KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Joka käsittelee pientä ainetta, mutta on lyhyt eikä suinkaan tarpeeton.

Se nainen, joka oli tullut häiritsemään rouva Corneyta, oli ulkomuodoltaan aivan omansa kuolonsanoman tuojaksi. Hänen ruumiinsa oli vuosien painosta koukistunut, hänen jäsenensä tutisivat kuin halvatulla, ja hänen kierokatseinen, vino naamansa näytti ennemmin olevan koirankurisen kuvanveistäjän leikillinen teos, kuin luonnon kädestä lähtenyt.

Kuinka harvoin saammekaan nähdä sellaisia vanhoja kasvoja, jotka ilahduttavat meitä luonnollisella kauneudellaan! Maailman murheet ja kärsimykset muuttelevat niitä samalla tapaa kuin sydämiämme, ja ainoastaan silloin, kun intohimot lepäävät tai ikipäiviksi ovat haihtuneet, kasvot pääsevät osoittamaan sopusointuista, alkuperäistä ilmettänsä. Niinpä näkyy usein vainajan jäykistyneessä muodossa entisen lapsuuden rauhallisuus ja viattomuus niin selkeästi, että ne, jotka ovat hänet tunteneet hänen onnellisen lapsuutensa aikana, hartaasti polvistuvat ruumisarkun viereen ja ovat jo maan päällä näkevinään hänen kirkastuksensa.

Vanha eukko hoiperteli käytävien läpi ja portaita ylös, mutisten itsekseen jotakin vastaukseksi emännöitsijän haukkumisiin; ja kun hänen lopulta oli pakko pysähtyä henkäisemään, antoi hän kynttilän rouva Corneylle ja lupasi tulla perästä niin pian kuin pääsisi. Ollen reippaampi ja nuorempi riensi rouva Corney suoraa päätä siihen huoneeseen, jossa sairas makasi.

Se oli jotenkin tyhjä ullakkokamari, jonka äärimmäisessä nurkassa paloi vaivainen kynttilä. Muuan iäkäs eukko istui vuoteen ääressä, ja uunin edessä seisoi köyhäinhoidon apteekin oppipoika, veistellen itselleen hanhenkynästä hammastikkua.

— Kylmä ilta, rouva Corney, sanoi tämä nuori herra, kun emännöitsijä astui huoneeseen.

— On todellakin aika pakkanen, vastasi rouva Corney mitä kohteliaimmin ja astui kumartaen hänen ohitseen.

— Teidän pitäisi tavaranhankkijaltanne vaatia parempia hiiliä, lausui apteekkarin lähettiläs ja alkoi ruosteisella hiilihangolla muokata suurta hiilenlohkaretta palasiksi. Nämä eivät kelpaa näin kylmiksi illoiksi.

— Se on johtokunnan asia, vastasi emännöitsijä. Kyllä niistä sentään tuleekin kylliksi lämmintä, ja minun mielestäni on köyhäintalossa muutenkin niin paljon hommaa, ettei joka paikkaan ehdi nokkaansa pistää.

Tähän keskustelu keskeytyi, kun sairaan puolelta kuului valitusta.

— Jaha! sanoi nuori mies, kääntyen vuoteen puoleen, ikäänkuin nyt vasta muistaisi sairaan, siinä jo tehdään melkein kuin loppua, rouva Corney.

— Joko todella ollaan niin pitkällä? kysyi emäntä.

— Jos se vielä elää kaksi tuntia, niin minä jo hämmästyisin aika lailla, sanoi apteekkioppilas ja teroitti hammastikkuaan. Koko ruumiinrakennus on hajoamassa. Nukkuuko se siellä vielä, eukko?

Sairaanhoitaja kumartui vuoteen yli ottaakseen asiasta selvän ja nyökkäsi sitten myöntävästi.

— Kai se sitten niine hyvineen siirtyy toiseen maailmaan, jollette vaan sitä herätä, sanoi nuorukainen. Pankaa kynttilä lattialle, jottei sairas sitä näe.

Hoitaja totteli käskyä, mutta pudisti samalla päätään, ikäänkuin tahtoisi osoittaa, ettei sairas suinkaan niin helposti kuole, ja istuutui sitten taas paikalleen toisen eukon viereen, joka sillä välin oli tullut huoneeseen. Rouva Corney kääriytyi kärsimättömän näköisenä saaliinsa ja asettui istumaan vuoteen alapäähän.

Kun apteekkioppilas oli saanut hammastikkunsa valmiiksi, jäi hän seisomaan tulen ääreen, lämmitteli siinä itseään joka puolelta noin kymmenen minuuttia ja lähti sitten unisen näköisenä hiljaa huoneesta, toivottaen rouva Corneylle hauskaa iltaa.

Kun oli istuttu ääneti jonkun aikaa, nousivat vanhat eukot vuoteen laidalta, kyykistyivät uunin ääreen ja ojensivat sitä kohden kuivettuneita käsiään, saadakseen edes hieman lämmintä. Liekki heitti kamalaa loistetta heidän ryppyisille, kovettuneille kasvoilleen ja esitti heidän rumuutensa vieläkin ilettävämpänä. Pian he alkoivat hiljaa kuiskailla toisilleen.

— Kuules, Amy, sanoiko se sitten mitään, kun olin mennyt? kysyi se, joka oli rouva Corneyn luo tullut sanaa tuomaan.

— Ei yhtään mitään, vastasi toinen. Se vaan nyppi peittoa ja reuhtoili käsillään vähän aikaa: mutta minä tartuin sen käsiin lujasti kiinni, niin että siitäkin tuli pian loppu. Ei sillä enää ole paljoa voimia eikä sitä ollutkaan vaikea hillitä. Vaikka olenkin vanha, kyllä minussa sentään on vähän voimia jäljellä, niin totta kuin syönkin vaivaisruokaa!

— Joiko hän sitä lämmintä viiniä, jota tohtori määräsi? kysyi taas ensimmäinen.

— Koetin sitä kaataa hänen suuhunsa, vastasi toinen, mutta se piti hampaitansa niin lujasti kiinni, ettei sinne mitään mahtunut. Kun ei viini kelvannut, join sen itse, ja hyvältä se tuntuikin.

Silmäiltyään varovasti ympärilleen, ollakseen varmat, ettei kukaan kuuntele, molemmat ämmät kumartuivat lähemmä tulta ja nauraa hihittivät sydämellisesti.

— Muistan minä senkin ajan, sanoi ensiksi puhunut, jolloin hän olisi samoin menetellyt ja sitten mielissään kelle tahansa puhunut.

— Kyllä niin, myönsi toinen, hän olikin oikein veitikkamainen. Monen monta ruumista hän on jo ehtinyt sääliä niin koreiksi kuin vahakuvat. Sen olen näillä vanhoilla silmilläni nähnyt, — olenpa näillä käsilläni itse niitä hypistellyt, sillä minähän häntä autoin siinä hommassa monet kerrat!

Näin sanoen hän ojensi vapisevia sormiaan ja ravisti niitä, ikäänkuin riemuiten, kasvojensa edessä. Sitten hän kaiveli jotakin hamekasastaan, sai esille kiiltävän kuluneen tinarasian ja kopisti siitä juorutoverinsa kouraan muutamia jyväsiä sekä vähän useampia omaan kouraansa. Kun he olivat tässä hommassa, astui rouva Corney, joka kärsimättömästi oli odotellut kuolevan heräämistä horrostilastaan, heidän luokseen ja kysyi äreästi, miten kauan hän vielä saisi odottaa.

— Ei juuri kauan, vastasi toinen akka ja loi silmänsä häneen. Meistä ei kenenkään tarvitse varrota kuolemaa järin kauan. Pitää vaan olla kärsivällinen! Kyllä kuolema tulee aikanaan meidän kaikkien luo!

— Pidä suusi kiinni, mokoma hupsu! ärjäsi emännöitsijä. Martha, sano sinä minulle, onko tuolla sairaalla jo ennen ollut samanlaisia kohtauksia?

— On kyllä, hyvinkin usein, vastasi ensimmäinen eukko.

— Mutta ei niitä nyt enää tämän jälkeen tule, lisäsi toinen eukko; se merkitsee, että hän herää vain yhden ainoan kerran — ja muistakaa minun sanoneeni, ei juuri pitkäksi ajaksi.

— Pitkäksi tai lyhyeksi, tiuskasi rouva Corney, mutta minä en jää tänne enää ja varokaa te molemmat häiritsemästä minua suotta toista kertaa! En minä siitä palkkaa saa, että katselen, miten vanhat ämmät heittävät henkensä, eikä minulla muutenkaan ole siihen halua. Pankaa se muistiinne, hävyttömät noidat! Jos vielä kerran teette minusta pilaa tällä tapaa, niin lupaan parantaa teidät sellaisesta hullutuksesta.

Hän oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänet pysäytti sängyn puoleen kääntyneiden eukkojen kiljahdus. Sairas oli noussut istumaan ja ojensi käsiään hoitajiinsa päin.

— Kuka täällä on? huusi hän ontolla äänellä.

— Vaiti! Vaiti! sanoi toinen eukko ja kumartui hänen puoleensa, pane maata, pane maata!

— En ikinä enää elävänä pane maata, vastasi sairas tempoillen rajusti. Minä tahdon sen sanoa hänelle! Tulkaa tänne lähemmäksi, että saan kuiskata korvaanne!

Hän tarttui rouva Corneyn käsivarteen, pakotti hänet istumaan tuolille sänkynsä viereen ja alkoi juuri ryhtyä puhumaan, mutta samassa hän, katsahtaessaan syrjään, äkkäsi vanhat sairaanhoitajat, jotka olivat kumartuneet kuuntelemaan.

— Ajakaa nuo täältä pois! sanoi sairas raukeasti, pois ihan heti!

Molemmat eukot alkoivat yhteisesti purkaa helliä valituksia, koska sairas parka muka oli joutunut niin suunniltaan, ettei enää tuntenut paralta ystäviään, ja vakuuttivat, etteivät häntä suinkaan hylkäisi hänen kuolinhetkellään, mutta emännöitsijä ajoi heidät ulos, sulki oven ja palasi vuoteen ääreen. Ulkona käytävässä molemmat akat muuttivat puhetapaansa ja huusivat avaimenreiästä, että vanha Sally oli juovuksissa, mikä ei ollutkaan ihan mahdotonta, sillä paitsi sitä lievää ooppiumiannosta, jonka apteekkari oli hänelle määrännyt hän oli tyhjentänyt myös jonkun määrän katajanmarjaviinaa, jota hänen arvoisat ystävänsä olivat hänelle sydämensä hyvyydestä salaa toimittaneet.

— Kuulkaa nyt minua tarkasti, sanoi kuoleva niin kovaa kuin hänen haihtuvaa voimansa vielä sallivat. Juuri tässä huoneessa — tässä samassa vuoteessa — makasi kerran eräs nuori, kaunis olento, joka oli tuotu köyhäintaloon jalat kipeinä, matkasta uupuneena ja vaatteet liassa. Minä olin hänen hoitajanaan. Hän oli kovin sairas. Sitten hän synnytti pojan ja kuoli. Antakaas, kun vähän muistelen — mikähän vuosi silloin olikaan?

— Älkää siitä välittäkö, huomautti kärsimätön kuuntelija, mitenkä sitten kävi?

— Sepä se, mutisi sairas, vaipuen entiseen hervottomuuteensa, mitenkä sitten kävi? Niin, mitä sitten tapahtui — — kyllä minä tiedän! huusi hän nousten kiivaasti pystyyn, hehkuvin kasvoin ja tuijottavin silmin — minä varastin häneltä, niin, se hän se asia onkin! Hän ei ehtinyt vielä kylmetä, kun minä häneltä varastin.

— Jumalan tähden — mitä te häneltä otitte? huusi rouva Corney, levittäen kätensä, ikäänkuin kaipasi suojaa.

— Vaiti! vastasi eukko, painaen kättään toisen suuta vasten. Otin sen ainoan, mitä hänellä oli. Hän tarvitsi vaatteita, pysyäkseen lämpimänä, ja ruokaa syödäkseen, mutta kuitenkin hän oli sen säilyttänyt sydämellään. Se oli kultaa, sanon minä, oikeata kultaa, joka olisi voinut pelastaa hänen henkensä.

— Kultaa! huudahti emännöitsijä ja kumartui innokkaasti eukon puoleen, kun tämä vaipui makaamaan. Jatkakaa — minnekä se joutui? Kuka oli pojan äiti? Milloin se tapahtui?

— Hän käski minun säilyttää sitä hyvin, vastasi sairas syvästi huoaten, ja uskoi minulle asiansa, kun ei saapuvilla ollut muita naisia. Sydämeni himoitsi sitä jo silloin, kun näin sen hänen kaulassaan ensi kerran, ja ehkä minä vielä olen lapsen kuolemaan syynä! Häntä olisi paremmin kohdeltu, jos olisi tiedetty asian oikea laita.

— Mitä tiedetty? kysyi rouva Corney. Sanokaa toki!

— Poika kasvoi niin äitinsä näköiseksi, jatkoi eukko huolimatta toisen kysymyksestä, että aina muistelin äitiä, kun näin pojan. Tyttö rukka! — Hän oli vielä niin nuori — ja sitäpaitsi niin lapsellisen hurskas! Odottakaa! Minulla on vielä joitain kerrottavaa. Enhän vielä ole kaikkea sanonut, vai kuinka?

— Ette, ette, vastasi rouva Corney ja taivutti päänsä kumaraan, jotta sitä paremmin tajuaisi kuolevan yhä heikkenevää puhetta. Rientäkää jo, sillä muuten tulee liian myöhä!

— Äiti, sanoi sairas, kooten viimeiset voimansa, — äiti kuiskasi minulle kuolonkamppailun alkaessa, että jos hänen lapsensa jäisi eloon, tulisi kerran se päivä, jolloin sen ei tarvitsisi hävetä nuoren äitivainajansa nimeä. Ja hyvä Jumala! lisäsi hän, pannen laihat kätensä ristiin, tulkoon siitä poika tai tyttö, mutta toimita lapselleni joku ystävä tässä kovassa maailmassa ja armahda yksinäistä, hyljättyä lapsiraukkaa, joka jää vaan sinun armosi turviin!

— Mikä oli pojan nimi? kysyi emännöitsijä.

— Sille pantiin nimeksi Oliver, vastasi sairas hiljaa. Se mitä varastin, oli —.

— No, mikä esine se oli? kysyi toinen.

Hän kumartui taas äkkiä sairaan puoleen, kuullakseen vastauksen, mutta samassa hän ehdottomasti vetäytyi takaisin, sillä kuoleva kohosi vielä kerran hitaasti ja jäykästi, tarttui peittoon molemmin kourin, päästi kurkustaan joitakin epäselviä ääniä ja vaipui takaisin vuoteelle hengetönnä.

<tb>

— Kuollut kuin kivi! sanoi toinen vanhoista ämmistä, jotka olivat rientäneet huoneeseen heti, kun ovi avattiin.

— Eikä tiennyt sentään kertoa mitään erityistä, lausui rouva Corney, lähtien tiehensä välinpitämättömän näköisenä.

Molemmat akat olivat nähtävästi niin kiintyneet niihin valmistushommiin, jotka johtuivat kuolemasta, etteivät mitään vastanneet, ja he jäivät yksikseen ruumiin luo.