NELJÄS LUKU.

Oliver saa toisen paikan ja astuu ensi kerran julkiseen elämään.

Kun parempien perheiden ei millään keinoilla onnistu toimittaa nuorelle, toivorikkaalle pojalleen edullista paikkaa, niin on hyvin yleisesti tapana lähettää hänet merille. Johtokunta neuvotteli, eikö olisi sopivinta noudattaa tätä viisasta ja hyödyllistä esimerkkiä toimittamalla Oliver Twist johonkin kauppalaivaan, jonka matkan määränä oli jokin oikein epäterveellinen satama. Siten hänestä selviydyttäisiin kaikkein parhaiten, koska todennäköisesti kävisi niin, että laivuri ollessaan päivällisen jälkeen hyvällä tuulella jonakin kauniina päivänä ruoskittaisi hänet hengiltä tai sitten löisi hänen päänsä murskaksi rautakangella, sillä sellainen ajanvietehän on, kuten jokainen tietää, sangen suosittu ja yleinen sen ihmislajin keskuudessa. Mitä selvemmin asia näyttäytyi lautakunnalle tässä valossa, sitä enemmän etuja se keksi tästä menettelystä, ja sen vuoksi oltiin yhtä mieltä siitä, että ainoa keino, millä Oliverista voitiin kunnolla huolehtia, oli lähettää hänet merille.

Bumble oli lähetelty tiedustelemaan, eikö joku kapteeni mahdollisesti tarvitsisi kajuuttavahtia ensi matkalleen; mutta juuri kun hän palasi köyhäintaloon tekemään selkoa retkensä tuloksesta, kohtasi hän portilla erään tavallaan tärkeän henkilön, nimittäin kunnan hautajaisurakoitsijan, herra Sowerberryn.

Sowerberry oli pitkä ja laiha, mutta samalla roteva mies, jolla oli yllään nukkavieruksi kulunut, musta puku, jaloissaan samanväriset parsitut pumpulisukat ja niitä vastaavat kengät. Luonto ei ollut luonut hänen piirteitään hymyileviksi, mutta hänessä oli kuitenkin taipumusta eräänlaiseen ammattimaiseen hilpeyteen. Hänen käyntinsä oli joustava ja hänen ulkonäkönsä säteili sisäistä iloa, kun hän lähestyi Bumblea ja sydämellisesti puristi tämän kättä.

— Kävin ottamassa mittaa niistä kahdesta naisesta, jotka kuolivat viime yönä, sanoi urakoitsija.

— Teistä tulee vielä rikas mies, herra Sowerberry, vastasi vahtimestari pistäen peukalonsa ja etusormensa urakoitsijan nuuskarasiaan, joka oli taitavasti muovaeltu patenttiruumisarkun näköiseksi. — Väitän, että teistä tulee vielä rikas mies, herra Sowerberry, toisti Bumble läimäyttäen ystävällisesti Sowerberryä olkapäähän kävelykepillään.

— Niinkö luulette? kysyi urakoitsija puoliksi myöntävällä, puoliksi kieltävällä äänellä. — Köyhäinhoitolautakunnan maksamat palkat ovat perin vähäiset.

— Niinhän arkutkin ovat, vastasi vahtimestari hymyillen juuri sen verran kuin korkea virkamies uskaltaa arvoaan alentamatta.

Sowerberryä huvitti suuresti tämä lausunto ja hän nauroi kauan aikaa makeasti. — Niin, niin, herra Bumble, sanoi hän viimein, ei voi kieltää, että arkut ovat olleet sekä kapeampia että matalampia senjälkeen kun uusi ruokajärjestys astui voimaan; mutta täytyyhän minunkin hiukan ansaita, herra Bumble. Hyvä, kuiva puu on kallista tavaraa, ja kaikki ruuvit ja naulat tulevat kanavaa myöten Birminghamista saakka.

— Niin, niin, joka ammatilla on haittansa, ja luonnollisesti on lupa katsoa omaa parastaan.

— Se on selvää, vastasi urakoitsija, ja jos jostakin erikoisesta esineestä ei tulekaan voittoa, niin kyllä minä korjaan asian ajan mittaan, — he, he, hee!

— Aivan, aivan, myönsi Bumble.

— Vaikka minun täytyy huomauttaa, jatkoi urakoitsija, että minun on taisteltava erästä suurta vitsausta vastaan. Nähkääs, kaikki lihavat ihmiset kuolevat nopeasti — tarkoitan, että ne, jotka ovat nähneet parempia päiviä ja vuosikausia maksaneet vaivaisrahaa, sortuvat kaikkein ensiksi jouduttuaan köyhäintaloon; ja saatanpa sanoa teille, herra Bumble, että kolme neljä tuumaa enemmän kuin on laskenut vie suuren osan voitosta, varsinkin kun on perhe elätettävänä.

Koska Sowerberry oli lausunut tämän suuttuneesti kuin vääryyttä kärsinyt mies ainakin ja kun Bumble huomasi, että siitä saattoi suorastaan langeta varjo pitäjän kunniaan, katsoi hän viisaimmaksi vaihtaa puheenaihetta, ja koska Oliver Twist sillä hetkellä enimmin askarrutti hänen ajatuksiaan, niin hän valitsi tämän.

— Niin, sehän on totta, sanoi Bumble, ette suinkaan satu tietämään ketään, joka tarvitsisi poikaa — kunnan oppipoikaa, joka nykyisin on meille taakaksi — se on kuin myllynkivi kunnan kaulan ympärillä? Edulliset ehdot, herra Sowerberry, ja näin sanoessaan Bumble osoitti kepillään porttiin kiinnitettyä julistusta ja napautti kolme kertaa sille kohdalle, jossa oli hyvin suurilla kirjaimilla painettuna sanat "viisi puntaa".

— Juuri siitähän minun piti puhua kanssanne, sanoi urakoitsija tarttuen Bumblen takin laskokseen. — Tiedättehän — mutta siinäpä on kauniita nappeja, herra Bumble, enpä ole ennen nähnytkään niitä.

— Niin, ovathan ne aika sieviä, sanoi vahtimestari luoden ylpeän katseen suuriin messinkinappeihin, jotka koristivat hänen takkiaan. — Malli on sama kun kunnan sinetissä — laupias samarialainen auttamassa haavoittunutta. Lautakunta lahjoitti ne minulle uudenvuodenaamuna. Minulla oli ne ensi kertaa ylläni silloin kun haudattiin köyhää käsityöläiskisälliä, joka oli kuollut yöllä porttikäytävään.

— Muistan kyllä sen. Valamiehistön päätös kuului: "kuollut kylmyyteen ja välttämättömien elintarpeitten puutteeseen", eikö totta?

Bumble nyökkäsi.

— Sitten vielä lisättiin, muistaakseni, jatkoi urakoitsija, että jos köyhäinhoitolautakunta olisi —.

— Oh — pötyä! keskeytti vahtimestari vihastuneena. — Jos lautakunta välittäisi kaikesta joutavasta, mitä typerät valamiehet lörpöttelevät, niin kylläpä sillä olisi puuhaa.

— Aivan oikein, myönsi urakoitsija.

— Ne eivät ymmärrä tuon enempää filosofiasta ja kansantaloudesta, sanoi Bumble napsuttaen halveksivasti sormiaan.

— Eivät niin, todisti urakoitsija.

— Toivosinpa vain, että saisimme tuollaisen riippumattoman valamiehistön köyhäintaloon pariksi kolmeksi viikoksi. Köyhäinhoitolautakunnan ohjesääntö kesyttäisi kyllä pian sen.

— Kyllä varmasti, vastasi urakoitsija hymyillen myöntyvästi ja toivoen siten lauhduttavansa Bumblen yltyvän suuttumuksen.

Bumble otti päästään kolmikolkkaisen hattunsa, veti siitä esiin nenäliinan, kuivasi kiihtymyksen aikaansaamat hikipisarat otsaltaan, pani jälleen hatun päähänsä ja virkkoi, kääntyen urakoitsijaan päin, tyynemmällä äänellä:

— Mutta mitä aioitte sanoa pojasta?

— Niin, sanoi urakoitsija. — Tiedättehän itse, herra Bumble, että minä maksan koko joukon vaivaisrahaa.

— Hm! hymähti Bumble. — Entä sitten?

— Siitä syystä arvelen, että minulla on oikeus saada siitä korvausta niin paljon kuin mahdollista, herra Bumble, ja siksi — ja siksi — haluan pojan itse.

Bumble tarttui urakoitsijan käsivarteen ja veti hänet mukanaan köyhäintaloon. Sowerberry oli johtokunnan puheilla viisi minuuttia ja sinä aikana sovittiin, että Oliver vielä samana iltana vietäisiin hänen luokseen "koetteeksi", mikä merkitsi — kunnan oppipojasta puheen ollen — että jos mestari huomasi hänestä olevan tuntuvasti hyötyä tarvitsematta tuhlata häneen kovin paljon ruokaa, saisi hän pitää hänet määrätyn ajan ja menetellä hänen kanssaan mielensä mukaan.

Pikku Oliver vietiin illalla "herrojen" eteen, jotka ilmoittivat hänelle, että hänen oli viipymättä mentävä oppiin erään ruumisarkkujentekijän luo ja että jos hän valittaisi asemaansa tai koskaan palaisi köyhäintaloon, niin hänet lähetettäisiin muitta mutkitta merille, jossa saisi hukkua tai iskettäisiin kuoliaaksi, kuinka vain parhaiten soveltui. Tätä puhetta kuullessaan Oliver ei osoittanut vähintäkään liikutuksen merkkiä, minkä vuoksi johtokunta selitti hänet yksimielisesti paatuneeksi nuoreksi lurjukseksi ja käski Bumblen heti viedä hänet määräpaikkaansa.

Vaikka oli ihan luonnollista, että johtokunta kykeni tuntemaan syvempää kauhua ja hämmästystä kuin muut ihmiset huomatessaan, että joltakulta puuttui tunteet, niin olivat herrat tällä kertaa aivan ymmällä. Asian laita oli kuitenkin niin, että Oliverilla oli päinvastoin liiaksikin tunteita, jotka tosin olivat tylsistymäisillään ikiajoiksi huonon kohtelun vaikutuksesta. Hän kuunteli kohtalonsa ratkaisua sanomatta sanaakaan ja saatuaan tavaransa — joista ei tullut raskasta taakkaa, ne kun mahtuivat paperimyllyyn, joka oli suunnilleen puoli jalkaa pitkä ja leveä sekä kolme tuumaa paksu — hän veti lakin silmilleen ja tarttui vielä kerran Bumblen takinhihaan, minkä jälkeen tämä kunnon mies lähti viemään häntä uuteen kärsimyspaikkaan.

Bumble laahasi kauan aikaa Oliveria mukanaan piittaamatta hänestä vähääkään, sillä hän piti päätään hyvin pystyssä, kuten vahtimestarin aina tuleekin. Kun kävi raju tuuli, peittyi pikku Oliver kokonaan Bumblen takinliepeisiin, jotka kääntyivät taaksepäin ja paljastivat mitä edullisimmalla tavalla tämän liivit ja hienot, nukkaverkaiset polvihousut. Kun he lähestyivät määräpaikkaansa, huomasi Bumble tarpeelliseksi tarkastaa, oliko poika kylliksi siisti näyttäytyäkseen uudelle isännälleen. Hän lausui siis alentuvaisen näköisenä:

— Oliver!

— Mitä, herra? kysyi Oliver hiljaa, värähtelevällä äänellä.

— Siirrä lakki pois silmiltäsi ja nosta pääsi pystyyn!

Vaikka Oliver heti totteli käskyä ja kiireesti pyyhkäisi silmiään vapaan kätensä selkäpuolella, kimalteli hänen silmäripsissään kumminkin kyynel, kun hän katsahti saattajaansa. Bumblen karskin näköisenä tähystellessä se alkoi vieriä pitkin hänen poskeaan. Sitä seurasi heti toinen ja vähitellen yhä useampia. Poika ponnisteli hillitäkseen itsensä, mutta siitä ei ollut apua, ja lopulta hän irroitti toisen kätensä Bumblen hihasta, peitti kasvonsa ja itki niin, että kyyneleet valuivat hänen laihojen, teräväluisten sormiensa lomitse.

— Noo! huudahti Bumble pysähtyen äkkiä ja luoden pieneen holhokkiinsa ylenkatseellisen silmäyksen. — Noo, kaikista kiittämättömistä ja pahantapaisista pojista, mitä olen nähnyt, olet sinä, Oliver, kaikk…

— Ei, ei, herra, nyyhkytti Oliver takertuen siihen käteen, joka piteli tuttua ruokokeppiä. — Ei, ei, herra, minä tahdon olla kiltti, herra! Minähän olen vain pieni poika, ja tuntuu niin — niin —.

— Niin, mitä niin? kysyi Bumble kummastuneena.

— Niin yksinäiseltä, herra, niin kauhean yksinäiseltä, nyyhkytti lapsi. — Kaikki vihaavat minua. Voi, älkää olko niin kova minulle! Poika painoi kätensä sydämelleen ja katsoi tuskaisin katsein saattajaansa.

Bumble silmäili ikäänkuin ihmeissään Oliverin surkeaa ja avutonta ilmettä, yskäisi sitten käheästi pari kolme kertaa ja mutistuaan jotain "kiusallisesta yskästä" hän käski Oliverin pyyhkiä silmänsä. Sitten hän tarttui pojan käteen ja lähti liikkeelle.

Hautausurakoitsija oli juuri asettanut luukut myymälänsä ikkunoiden eteen ja kirjoitteli parhaillaan tilikirjoihinsa surumielisessä kynttilänvalossa, kun Bumble astui sisään.

— Jaha, sanoi urakoitsija silmäten tulijoita ja jääden keskelle sanaa, tekö se olettekin, herra Bumble?

— Minäpä juuri, herra Sowerberry, vastasi vahtimestari. Tulin tuomaan poikaa. — Oliver kumarsi.

— Vai niin, siinäkö poika on? sanoi urakoitsija nostaen kynttilän päänsä päälle voidakseen paremmin tarkastaa Oliveria. — Tulehan tänne hetkeksi, eukkoseni!

Rouva Sowerberry tuli pienestä myymälän takaisesta kamarista; hän oli vähäläntä, laiha ja nyrpeän näköinen nainen.

— Tässä on se köyhäintalon poika, josta olen puhunut sinulle, ystäväiseni, sanoi Sowerberry nöyrästi. Oliver kumarsi jälleen. — Taivas varjelkoon, huudahti urakoitsijan vaimo, kylläpä se on pieni!

— Niin, pieni se on todellakin, myönsi Bumble katsahtaen äkäisesti Oliveriin ikäänkuin tämä olisi ollut syypää omaan pienuuteensa. — Pieni se on, sitä ei voi kieltää. Mutta kasvaahan se, rouva Sowerberry.

— Kyllä varmasti, vastasi tämä pilkallisesti, lihoohan se meidän rimastamme ja juomastamme. Minä en voi käsittää, mitä hyötyä näistä köyhäintalon lapsista on, sillä niiden ruokkiminen maksaa aina enemmän kuin niiden tekemä työ, mutta ainahan miehet väittävät ymmärtävänsä kaikki parhaiten. No, niin, mene sitten tuonne alas, pikku luuranko. — Näin sanoen avasi urakoitsijan vaimo erään sivuoven ja työnsi Oliverin alas portaita pimeään, kosteaan komeroon, joka oli hiilikellarin eteinen ja nimeltään "keittiö". Siellä istui huolimattoman näköinä palvelustyttö, jolla oli jaloissaan linttakorkoiset kengät ja rikkinäiset siniset pumpulisukat.

— Kuulehan, Charlotta, sanoi rouva Sowerberry, joka oli seurannut Oliveria, anna tälle pojalle vähän niitä ruuanjäännöksiä, jotka säästimme Tripiä varten. Koska se ei ole tullut koko päivänä kotiin, niin se saa jäädä ilman. Ei hän ole liian nirsu niitä syömään; vai oletko ehkä, poika?

Oliver, jonka silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli puhuttavan ruuasta, ja joka innosta vavisten odotti pääsevänsä syömään, vastasi ei. Sitten hänen eteensä pantiin lautasellinen erilaisia ruuanjätteitä.

Toivoisinpa, että joku hyvinvoipa filosoofi, jonka sisuksissa ruoka ja juoma muuttuu sapeksi ja jonka veri on jäätä ja sydän rautaa, olisi nähnyt Oliver Twistin käyvän käsiksi niihin herkkupaloihin, joita koira oli hylkinyt, ja pannut merkille, miten hirvittävän ahnaasti hän ne nälissään repi palasiksi. Mutta vielä mieluummin haluaisin itse nähdä tuon filosoofin syömässä samanlaista ateriaa yhtä kaunistelemattomalla tyydytyksellä.

— No, sanoi urakoitsijan vaimo, kun Oliver oli lopettanut syöntinsä, jota hän oli katsellut väristen ja mielessään pahat aavistukset hänen vastaisesta ruokahalustaan, — joko olet valmis?

Koska ei enää ollut mitään syötävää, niin Oliver vastasi myöntäen.

— Tule sitten perässäni, sanoi rouva Sowerberry ottaen käteensä himmeävaloisen, likaisen lampun ja lähtien edellä ylös portaita. — Sinun vuoteesi tulee olemaan myymäläpöydän alla. Et kai välitä, vaikka nukutkin ruumisarkkujen joukossa. On muuten yhdentekevää, pidätkö siitä vai et, sillä missään muuallakaan et saa nukkua. Tule nyt, äläkä seisota minua tässä koko yötä.

Oliver ei enää hidastellut, vaan seurasi uutta emäntäänsä.