SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Oliverin kohtalo pysyy edelleen epäsuopeana ja tuo suuren miehen Lontooseen vahingoittamaan hänen mainettaan.

Kaikissa hyvissä melodraamoissa on tapana esittää vakavia ja naurettavia kohtauksia yhtä säännöllisesti vuorotellen kuin valkeat ja punaiset kerrokset hyvässä siankinkussa. Sankari vaipuu kahleittensa ja onnettomuuksiensa painamana olkivuoteelleen, ja seuraavassa näytöksessä hänen uskollinen, muitta mitään pahaa aavistamaton aseenkantajansa huvittaa yleisöä hilpeällä laululla. Sykkivin sydämin näemme sankarittaren jonkun ylpeän ja tunnottoman lääniherran käsivarsilla, jolloin hänen henkeään ja kunniaansa uhkaa yhtä suuri vaara, muitta hän tarttuu tikariin ja puolustautuu, ja juuri kun jännityksemme on kiihtynyt äärimmilleen, kuuluu vihellys, ja meidät siirretään samassa suureen linnasalon, jossa harmaapäinen ritari laulelee hauskoja renkutuksia vielä hauskempien vasalliensa kera, joilla on vapaa pääsy joka paikkaan, olipa kysymys kirkon kuorista tai palatsista, ja jotka viettävät päivänsä alituisissa juomingeissa ja juhlissa.

Tuollaiset vaihtelut tuntuvat naurettavilta, mutta ne eivät ole kumminkaan niin luonnottomia kuin ensi silmäyksellä luulisi. Todellisessa elämässä ei ole ensinkään harvinaista siirtyminen hyvin katetusta juhlapöydästä kuolinvuoteen ääreen ja surupuvusta tanssiaishepeniin; erotus on vain siinä, että silloin olemme itse hääriviä näyttelijöitä emmekä enää arvostelevia katselijoita, mikä muuttaa asian kokonaan toiseksi. Elämää jäljittelevässä teatterissa eivät näyttelijät huomaa mitään tavatonta intohimojen ja tunteiden äkkinäisissä vaihteluissa tai rajuissa purkauksissa, mutta katselijaa tuomitsevat ne vastenmielisiksi ja liioitelluiksi.

Koska äkilliset muutokset näyttämöön, aikaan ja paikkaan nähden ovat jo vanhastaan sallittuja, pitävätpä monet niitä suorastaan kirjailijan pääasioina — tällaiset arvostelijat käyttävät kirjailijan kelvollisuuden mittapuuna usein niitä vaikeuksia, joihin hän jättää henkilönsä kunkin luvun lopussa — niin katsottaneen tämä lyhyt esipuhe ehkä aivan tarpeettomaksi. Pidettäköön sitä siinä tapauksessa viittauksena siihen, että tämän elämäkerran kirjoittaja on aikeissa siirtyä Oliver Twistin synnyinkaupunkiin; lukija on huomaava, että tähän matkaan on pätevät syyt, sillä muuten ei häntä mitenkään vaivattaisi sinne.

Varhain eräänä aamuna astui herra Bumble köyhäintalon portista ja lähti mahtavan näköisenä ja arvokkain askelin kulkemaan pitkin Valtakatua. Hän esiintyi nyt vahtimestarivirkansa täydessä loistossa; kolmikolkkainen hattu ja kirjailtu takki näyttivät häikäiseviltä aamuauringon valossa, ja keppiään hän puristi terveen ja vahvan miehen koko sitkeydellä. Herra Bumble piti aina päänsä pystyssä, mutta tänä aamuna se oli tavallistakin pystympänä. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme ja koko olennossaan oli jotain ylevää, josta tarkkaava muukalainen olisi arvannut, että vahtimestarin mielessä liikkui niin suuria ajatuksia ja suunnitelmia, ettei niitä voinut muulla tavalla ilmaista.

Herra Bumble ei pysähtynyt juttelemaan kauppiaitten ja muitten vähäpätöisten ihmisten kanssa, jotka kunnioittavasti puhuttelivat häntä, kun hän kulki ohi. Hän vastasi ainoastaan kädenliikkeellä heidän tervehdykseensä eikä hiljentänyt juhlallista käyntiään, ennenkuin saapui vuokrataloon, jossa rouva Mann vaali köyhäinhoidolle sopivalla huolella pieniä vaivaislapsia.

— Hitto vieköön tuon vahtimestarin! sanoi rouva Mann kuullessaan puutarhaveräjältä hänen tutun röykytyksensä. Eikös se jo taas ole täällä, ja vielä tähän aikaan päivästä! Hyvänen aika, herra Bumble, tekö siellä olettekin! Voi miten hauskaa onkaan nähdä teitä! Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra, olkaa niin ystävällinen!

Ensi osa tätä puhetta oli tarkoitettu Susanille, ja ilonhuudahdukset hyvä rouva lausui herra Bumblelle avatessaan veräjää ja saattaessaan vierastaan sangen kunnioittavasti taloon.

— Rouva Mann, sanoi herra Bumble, joka ei tavallisen ihmisen tavoin muitta mutkitta heittäytynyt tuolille, vaan laskeutui istumaan vähä vähältä, ikäänkuin asteettain, rouva Mann, hyvää huomenta, hyvä rouva!

— Minä toivotan teille samaa, herra, vastasi rouva Mann suloisesti hymyillen. Toivottavasta olette hyvässä voinnissa, herra?

— No kutakuinkin, rouva Mann, vastasi vahtimestari. Elämä köyhäintalossa ei ole ruusuilla tanssimista, hyvä rouva.

— Eipä suinkaan, herra Bumble, myönsi rouva Mann. Jos pienet kunnanhoidokit olisivat kuulleet tämän, niin he olisivat olleet varmasti samaa mieltä.

— Kun on kunnan palveluksessa, rouvaseni, jatkoi herra Bumble ja koputti kepillään pöytään, niin elämä on täynnä kiusaa, vaikeuksia ja kovaa työtä, mutta luulen voivani sanoa, että kaikki julkiset toimet ovat yhtä vaivalloisia.

Rouva Mann ei tosin oikein ymmärtänyt, mitä vahtimestari tarkoitti, mutta nosti osaaottavan näköisenä käsiään ja huokasi syvään.

— Niin, te voitte kyllä huokailla, rouva Mann, sanoi vahtimestari.

Kun rouva Mann huomasi menetelleensä oikein, niin hän huokasi vielä kerran virkamiehen ilmeiseksi mielihyväksi. Tämä tukahutti kuitenkin kiitollisen hymyilynsä silmäilemällä vakavasti kolmikolkkaista hattua ja sanoi: — Rouva Mann, minä matkustan Lontooseen.

— Hyvä Jumala, herra Bumble! kirkasi rouva Mann perääntyen.

— Lontooseen, rouvaseni, toisti järkkymätön vahtimestari, postivaunuissa, minä ja kaksi hoidokkia, rouva Mann! Niiden kotipaikkaoikeudesta on syntynyt käräjäjuttu, ja johtokunta on valinnut minut — minut, rouva Mann — selvittämään asian Clerkenwellin piirioikeudessa, ja pelkäänpä pahoin, lisäsi herra Bumble suoristautuen, että Clerkenwellin herrat huomaavat menetelleensä typerästi jo ennenkuin ovat päässeet selville, mikä minä olen miehiäni.

— Voi, teidän ei pidä olla liian ankara heitä kohtaan, herra, sanoi rouva Mann mielistellen.

— Clerkenwellin oikeus on itse syypää siihen, rouvaseni, vastasi herra Bumble, ja jos Clerkenwellin oikeus huomaa selvinneensä jutusta huonommin kuin on odottanut, niin se saa kiittää siitä vain itseään.

Herra Bumblen uhkaavissa sanoissa piili niin paljon varmuutta ja päättäväisyyttä, että rouva Mann näytti aivan pelon lamauttamalta. Viimein hän sanoi: — Matkustatte siis postivaunuissa, herra? Minä luulin, että kunnanvaivaisia kuljetetaan rattailla.

— Vain silloin, kun ne ovat sairaita, rouva Mann, selitti vahtimestari. Me panemme sairaat hoidokit aina sadeilmalla avonaisille rattaille, etteivät ne vilustuisi.

— Vai niin! sanoi rouva Mann.

— Eräs postivaunu ottaa kuljettaakseen nämä molemmat vaivaiset hyvin halvalla, sanoi herra Bumble. Ne ovat kumpikin kovin raihnaisia, ja olemme laskeneet, että niiden toimittaminen muualle tulee kahta puntaa halvemmaksi kuin hautauskustannukset — se merkitsee, jos me voimme keinotella ne jonkin muun seurakunnan niskoille, minkä luulen kyllä käyvän päinsä, elleivät ne vain kuole matkalla tehdäkseen meille kiusaa. Hah, hah, haa!

Kun herra Bumble oli nauranut hetken aikaa, osuivat hänen silmänsä taas kolmikolkkaiseen hattuun, ja hän muuttui heti vakavaksi.

— Mutta mehän unohdamme aivan liikeasiat, rouva Mann, sanoi vahtimestari. Tässä on teidän kuukausimaksunne köyhäinhoidolta.

Herra Bumble otti taskustaan käärön hopearahoja ja pyysi niistä kuittia, jonka rouva Mann heti kirjoittikin.

— Se on hiukan tuhruinen, sanoi rouva Mann, mutta muuten oikein, luulisin. Tuhannet kiitokset, herra Bumble; olen teille sangen kiitollinen.

Herra Bumble vastasi rouva Mannin niiaukseen lempeästi nyökäten ja kysyi, kuinka lapset voivat.

— Jumala siunatkoon niitä pieniä kullanmuruja! lausui rouva Mann liikutettuna. Ne voivat niin hyvin kuin saattaa toivoa, ne pikku lemmikit. Tietysti lukuunottamatta niitä kahta, jotka kuolivat viime viikolla, ja pikku Dickiä.

— Eikö hän ole vieläkään parantunut? kysyi herra Bumble. Rouva Mann pudisti päätään.

— Siinä tapauksessa hän on varmasti erittäin pahantapainen lapsi, sanoi herra Bumble suuttuneena. Missä hän on?

— Tuon hänet tänne minuutin kuluttua, herra, vastasi rouva Mann. Tulehan tänne, Dick!

Pian löydettiinkin Dick, ja kun hänen kasvonsa oli pesty pumpun alla ja kuivattu rouva Mannin hameeseen, viettiin hänet pelätyn vahtimestarin, herra Bumblen nähtäväksi.

Poika oli kalpea ja laiha; hänen poskensa olivat kuopalla ja silmät suuret ja loistavat. Kehno köyhäintalonpuku, kurjuuden virkamerkki, riippui väljänä hänen näivettyneen vartalonsa ympärillä, ja hänen nuoret jäsenensä olivat kuivuneet kuin vanhan miehen. Tällainen olento seisoi nyt vavisten herra Bumblen edessä uskaltamatta kohottaa silmiään lattiasta ja peläten vahtimestarin ääntäkin.

— Etkö sinä voi katsoa herraa kasvoihin, senkin uppiniskainen veitikka? koveni rouva Mann.

Lapsi nosti nöyrästi silmänsä ja kohtasi herra Bumblen katseen.

— Mitä sinulle kuuluu, vaivais-Dick? kysyi herra Bumble leikillisesti.

— Ei mitään, herra, vastasi lapsi hiljaa.

— Sitä minäkin arvelin, sanoi rouva Mann, joka oli luonnollisesti makeasti nauranut herra Bumblen sukkeluudelle, luullakseni et tarvitse mitään.

— Kyllä, minä tahtoisin… sopersi poika.

— Vai niin, keskeytti rouva Mann. Toivoakseni et aio väittää kärsiväsi jotain puutetta? No, pikku…

— Vaiti, rouva Mann, vaiti! käski vahtimestari kohottaen kättään pyytävän arvokkaasti. Mitä sinä tahtoisit, no?

— Minä toivoisin, sanoi lapsi vavisten, että joku kirjoittaisi minun puolestani muutamia sanoja paperille ja sitten käärisi sen kokoon ja säilyttäisi siksi, kunnes minut viedään hautaan.

— Mitä ihmettä poika mahtaa tarkoittaa? huudahti herra Bumble, johon lapsen vakava puhetapa oli jonkunverran vaikuttanut, vaikka hän olikin sellaiseen tottunut. Mitä tarkoitatte, herra?

— Minä haluaisin, sanoi lapsi, kertoa Oliver Twist raukalle, miten suuresti rakastan häntä ja että olen monta kertaa yksin ollessani itkenyt ajatellessani hänen kulkuaan pimeinä öinä kenenkään auttamatta häntä. Tahtoisin sanoa hänelle, jatkoi lapsi ristien pienet kätensä ja puhuen vielä innokkaammin, että olen iloinen, kun saan kuolla lapsena, sillä jos kasvaisin ensin aikamieheksi, niin pikku sisareni, joka on taivaassa, unohtaisi ehkä minut tai ei enää tuntisi minua, ja olisimme paljon onnellisempia, jos saisimme molemmat olla lapsina yhdessä siellä ylhäällä.

Herra Bumble silmäili pientä puhujaa kiireestä kantapäähän kuvaamattoman hämmästyneenä ja sanoi sitten kääntyen emäntään päin: — Niissä on kaikissa sama villitys, rouva Mann. Se Oliver hylky on turmellut ne kaikki!

— Tällaista en olisi sitten koskaan voinut edes kuvitella, herra! vastasi rouva Mann nostaen kätensä ilmaan ja luoden vihaisen katseen Dickiin. En ole eläissäni nähnyt noin paatunutta pikku lurjusta!

— Viekää hänet pois, rouva Mann! sanoi herra Bumble käskevästi. Tästä on tehtävä ilmoitus johtokunnalle, hyvä rouva.

— Toivoakseni herrat huomaavat, ettei syy ole minussa, herra? uikutti rouva Mann surkean näköisenä.

— Tietysti he ymmärtävät sen, hyvä rouva: he saavat tietää asian oikean laidan, lohdutti herra Bumble. Kas niin, viekäähän nyt pois hänet, minä en enää siedä nähdä häntä.

Dick vietiin heti huoneesta ja teljettiin hiilivajaan. Bumble lähti vähän senjälkeen takaisin kaupunkiin valmistuakseen matkalle.

Kello kuusi seuraavana aamuna herra Bumble vaihtoi kolmikolkkaisen hattunsa pyöreään, kääriytyi siniseen päällystakkiin ja istuutui postivaunun ulkoreunalle niiden kahden hoidokin kanssa, joiden kotipaikka oli riidanalainen. Hän saapui oikeaan aikaan Lontooseen kokien matkallaan ikävyyksiä ainoastaan hoidokkiensa puolelta, jotka itsepintaisesti värisivät vilusta koko ajan ja valittelivat kylmyyttä niin uskottavan näköisinä, että herra Bumblenkin hampaat alkoivat kalista ja hän tunsi olonsa erittäin epämukavaksi, vaikka hänellä oli yllään lämmin päällystakki.

Hankittuaan ilkeämielisille seuralaisilleen yösijan Bumble sijoittui kaikessa rauhassa siihen majataloon, jonne postivaunu oli pysähtynyt, ja tilasi itselleen vaatimattoman päivällisen, mihin kuului paistia, osterikastiketta ja portteria. Aterian jälkeen, hän sekotti konjakkia ja vettä lasiin, jonka laski uuninreunustalle, veti tuolinsa lähemmäksi tulta ja valmistautuessaan mukavasti lukemaan sanomalehteä hän pohti siveelliseltä kannalta ihmisten yleistä ja yhä enenevää tyytymättömyyttä kohtaloonsa.

Herra Bumblen silmiin osui ensimmäiseksi seuraava ilmoitus:

VIIDEN PUNNAN PALKKIO.

Koska eräs poika, nimeltä Oliver Twist, viime torstai-iltana poistui tai houkuteltiin kotoaan Pentonvillestä eikä hänestä ole senjälkeen mitään kuultu, niin maksetaan yllämainittu palkkio sille, joka voi antaa tietoja mainitun Oliver Twistin löytämiseksi tai valaista hänen aikaisempia vaiheitaan, jotka ilmoittaja monesta syystä haluaisi erittäin mielellään saada selville.

Sitä seurasi tarkka kuvaus Oliverin vaatetuksesta, ulkomuodosta ja katoamisesta sekä viimeiseksi herra Brownlowin täydellinen nimi ja osoite.

Herra Bumblen silmät levisivät selko selälleen; hän luki ilmoituksen hitaasti ja huolellisesti kolme eri kertaa ja oli jo viittä minuuttia myöhemmin matkalla Pentonvilleen unohtaen kiihdyksissään lämpimän totinsakin koskemattomana uuninreunustalle.

— Onko herra Brownlow kotona? kysyi herra Bumble tytöltä, joka avasi oven.

Tähän kysymykseen hän sai tavallisen kiertelevän vastauksen: — En tiedä, mistä te olette?

Tuskin herra Bumble oli ehtinyt mainita Oliver Twistin nimen asiansa selvittämiseksi, kun rouva Bedwin, joka oli kuunnellut salin ovella, kiiruhti eteiseen henki kurkussa.

— Astukaa sisään, astukaa sisään, sanoi vanha rouva, tiesinhän minä, että saisimme kuulla hänestä. Pikku raukka! Tiesinhän minä! Olin varma siitä! Jumala häntä siunatkoon, sitähän minä olen koko ajan sanonut!

Tämän sanottuaan vanha rouva syöksyi takaisin saliin, heittäytyi sohvalle ja purskahti itkuun. Palvelustyttö, joka ei ollut niin tunteellinen, oli sillä välin juossut ylös portaita ja palasi nyt pyytäen vieraan astumaan toiseen kerrokseen, mitä kutsua tämä heti noudattikin. Hänet opastettiin pieneen työhuoneeseen, jossa Brownlow ja Grimwig istuivat edessään muutamia pulloja ja laseja. Viimemainittu herra huudahti heti: — Vahtimestari! Köyhäintalon vahtimestari, tai muuten lupaan syödä oman pääni!

— Pyydän, älkää nyt keskeyttäkö minua, sanoi herra Brownlow. Olkaa hyvä ja istukaa!

Herra Bumble istuutui aivan hämmentyneenä herra Grimwigin omituisesta käytöksestä. Herra Brownlow siirsi lamppua niin, että saattoi täydellisesti nähdä vahtimestarin kasvot, ja lausui hiukan kärsimättömästi: — No, hyvä herra, te tulette ilmoitukseni johdosta?

— Aivan niin, herra, vastasi Bumble.

— Ja te olette vahtimestari, vai mitä? kysyi herra Grimwig.

— Minä olen köyhäintalon vahtimestari, hyvät herrat, vastasi Bumble ylpeästi.

— Tietysti, kuiskasi herra Grimwig ystävälleen. Tiesinhän minä sen. Vahtimestari sormenpäitään myöten!

Herra Brownlow pudisti hiukkasen päätään saadakseen ystävänsä vaikenemaan ja jatkoi sitten:

— Tiedättekö, missä se poika rukka nykyään oleskelee?

— En, siitä minulla ei ole aavistustakaan, vastasi herra Bumble.

— No, mitä sitten tiedätte hänestä? kysyi vanha herra. Kertokaa, ystäväni, jos teillä on jotain kerrottavaa. Mitä tiedätte hänestä?

— Ettehän vain mahdollisesti tiedä mitään hyvää hänestä? kysäisi herra Grimwig pisteliäästi tutkittuaan huolellisesti Bumblen kasvojen piirteitä.

Herra Bumble iski heti tähän kysymykseen ja ravisteli päätään pahaenteisesti.

— Siinä näette! huudahti herra Grimwig luoden voitonriemuisen katseen ystäväänsä.

Brownlow silmäili levottomana Bumblen pulleita kasvoja ja pyysi häntä kertomaan niin lyhyesti kuin mahdollista, mitä tiesi Oliverista.

Herra Bumble pani hattunsa syrjään, avasi takkinsa napit, risti käsivartensa rintansa päälle, taivutteli päätään miettiväisenä ja alkoi kertomuksensa muisteltuaan ensin tuiman näköisenä jonkun aikaa.

Kävisi väsyttäväksi toistaa tässä vahtimestarin sanoja, etenkin kun ne veivät aikaa ainakin kaksikymmentä minuuttia. Niiden pääsisällys oli seuraava: Oliver oli löytölapsi, syntynyt alhaisista ja paheellisista vanhemmista, pienestä pitäen osoittautunut petolliseksi, kiittämättömäksi ja ilkeäksi sekä päättänyt lyhyen uransa synnyinkaupungissaan tekemällä salakavalan ja verenhimoisen hyökkäyksen erään viattoman pojan kimppuun ja karannut senjälkeen yöllä isäntänsä luota. Todisteeksi siitä, että hän oli todellakin se henkilö, joksi itseään sanoi, herra Bumble laski pöydälle ne asiakirjat, jotka oli tuonut mukanaan pääkaupunkiin, ja odotti sitten käsivarret ristissä herra Brownlowin huomautuksia.

— Pelkäänpä, että se on liiankin totta, sanoi vanha herra surullisesti kohottaen katseensa papereista. Tässä on palkkio tiedostanne; olisin mielelläni maksanut kolme kertaa näin paljon, jos olisitte kertonut pojasta jotain hyvää.

Jos herra Bumble olisi tiennyt tämän aikaisemmin, niin luultavasti hän olisi antanut pienelle kertomukselleen aivan toisen värityksen. Nyt se oli kuitenkin liian myöhäistä; siksi hän vain pudisti päätään hyvin juhlallisesti, pisti saamansa viisi puntaa taskuunsa ja poistui.

Herra Brownlow käveli muutamia minuutteja edestakaisin huoneessa, nähtävästi kovin alakuloisena vahtimestarin kertomuksesta, niin että herra Grimwigilläkään ei ollut, sydäntä kiusata häntä enempää. Viimein hän pysähtyi ja soitti kelloa kiivaasti.

— Rouva Bedwin, sanoi herra Brownlow, kun emännöitsijä astui huoneeseen, tuo Oliver on petturi.

— Se on mahdotonta, herra, aivan mahdotonta, vastasi vanha rouva pontevasti.

— Minä sanon teille, että hän on petturi, toisti Brownlow. Mitä tarkoitatte sillä, että se on muka mahdotonta? Olemme juuri kuulleet koko hänen elämäkertansa, ja hän on syntymästään saakka ollut aikamoinen pieni lurjus!

— Sitä minä en koskaan usko, herra, vastasi vanha nainen lujasti, en koskaan!

— Ettehän te vanhat naiset usko koskaan muita kuin puoskareita ja vanhoja valheellisia juttuja, ärähti herra Grimwig. Minä tiesin sen kaiken aikaa. Miksi ette noudattaneet neuvoani heti alussa? Tai ehkäpä olisitte niin tehneetkin, ellei hänellä olisi ollut kuumetta? Luultavasti. Hän oli kovin miellyttävä, vai mitä? Miellyttävä! Puh! Herra Grimwig kohensi hiiliä kiukkuisesti.

— Hän oli rakastettava, kiitollinen ja lempeä lapsi, hyvä herra, vastasi rouva Bedwin lämpimästi. Minä tunnen lapset, sillä neljäkymmentä vuotta olen ollut niiden kanssa tekemisissä, mutta ihmisten, jotka eivät voi sanoa itsestään samaa, ei pitäisi puhua lapsista kerrassaan mitään. Se on minun mielipiteeni!

Tämä ankara hyökkäys kohdistui Grimwigiin, joka oli vanhapoika; mutta kun se ei näyttänyt aikaansaavan muuta kuin pilkallisen hymyn tämän herrasmiehen huulille, niin vanha rouva keikautti päätään ja silitti esiliinaansa ikäänkuin valmistukseksi uuteen puheeseen, josta herra Brownlow kuitenkin esti hänet.

— Vaiti! huudahti vanha herra teeskennellen suuttumusta, joka oli hänestä kaukana sillä hetkellä. Älkää enää koskaan mainitko sen pojan nimeä! Senvuoksi soitin teille. Ei koskaan! Muistakaa se — ei millään verukkeella! Voitte mennä nyt, rouva Bedwin. Muistakaa, mitä sanoin, tarkoitan täyttä totta!

Brownlowin talossa vallitsi synkkä mieliala sinä iltana. Oliverin sydäntä ahdisti, kun hän ajatteli hyviä ja jaloja ystäviään. Oli hyvä, ettei hän saattanut tietää, mitä nämä olivat kuulleet hänestä, sillä silloin se olisi pakahtunut.