KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Tiedustelee Oliver Twistiä ja jatkaa kertomusta hänen seikkailuistaan.

— Repikööt sudet kurkkunne! murisi Sikes ja kiristeli raivoissaan hampaitaan. Toivoisinpa olevani joukossanne, niin ulvoisitte toisella tavalla!

Lausuessaan tämän uhkauksen kaikella sillä villillä raivolla, mihin hänen raaka luonteensa pystyi, laski hän haavoitetun polvensa varaan, käänsi silmänräpäykseksi päätään ja tirkisteli tutkistellen takaa-ajajiin päin.

Ainoastaan vähän saattoi eroittaa sumun ja pimeyden läpi, mutta äänekkäitä ihmisten huutoja värähteli läpi ilman, ja myrskykellon kaiunnan herättämät koirat haukkuivat joka suunnalla.

— Pysähdy, sinä liuhu koira! huusi rosvo, tarkoittaen Toby Crackitia, joka käytti pitkiä koipiaan parhaan kykynsä mukaan ja jo oli hyvän matkaa edellä. Pysähdy!

Tämän sanan toistaminen sai Tobyn pysähtymään siihen paikkaan, sillä hän ei ollut aivan varma, oliko hän ampumamatkan ulkopuolella Sikesistä, joka ei suinkaan ollut sellaisella tuulella, että hänen saattoi otaksua laskevan leikkiä.

— Auta minua pojan kantamisessa! karjui Sikes ja viittasi raivoten toverilleen. Tule tänne!

Toby teki elkeen kääntyäkseen, mutta uskalsi murista vastaan matalalla ja ilman puutteesta sortuneella äänellä sekä osoitti huomattavaa vastahakoisuutta lähestyessään.

— Nopeammin, huusi Sikes, asettaen pojan alas erääseen kuivaan ojaan ja vetäen pistoolin taskustaan. Älä yritä pitää minua pilkkanasi!

Tämän silmänräpäyksen aikana lisääntyi melu, ja Sikes saattoi, kääntyessään taas ympäri, nähdä henkilöitten, jotka häntä seurasivat, jo olevan kiipeämässä yli veräjän vainiolle, jolla hän oli, sekä parin koiran olevan muutamia askeleita heidän edellään.

— Kaikki on mennyttä, Bill! kirkui Toby Crackit. Päästä penikka ja näytä niille kantapäitäsi! Näillä jäähyväissanoilla teki Crackit, joka mieluummin tahtoi antautua mahdollisuuteen tulla ystävänsä ampumaksi kuin varmuuteen joutua vihollisten vangiksi, täyskäännöksen ja lähti menemään täyttä vauhtia. Sikes puri hampaansa yhteen, katsoi vielä kerran ympärilleen, heitti vaipan, johon Oliver kiireesti oli kääritty, hänen maassa makaavan ruumiinsa yli ja juoksi pitkin pensasaidan etusivua, johtaakseen takaa-ajajien huomion pois siitä paikasta, missä Oliver makasi, minkä jälkeen hän pysähtyi silmänräpäykseksi erään toisen pensasaidan eteen, joka suorakulmaisesti yhtyi edelliseen, käänsi pistoolinsa ylös ilmaan ja laukaisi sen, jonka jälkeen hän katosi.

— Hoi, hoi, tänne! huusi vapiseva ääni takana päin. Pincher! Neptun! Tännepäin, tännepäin!

Koirat, joilla ei paremmin kuin herroillaankaan näyttänyt olevan erikoista taipumusta siihen urheiluun, jossa ne olivat mukana, vastasivat innokkaasti kutsuun, ja kolme miestä, jotka nyt olivat tulleet kappaleen matkaa vainiolle, pysähtyi neuvotellakseen toistensa kanssa.

— Minun neuvoni tai minun käskyni, tahdoin sanoa, sanoi lihavin mies seurassa, on, että me muitta mutkitta menemme kotia jälleen.

— Tahdon aivan samaa, mitä mr Giles suvaitsee määrätä, sanoi pienempi, muttei suinkaan sirompi henkilö, joka oli hyvin kalpea kasvoiltaan ja äärimmäisen kohtelias, kuten arat ihmiset yleensä tapaavat olla.

— En haluaisi vaikuttaa epäkohteliaalta, hyvät herrat, sanoi seuran kolmas mies, se, joka oli kutsunut koiria. Mr Gilesinhän tulee tietää, mikä on viisainta.

Tämä keskustelu tapahtui varkaat yllättäneitten kahden miehen sekä erään kattilanpaikkaajan välillä, joka viimeksimainittu oli nukkunut eräässä ulkorakennuksessa ja yhdessä molempain koirainsa kanssa herätetty ottamaan osaa murtovarkaitten takaa-ajoon. Mr Giles palveli sen vanhan naisen luona, joka omisti talon, hovimestarin ja palvelijan kaksoisominaisuudessa, ja Brittles oli käskyläinen tai juoksupoika ja oli jo lapsena tullut hänen palvelukseensa, ja häntä pidettiin sentähden yhä edelleen lupaavana poikana, vaikka hän jo oli hieman yli kolmenkymmenen.

Pysytellen tiukasti yhdessä ja tarkkaavasti katsellen ympärilleen, milloin hyvänsä rajutuulen puuska rapisi puunoksissa, kiiruhtivat nämä kolme miestä takaisin sen puun luokse, jonka taakse olivat kätkeneet lyhtynsä, ettei sen valo paljastaisi varkaille, mihin suuntaan näitten tuli ampua. He nostivat sen ylös ja lähtivät ripeässä tahdissa suoraa tietä kotiin, ja kauan sen jälkeen kuin heidän usvaiset hahmonsa olivat lakanneet eroittumasta, voi kynttilänvalon nähdä leiskuvan ja leijailevan etäällä, ikäänkuin sen hämyisen ja kostean ilman haihtumaerityksenä, minkä läpi lyhtyä nopeasti kannettiin.

Ilma tuli yhä kylmemmäksi päivän alkaessa hitaasti sarastaa, ja sumu kietoutui maan pinnalle kuin paksu savupilvi. Ruoho oli märkä, polut ja alempana sijaitsevat paikat olivat veden vallassa, ja epäterveellinen tuuli levitti kosteaa henkäystään ontosti, valittavasti ääntäen. Oliver makasi edelleen liikkumattomana ja tajuttomana sillä paikalla, johon Sikes oli hänet jättänyt.

Aamu valkeni nyt kiivaammin. Ilma tuli kirpeämmäksi ja läpitunkevammaksi juuri kun sen ensimmäinen, harmaa väritys, yön kuolema pikemmin kuin päivän syntymä, kimmelsi taivaalla. Esineet, jotka olivat näyttäneet niin synkiltä ja kammottavilta pimeässä, tulivat yhä selvemmiksi ja siten vähitellen luonnolliseen muotoonsa. Oli alkanut sataa tiheästi ja kiihkeästi ja sadekuurot rapisivat meluten lehdettömissä pensaissa, mutta Oliver ei tuntenut, kun ne löivät häntä vasten, sillä hän makasi yhä edelleen avuttomana ja tiedottomana savisella vuoteellaan. Vihdoin mursi tukahdutettu tuskan huudahdus vallitsevan hiljaisuuden, ja hän heräsi samassa kun päästi sen. Hänen vasen käsivartensa, joka oli huolimattomasti sidottu, riippui liikkumattomana ja raskaana hänen sivullaan ja side oli läpikotaisin veren tahraama. Hän oli niin väsynyt, että tuskin kykeni nousemaan istualleen, ja onnistuttuaan sen viimein tekemään katseli hän tolkuttomana ympärilleen etsien apua ja ähkyen ääneensä kivusta. Hänen kaikkien jäsentensä vapistessa kylmästä ja äärimmäisestä väsymyksestä, ponnistausi hän päästäkseen jaloilleen, mutta kaatui pitkin pituuttaan maahan.

Oltuaan lyhyen hetken sen huumauksen vallassa, jossa hän oli maannut niin kauan, pakotti hänen sydämessään ryömivä tunne, joka tuntui sanovan hänelle, että jos hän makaisi edelleen siinä, hän varmastikin oli kuoleva, hänet uudelleen nousemaan ylös, hänen onnistui päästä jaloilleen ja hän yritti kävellä. Hän kulki kuin houreessa ja hoiperteli kuin juopunut, mutta hän kesti kuitenkin, ja kulki vitkalleen pää hitaasti painuen rintaa vasten horjahdellen eteenpäin, hän ei tiennyt, minne.

Siten hoippui hän eteenpäin, melkein koneellisesti ryömien läpi veräjien tai pensasaitojen aukkojen, kunnes tuli maantielle, ja täällä alkoi sataa niin rankasti, että se herätti hänet.

Hän katsoi ympärilleen ja keksi jotenkin lähellä erään talon, johon hän ehkä uskaltaisi lähteä. Kun ihmiset näkisivät hänen tilansa, herättäisi se ehkä myötätuntoa häntä kohtaan, ja ellei, ajatteli hän, niin oli kuitenkin parempi kuolla ihmisasunnon läheisyydessä kuin kaukana avoimella vainiolla. Hän kokosi sentähden kaikki voimansa viimeiseen yritykseen ja käänsi hoippuvat askeleensa kohti taloa.

Kun hän lähestyi sitä, tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt sen ennen. Hän ei voinut muistella mieleensä mitään sen yksityiskohdista, mutta hän tunsi joka tapauksessa rakennuksen muodon ja ulkonäön.

Tämä puutarhamuuri! Ruohikossa sen sisäpuolella oli hän edellisenä iltana langennut polvilleen ja kerjännyt molemmilta miehiltä armoa. Se oli sama talo, johon he olivat murtautuneet.

Oliver joutui sellaisen pelon valtaan, tuntiessaan paikan, että hän silmänräpäykseksi unohti haavansa aiheuttaman kivun ja ainoastaan ajatteli pakoa. Pakoa! Hän kykeni tuskin pysymään pystyssä, ja vaikkapa hän olisi ollut täysissä voimissaan, minne hän sitten olisi paennut? Hän nojasi puutarhaveräjään. Se ei ollut lukittu, vaan heilui haoissaan. Hän hoippui yli ruohokentän, kapusi ylös portaita ja kolkutti hiljaa ulko-ovelle, jolloin menetti voimansa ja vaipui maahan erään pilarin juuressa pikku uloskäytävässä.

Sattumalta olivat mr Giles, mr Brittles ja kattilanpaikkaaja paraillaan virkistämässä itseään teellä ja muilla virvokkeilla yön vaivojen ja pelästyksen jälkeen. Mr Giles istui jalat ojennettuina keittiötakan edessä, nojaten vasenta käsivarttaan pöytään, oikealla täydentäen tyhjentävää ja järjestelmällistä kertomusta sisäänmurrosta, jota hänen kuulijansa (mutta erityisesti keittäjätär ja palvelustyttö, jotka olivat myös seurassa) kuuntelivat mielenkiinnosta henkeään pidättäen.

— Kello oli suunnilleen puoli kolme, sanoin Giles, niin, uskallan melkein väittää, että se oli lähempänä kolmea, kun minä heräsin ja käännyin sängyssäni (tässä kääntyi mr Giles ympäri tuolillaan ja veti pöytäliinan kulman päälleen kuin lakanan), silloin olin kuulevinani melua…

Kertomuksen tässä kohdassa kalpeni keittäjätär ja pyysi palvelustyttöä työntämään oven kiinni. Palvelustyttö pyysi Brittlesiä tekemään sen, ja tämä vuorostaan kehoitti kattilanpaikkaajaa tekemään sen, mutta kattilanpaikkaaja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut.

— …olin kuulevinani melua, jatkoi Giles. Se on vain kuvittelua, sanoin ensiksi itsekseni ja olin juuri asettumassa taas levolle, kun uudestaan kuulin melua oikein selvästi.

— Millaista melua se oli? kysyi keittäjätär.

— Jonkinlaista rämisevää ääntä, vastasi mr Giles ja katsoi ympärilleen.

— Se kuului pikemminkin, kuin olisi raapinut naulalla riivinrautaa, väitti mr Brittles.

— Se oli sellaista silloin kun sinä sen kuulit, vastasi mr Giles, mutta minun kuullessani oli se rämisevää ääntä. Kiersin peitteeni auki, jatkoi mr Giles ja kieputti kokoon pöytäliinan, nousin istualleni sängyssä ja kuuntelin.

Keittäjätär ja palvelustyttö huudahtivat samaan aikaan "Herranen aika!" ja vetivät tuolinsa lähemmäksi toisiaan.

— Minä kuulin sen nyt aivan selvästi, toisti mr Giles. Joku, sanon itsekseni, on par'aikaa murtamassa ovea tai ikkunaa, mitä on tehtävä? Minun täytyy herättää Brittles parka ja pelastaa hänet tulemasta murhatuksi sängyssään, muutoin, sanon minä, leikataan hänen kaulansa poikki vasemmasta korvasta oikeaan asti eikä hän saa sitä koskaan tietää.

Tässä kääntyivät kaikkien katseet mr Brittlesiin, joka tuijotti puhujaan suu ammollaan ja kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilme.

— Heitin peiton päältäni, jatkoi mr Giles, heitti luotaan pöytäliinan ja katsoi terävästi keittäjättäreen ja palvelustyttöön, nousin hiljaa sängystä ja vedin jalkaani parin…

— Naisväkeä on läsnä, mr Giles, supatti kattilanpaikkaaja.

— …parin kenkiä, sanoi mr Giles kääntyen häneen päin ja asettaen suuren painon sanalle kenkiä, tartuin ladattuun pistoolin, joka aina seuraa hopeakoria ylös, ja menin varpaisillani hänen huoneeseensa. Brittles, sanoin minä, sittenkuin olin herättänyt hänet. Älkää pelästykö!

— Niin teitte, sanoi Brittles tukahdutetulla äänellä.

— Me olemme kuoleman omat, luulen minä, sanoin minä, jatkoi Giles, mutta älkää pelästykö!

— Pelästyikö hän? kysyi keittäjätär.

— Ei, ei vähääkään, vastasi mr Giles. Hän oli yhtä rauhallinen… melkein yhtä rauhallinen kuin minä.

— Minä olisin kuollut siihen paikkaan, jos se olisin ollut minä, siitä olen varma, sanoi palvelustyttö.

— Te olette nainen, sanoi Brittles rohkaisten mieltään.

— Brittles on oikeassa, sanoi Giles ja nyökkäsi myöntäen päätään, naisihmiseltä ei voi odottaa mitään muuta. Mutta me miehet otimme salalyhdyn, joka oli Brittlesin pöydällä ja hapuilimme pimeään alas portaita.

Mr Giles oli noussut tuoliltaan ja suljetuin silmin ottanut pari askelta eteenpäin säestääkseen kertomustaan sopivalla toiminnalla, kun hän, kuten muukin seura, kiivaasti hätkähti ja kiirehti takaisin tuolilleen. Keittäjätär ja palvelustyttö kirkaisivat.

— Koputettiin! sanoi mr Giles tekeytyen täysin levolliseksi. Avatkaa ovi, joku on siellä!

Ei kukaan liikahtanut.

— On todellakin merkillistä, että koputetaan näin varhain aamulla, sanoi mr Giles tarkastellen kalpeita kasvoja ympäriltään ja itse ollen hyvin valju. Mutta ovi täytyy avata. Eikö kukaan teistä kuule?

Puhuessaan katsoi mr Giles Brittlesiin, mutta kun tämä nuori mies oli ylen vaatimaton luonteeltaan, ei hän laskenut itseään miksikään, joten käsky ei voinut tarkoittaa häntä; ainakaan ei hän mitään vastannut. Giles loi silloin kattilanpaikkaajaan vetoavan katseen, mutta tämä oli äkisti vaipunut uneen. Eivätkä naisihmiset voineet edes tulla kysymykseenkään.

— Jos Brittles mieluummin haluaa avata oven todistajien ollessa läsnä, olen minä valmis tulemaan yhdeksi, sanoi mr Giles silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen.

— Minä myöskin, sanoi kattilanpaikkaaja, joka nyt oli herännyt yhtä äkisti kuin oli nukahtanutkin.

Näillä ehdoilla myöntyi Brittles, ja koska seura oli tullut levollisemmaksi havaitessaan (avattaessa luukut), että oli jo valoisa päivä, lähtivät he kaikki tyyni, koirat etunenässä, naisten, jotka pelkäsivät jäädä yksin jäljelle, muodostaessa jälkijoukon. Gilesin kehoituksesta puhuivat kaikki hyvin äänekkäästi antaakseen jokaisen ulkopuolella olevan ilkeämielisen henkilön tiedoksi, että heitä oli kokonainen joukko, ja kiitos mestarillisen päähänpiston, mikä syntyi saman miehen älykkäissä aivoissa, nipistivät he koiria hännästä saadakseen ne haukkumaan.

Kun nämä alkuvalmistelut oli suoritettu, tarttui mr Giles kattilanpaikkaajan kainaloon (estääkseen häntä juoksemasta tiehensä, kuten hän leikillisesti sanoi) ja käski avaamaan oven. Brittles totteli, ja ryhmä, joka tuskallisesti kurkisti yli toistensa olkapäitten, ei nähnyt peloittavampaa kuin pikku Oliver Twist raukan, joka upiuuvuksissa ja kykenemättömänä lausumaan sanaakaan kohotti raskaat silmänsä ja mykästi vetosi heidän myötätuntoonsa.

— Joku poika, puhkesi Giles sanoiksi ja työnsi rohkeasti kattilanpaikkaajan sivulle. Mistä on kysy— … mutta — Brittles — katsohan tänne — näetkös?

Brittles, joka oli mennyt oven taakse avatessaan sen, ei saanut silmiinsä Oliveria, ennenkuin tämä huudahti äänekkäästi. Mr Giles tarttui poikaa toiseen jalkaan ja toiseen käsivarteen, onneksi ei haavoitettuun, laahasi hänet eteiseen ja laski hänet siellä pitkin pituuttaan lattialle.

— Täällä hän on! huusi Giles äärimmäisen kiihtyneenä ja kääntyi ylös portaita kohti. Täällä on yksi varkaista! Täällä on varas, — miss — haavoittunut, miss! Minä ammuin häntä, miss, ja Brittles piti kynttilää.

— Lyhtyä, miss, huudahti Brittles, asettaen toisen kätensä suulleen, jotta hänen äänensä kuultaisiin kauemmaksi.

Molemmat naispalvelijat juoksivat ylös portaita ilmoittaakseen uutisen, että mr Giles oli vanginnut yhden varkaista, ja kattilanpaikkaaja askarteli yrittäen palauttaa Oliveria jälleen tajuihinsa, jottei hän kuolisi, ennenkuin hänet voitaisiin hirttää. Keskellä tätä melua ja liikettä kuultiin lempeä naisääni, joka heti tukahutti kiihtyneet äänet.

— Giles! kuiskasi ääni ylhäältä portailta.

— Täällä, miss, vastasi Giles. Älkää pelätkö, en ole vahingoittunut. Hän teki epätoivoista vastarintaa, mutta pian sain hänet lannistetuksi.

— Hiljaa! vastasi nuori nainen. Te pelästytätte tätiäni yhtä paljon kuin varkaat tekivät. Onko hän vaikeasti haavoittunut, se raukka?

— Hyvin vakavasti, miss, vastasi Giles kuvaamattoman itsevarmasti.

— Näyttää kuin hän olisi mennyttä kalua, miss, ulvoi Brittles samalla tavalla kuin äsken. Ettekö halua tulla katsomaan häntä, siinä tapauksessa että hän kuolee, miss?

— Hiljaa, hiljaa, niin olette kiltti, keskeytti hänet nuori nainen. Odottakaa rauhallisesti silmänräpäys, kunnes olen puhunut tätini kanssa.

Askelilla yhtä pehmeillä ja lempeillä kuin äänikin oli ollut etääntyi puhuja ja tuli pian taas takaisin tuoden käskyn, että haavoittunut oli kannettava ylös Gilesin huoneeseen ja että Brittlesin oli satuloitava poni ja heti ratsastettava Chertseyhin, josta hänen oli noudettava poliisikonstaapeli ja tohtori.

— Mutta ettekö ensin tahdo katsoa häntä, miss? kysyi Giles ylpeänä kuin jos Oliver olisi ollut harvinainen lintu, mikä hänen oli onnistunut ainutlaatuisella taitavuudella vangita. Ainoastaan pieni pilkistys, miss?

— Ei, en nyt iki maailmassa! vastasi nuori nainen. Se raukka! Oi, kohdelkaa häntä hyvin, Giles, minun tähteni.

Puhujan poistuessa vanha palvelija katsoi ylös häneen, katseessa ylpeyttä ja ihailua, kuin jos hän olisi ollut hänen oma lapsensa. Sitten kumartui hän Oliverin ylitse ja avusti naisen huolella ja levottomuudella hänen kantamisessaan ylös portaita.