sydän konsanaan voi naiseen kiintyä. Minulla ei ole mitään ajatusta, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa elämässä ilman häntä, ja jos sinä toimit minua vastaan tämän suuren päämäärän saavuttamisessa, viet minulta rauhan ja onnen käsistäni ja heität ne tuleen. Äiti, ajattele tätä äläkä halveksi niin sitä onnea, jota tunnut ajattelevan niin vähän.

— Harry, sanoi mrs Maylie, juuri sentähden että ajattelen niin monia lämpimiä ja tunteellisia sydämiä, tahdon säästää niitä haavoittumasta. Mutta olemme puhuneet kylliksi, niin, enemmän kuin kylliksi tästä asiasta nyt.

— Anna sen sitten riippua Rosesta, huomautti Harry. Et kai kuitenkaan tahdo sovelluttaa haaveksivia aatteitasi niin pitkälle, että asetat esteitä tielleni?

— En, sitä en tahdo, vastasi mrs Maylie, mutta tahdon, että sinun pitää harkita —.

— Minä olen harkinnut asiaa, oli kärsimätön vastaus. Olen harkinnut sitä aina siitä asti, kun tulin kykeneväksi vakavaan mietiskelyyn. Minun tunteeni ovat muuttumattomat, jollaiset ne aina tulevat olemaan, ja miksikä pitäisi minun kärsiä viivyttelyn tuskaa eikä päästää niitä ilmi, mistä ei voi olla mitään etua? Ei, ennenkuin jätän tämän paikan, pitää Rosen kuulla minua!

— Hän on kuuleva sinua, vastasi mrs Maylie.

— Tavassasi on jotakin, joka melkein tuntuu tarkoittavan, että hän on kohtaava minut kylmästi, äiti, sanoi nuorukainen.

— Ei, ei kylmästi, vastasi vanha rouva, kaukana siitä.

— No, miten sitten? kysyi nuori mies. Onko häntä kohdannut joku toinen mieltymys?

— Ei, ei varmastikaan, vastasi hänen äitinsä, sinulla on jo, ellen erehdy, liian suuri valta hänen tunteisiinsa nähden. Mitä tahdoin sanoa, toisti vanha rouva, ehättäen poikansa edelle, joka oli aikeissa sanoa jotakin, on tämä. Ennenkuin asetat kaiken yhden kortin varaan tässä asiassa ja ennenkuin antaudut korkeimman toiveen valtaan, niin punnitse muutama silmänräpäys, rakas lapseni, Rosen kohtaloa, ajattele, mikä vaikutus tietoisuudella hänen epäilyttävästä synnystään voi olla hänen päätökseensä, niin kiintynyt kuin hän meihin onkin koko jalon sydämensä voimalla ja sillä täydellisellä uhrautuvaisuudella, mikä aina on ollut hänelle ominaista.

— Mitä tarkoitat?

— Sen jätän sinun harkittavaksesi, vastasi mrs Maylie. Nyt täytyy minun palata hänen luokseen. Jumala siunatkoon sinua!

— Saan kai nähdä sinut taas illalla? kysyi nuorukainen innokkaasti.

— Saat, sittenkuin olen poistunut Rosen luota.

— Sinä kai kerrot hänelle, että olen täällä? sanoi Harry.

— Luonnollisesti, vastasi mrs Maylie.

— Ja kerro hänelle, kuinka levoton minä olen ollut, ja kuinka olen kärsinyt, ja kuinka ikävöinyt nähdä häntä. Et kai kieltäydy tekemästä sitä, äiti?

— En, sanoi vanha rouva, olen sanova hänelle sen, ja rakkaasta puristettuaan poikansa kättä riensi hän huoneesta.

Mr Losberne ja Oliver olivat pysytelleet huoneen toisessa päässä tämän nopean keskustelun aikana. Edellinen ojensi nyt kätensä Harrylle ja sydämelliset tervehdykset vaihdettiin heidän välillään. Ikäänkuin vastauksena nuoren ystävänsä monilukuisiin kysymyksiin antoi tohtori senjälkeen tarkan selonteon potilaan tilasta, mikä oli niin rauhoittava ja lupaava kuin Oliverin lausunnot olivat antaneet hänen toivoa, ja mitä kaikkea mr Giles, joka oli olevinaan kiintynyt matkatavaroihin, kuunteli halukkain korvin.

— Oletteko nykyään ampunut mitään, Giles? kysäisi tohtori lopetettuaan.

— En, en mitään erikoista, sir, vastasi Giles punastuen korviin saakka.

— Etkä myöskään ottanut kiinni joitakin varkaita? sanoi tohtori purevasti.

— En, en laisinkaan, vastasi Giles ylen arvokkaasti.

— Se oli todellakin vahinko, sanoi tohtori, olen oikein pahoillani kuullessani sen, sillä te teette sellaiset asiat ihailtavasti. Kuinka Brittles jaksaa?

— Poika voi oikein hyvin, sir, vastasi Giles tavalliseen suojelevaan sävyynsä, ja hän lähettää nöyrimmät tervehdyksensä, sir.

— Hyvä, sanoi tohtori, mutta nähdessäni teidät täällä, Giles, muistuu mieleeni, että minä, päivää ennenkuin tulin niin nopeasti poiskutsutuksi hyvän rouvanne kehoituksesta, suoritin erään pienen tehtävän hyväksenne. Tahdotteko tulla hieman tänne nurkkaan?

Mr Giles meni hyvin arvokkaasti ja vähän ihmetellen nurkkaan, jossa hänellä oli kunnia suorittaa kuiskaten lyhyt keskustelu tohtorin kanssa, minkä päätyttyä hän teki koko joukon kumarruksia ja vetäytyi takaisin majesteetillisemmin askelin kuin tavallisesti. Tämän neuvottelun aihetta ei salissa keksitty, mutta keittiö sai siitä nopeasti tiedon, sillä sinne lähti mr Giles oikopäätä, ja pyydettyään tuopin olutta antoi hän tiedoksi majesteetillisin ilmein, mikä oli suuressa määrin vaikuttavaa, että hänen emäntänsä oli suvainnut, ottaen huomioon hänen hyvän käytöksensä ja rohkean esiintymisensä murtautumisyrityksessä, hänen omaa käyttöänsä ja etuansa varten sijoittaa säästöpankkiin kahdenkymmenenviiden punnan suuruisen summan.

Oliver nousi seuraavana aamuna ylös kevyemmällä sydämellä ja lähti tavallisiin askareihinsa toivorikkaampana ja iloisempana kuin mitä oli ollut moneen päivään. Lintuhäkit ripustettu taas vanhoille paikoilleen ja kauneimpia villejä kukkia, joita saattoi tavata, poimittiin taas joukoittain ilahduttamaan Rosea kauneudellaan ja tuoksullaan. Se raskasmielisyys, joka viimeisten päivien aikana oli pojan murheellisista silmistä näyttänyt lepäävän kaiken yllä, oli kadonnut kuin taikavoimalla. Kaste näytti kimaltelevan entistä kirkkaampana vihreillä lehdillä, tuuli suhisi niitten välissä suloisemmalla äänellä ja taivas näytti sinisemmältä ja kirkkaammalta.

Meidän on pantava merkille, että Oliver ei enää tehnyt aamuretkiään ilman seuraa. Harry Maylien valtasi, hänen ensimmäisenä aamuna kohdatessaan kotiinpalaavan, kukilla kuormatun Oliverin, sellainen intohimo kasvikunnan tuotteita kohtaan ja hänessä kehittyi sellainen maku niitten järjestämisessä, että hän jätti nuoren seuralaisensa kauas jälkeensä. Mutta jos Oliver tässä suhteessa olikin häntä jäljempänä, niin hän se taas tiesi, missä kauneimmat kukkaset kasvoivat, ja aamu aamun jälkeen taivalsivat he ympärinsä ja toivat mukanaan kotiin kauneimmat, mitä kukkasten joukossa oli olemassa. Nuoren tytön kamarinikkuna avattiin nyt, sillä ihan piti siitä, että lieto kesäilma virtasi sisään ja virkisti häntä, mutta aina oli siellä ristikkoikkunan sisäpuolella erikoinen pieni kukkakimppu vedessä, ja Oliver pani merkille, ettei kuihtuneita kukkia koskaan heitetty pois, vaikka pikku maljakko säännöllisesti varustettiin tuoreilla, eikä häneltä myöskään jäänyt huomaamatta, että milloin tahansa tohtori tuli alas puutarhaan, hän poikkeuksetta loi katseensa tähän nurkkaukseen ja nyökkäsi hyvin ilmehikkäästi, jatkaessaan kävelyään. Tämänlaatuisia havaintoja tehdessä kuluivat päivät, ja Rose tervehtyi ripeästi.

Eikä aika tuntunut Oliverista pitkältä, vaikkei nuori nainen vielä ollut jättänyt kamariaan eikä mitään iltakävelyitä suoritettu, paitsi muutamia lyhyitä hetkiä mrs Maylien kanssa. Kaksinkertaisella ahkeruudella antautui Oliver valkohapsisen vanhan herran opetettavaksi ja työskenteli niin ankarasti, että hänen nopea edistymisensä hämmästytti häntä itseäänkin. Mutta keskellä tätä ahertelua häiritsi häntä ja saattoi kovin levottomaksi muuan odottamaton tapaus.

Se pieni huone, missä hänen oli tapana oleskella ollessaan kiintynyt läksyihinsä, sijaitsi alemmassa kerroksessa talon takaosassa. Se oli todellinen kesäasunto ristikkoikkunoineen, minkä ympäri jasmiini ja kurjenjalka kiemurtelivat aina ikkunalautaan asti ja täyttivät paikan ihanilla tuoksuillaan. Se oli puutarhan puolella, josta veräjä johti pieneen aitaukseen, ja yltympäri levisi kaunis niittyaukea ja metsä. Mitään taloa ei ollut läheisyydessä, ja näköala täältä oli hyvin laaja.

Eräänä kauniina iltana, hämärän ensi varjojen alkaessa levitä yli maan, istui Oliver pienen akkunan ääressä syventyneenä kirjoihinsa. Hän oli jo omistanut niille hyvän tunnin, ja koska päivä oli ollut tavattoman lämmin ja hän sen lisäksi oli rasittanut itseään oikein huomattavasti, ei ole häpeäksi kirjojen tekijöille, jos myönnetään hänen uinahtaneen.

Oliver tiesi sangen hyvin olevansa omassa pienessä huoneessaan ja kirjojensa lepäävän edessään ja kuuli leudon iltatuulen kahinan köynnöskasveissa akkunan ulkopuolella — ja kuitenkin hän nukkui. Yhtäkkiä näyttämö muuttui. Ilma tuli painostavaksi ja ummehtuneeksi ja kauhistuneena tunsi hän taas olevansa teljettynä juutalaisen talossa. Siellä istui tuo inhoittava vanha mies nurkassa ja osoitti häntä kuiskaten eräälle toiselle miehelle, joka kasvot poiskäännettyinä istui hänen vieressään.

— Hiljaa, ystäväni! oli hän kuulevinaan juutalaisen sanovan. Se on varmasti hän. Tulkaa pois.

— Hän! tuntui toinen vastaavan. Luuletteko minun voivan erehtyä hänestä? Jos joukko paholaisia näyttäytyisi hänen hahmossaan ja hän olisi heidän joukossaan, olisi aina jotakin, mikä sanoisi minulle, kuka niistä on hän. Jos hautaisitte hänet viisikymmentä jalkaa maan alle ja veisitte minut haudalle, voisin minä, vaikka mitään merkkiä ei haudalla olisi, sanoa, että hän lepää siinä.

Mies näytti sanovan tämän niin kauhistuttavan vihaisena, että Oliver heräsi säikähdyksestä ja syöksyi ylös.

Taivaan Jumala! Mikä se oli, joka ajoi hänen verensä takaisin hänen sydämeensä ja riisti häneltä hengityskyvyn sekä voiman liikahtaakaan? Siinä — siinä akkunan vieressä, aivan hänen edessään — niin lähellä, että hän miltei olisi voinut koskettaa häntä, ennenkuin nousi ylös — silmät akkunasta sisään tuijottavina — seisoi juutalainen! Ja hänen vieressään näki hän kasvot, jotka olivat valkoiset raivosta tai pelosta tai molemmista yht'aikaa. Siinä oli mies, jonka hän oli kohdannut kestikievaritalossa.

Se oli vain silmänräpäys, pilkahdus, vilahdus hänen silmissään, ja he olivat poissa. Mutta he olivat tunteneet hänet ja hän heidät, ja heidän katseensa olivat painuneet niin syvään hänen muistiinsa kuin jos ne olisivat olleet hakatut kiveen ja olleet hänen edessään hänen syntymästään asti. Silmänräpäyksen seisoi hän kuin halvauksen kohtaamana, mutta juoksi sitten huoneesta ulos puutarhaan ja huusi äänekkäästi apua.