NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.

Koittaa aika, jolloin Nancyn on täytettävä Rose Maylielle antamansa lupaus. Hän epäonnistuu.

Miten kokenut Nancy olikin kaikenlaisessa viekkaudessa ja teeskentelyssä, ei hän kuitenkaan kyennyt salaamaan sitä vaikutusta, mikä hänen teollaan oli ollut hänen mieleensä. Hän tiesi, että niinhyvin viekas juutalainen kuin raaka Sikeskin olivat täydessä luottamuksessa uskoneet hänelle suunnitelmia, mitkä oli pidetty salassa muilta. Niin julkeita kuin nämä suunnitelmat ja niin häikäilemättömiä kuin niiden suunnittelijat olivatkin, ja niin katkeria kuin hänen tunteensa olivatkin juutalaista kohtaan, joka askel askeleelta oli vetänyt häntä alas rikosten ja kurjuuden rotkoon, mistä ei ollut mitään pelastusta, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän tunsi jonkunlaista katumusta ajatellessaan, että hänen ilmoituksensa voisi aiheuttaa sen rautaotteen juutalaisesta, minkä tämä niin kauan oli välttänyt, ja että juutalainen viimein — niin hyvin kuin hän olikin ansainnut sellaisen kohtalon — voisi joutua tuhon omaksi hänen myötävaikutuksellaan.

Oli sunnuntai-ilta ja lähin kirkonkello kuului lyövän täyden tunnin. Sikes ja juutalainen keskustelivat, mutta vaikenivat kuunnellakseen. Tyttö katsoi ylös matalalta jakkaralta, jolla istui, ja kuunteli myöskin. Yksitoista!

— Tunti puoleenyöhön, virkkoi Sikes nykäisten rullakaihtimen ylös ja kurkistaen ulos, minkä jälkeen hän jälleen istuutui. Pimeää ja sumuista on senlisäksi, oivallinen yö liiketoimia varten.

— Ah! sanoi juutalainen. Ikävä, ettei ole mitään tehtävää juuri nyt.

— Siinä olette oikeassa, vastasi Sikes äreästi. Se on suuri vahinko, sillä tunnen itseni olevan kunnossa johonkin.

Juutalainen huokaisi ja ravisti myrtyneenä päätänsä.

— Meidän on korjattava laiminlyönnit, kaiken taas jouduttua vanhoille raiteilleen. Siinä on kaikki, mitä minulla on sanomista, sanoi Sikes.

— Aivan oikein, ystäväni, vastasi juutalainen uskaltaen laskea kätensä hänen olallensa. Minulle on mieluista kuulla teidän puhuvan niin.

— Vai mieluista? huudahti Sikes. No, olkoon sitten.

— Hah, hah, hah! nauroi juutalainen, kuin olisi tuntenut helpotusta tästä myönnytyksestä. Tänä iltana olette taas kaltaisenne, Bill, aivan itsenne kaltainen.

— En mielestäni tunne itseäni omaksi itsekseni, kun te asetatte nuo vanhat kuivuneet kyntenne olkapäälleni. Ottakaa ne pois, sanoi Sikes ja ravistautui vapaaksi juutalaisen kädestä.

— Hermostuttaako se teitä? Muistuttaako se teitä ehkä kiinnijoutumisen vaarasta, Bill? kysyi juutalainen, lujasti päättäneenä olla loukkaantumatta.

— Se muistuttaa minulle vaarasta joutua paholaisen pidättämäksi, vastasi Sikes, eikä poliisin. Ei kellään ihmisellä ole koskaan ollut sellaisia kasvoja kuin teillä, isäänne ehkä lukuunottamatta, ja hän repii luultavasti nyt tuuheaa punaista partaansa, mikäli ette polveudu suoraan hitosta itsestään ilman mitään isää välillänne, mikä muuten ei laisinkaan hämmästyttäisi minua.

Juutalainen ei vastannut tähän ylistyspuheeseen, vaan nykäisi Sikesiä käsivarresta ja osoitti Nancya, joka oli käyttänyt hyväkseen edellämainittua keskustelua asettamalla yllensä hatun ja shaalin ja oli nyt aikeissa jättää huoneen.

— Halloo! huudahti Sikes. Minne olet aikeissa lähteä tähän aikaan yöstä, Nancy?

— En voi hyvin, olenhan sen sinulle sanonut, vastasi tyttö. Tarvitsen vähän raitista ilmaa.

— Pistä pääsi akkunasta ulos, niin saat raitista ilmaa!

— Se ei riitä. Minun täytyy päästä ulos kadulle.

— Siihen et saa lupaa, vastasi Sikes, nousten pystyyn, lukiten oven, kiskaisten hatun hänen päästään ja sinkauttaen sen erään vanhan kaapin päälle. Kas niin, sanoi varas, pysy nyt levollisesti siellä missä olet.

— Sellainen kapine kuin hattu ei voi minua pidättää, puhkesi tyttö sanomaan, käyden hyvin kalpeaksi. Mitä sinä tarkoitat, Bill? Tiedätkö, mitä sinä teet?

— Tiedänkö —! huudahti Sikes kääntyen päin Faginia. Hän lienee menettänyt järkensä, muutoin ei hän rohkenisi puhua minulle tuolla tavalla.

— Saat minut tekemään jotain epätoivoista, mutisi tyttö pusertaen molempia käsiään rintaansa vasten. Anna minun mennä — tällä minuutilla — nyt heti —.

— En! karjaisi Sikes.

— Käskekää hänen antaa minun mennä, Fagin. Se on parasta hänelle itselleen. Kuuletteko?

— Kuulenko? toisti Sikes kääntyen tuolillaan katsoakseen häntä. Kyllä kuulen, ja jos kuulen sinua vielä minuutin, niin iskeköön koira kurkkuusi. Mikä sinua vaivaa? Mitä se on?

Juutalainen nyökkäsi hänelle merkiksi olla välittämättä tytöstä ja muutaman minuutin jälkeen oli tyttö herpautunut tavalliseen olotilaansa. Fagin kuiskasi Sikesille, ettei ollut pelkoa kohtauksen uudistamisesta, otti hattunsa ja sanoi hyvää yötä.

Tultuaan ovelle hän pysähtyi kysymään, eikö kukaan tahtoisi valaista hänelle portaita.

— Valaise hänelle, sanoi Sikes, joka paraillaan täytti piippuansa. Olisi sääli, jos hän taittaisi niskansa ja houkuttelisi uteliaita katselijoita mestaukseensa. Näytä hänelle tietä.

Nancy seurasi vanhaa miestä alas portaita.