KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Joka taas vie juutalaisen ja hänen joukkonsa luo.

Sillaikaa kun kaikki tämä tapahtui köyhäintalossa, istui Fagin, syviin mietteisiin vaipuneena, himmeän ja savuavan takkavalkean ääressä vanhassa pesässään — samassa, josta Nancy oli Oliverin noutanut. Hänellä oli polvellaan pieni palje, jolla nähtävästi oli koettanut puhaltaa tulta virkeämpään liekkiin, mutta nyt hän oli syvissä ajatuksissa, kyynärpäät nojattuina paljetta vasten, leuka painettuna peukaloiden kärkiin ja silmät hajamielisesti luotuina ruosteiseen uuninristikkoon.

Pöydän ääressä hänen takanaan istuivat Taskuveijari, Charley Bates ja Chitling, lyöden innokkaasti korttia. He pelasivat sitä lajia vistiä, jota sanotaan "puumieheksi", ja Taskuveijari oli puumiehen kanssa molempia toisia vastaan. Ensinmainitun nuoren gentlemannin naama, joka tosin aina oli älykkään näköinen, oli nyt vieläkin sukkelampi sen vuoksi, että hän tarkasti seurasi pelin menoa ja ehtimiseen iski tutkivan katseen Chitlingin kättä kohti, järjestäen sitten oman pelinsä niiden huomioiden mukaan, mitä hänen oli onnistunut tehdä. Koska oli kylmä ilta, piti Taskuveijari hattua päässään; tämä olikin kotona muuten usein hänen tapansa. Myöskin piti hän hampaissaan savipiippua, jonka jätti vaan hetkiseksi, kun katsoi tarpeelliseksi hankkia itselleen virvoitusta pöydällä olevasta ruukusta, joka sisälsi katajanmarjaviinaa veteen sekoitettuna ja oli koko seuran käytettävänä.

Nuori Bates oli myös hyvin tarkkaavainen korttipelissä, mutta koska hänellä oli paljon vilkkaampi luonto kuin hänen oivallisella ystävällään, niin saattoi helposti huomata, että hän mieluummin teki tuttavuutta viinaruukun kanssa ja sitäpaitsi tavan takaa päästeli suustaan kokkapuheita ja muita asiaan kuulumattomia sutkauksia, jotka eivät lainkaan sovi oikealle vistinlyöjälle. Tämän vuoksi Taskuveijari olikin, luottaen heidän läheiseen ystävyyteensä, monta kertaa vakavasti nuhdellut toveriansa tuosta sopimattomasta käytöksestä. Nämä muistutukset otti Bates hyvin herttaisesti vastaan, sillä hän ei pyytänyt muuta, kuin että Taskuveijari "menisi helvettiin neuvoineen", "pitäisi kitansa kiinni" tai suorittaisi jonkun muun samansuuntaisen helpon työn. Mr Chitlingiä näkyi toisten kohteliaisuus huvittavan ylenmäärin. On muuten huomattava, että viimemainittu ja hänen vastapelaajansa aina hävisivät, ja että tämä seikka, joka olisi luullut Batesiakin harmittavan, päinvastoin lisäsi hänen riemuansa, sillä hän nauroi hurjasti joka pelin lopussa ja vakuutti, ettei koskaan ollut nähnyt hauskempaa korttipeliä.

— Kas hittoa, kun sai sittenkin ison slammin ja sillä on vielä sarja kuutoseen saakka! sanoi mr Chitling, naama jotenkin pitkänä, ja veti liivintaskustaan pari hopearahaa. En ole ikinä nähnyt sellaista peluria, kuin sinä olet, Jack. Ainahan sinä voitat. Vaikka minulla ja Charleylla olisi miten hyvät kortit tahansa, emme sinulle saa pietiä.

Joko tämä huomautus tai se surkea ääni, jolla se lausuttiin, pani Batesin nauruhermot niin värisemään, että hänen räikeä honotuksensa herätti juutalaisen mietteistänsä ja saattoi hänet kysymään, mikä nyt oli hätänä.

— Hätäkö tässä, Fagin? vastasi Charley. Mutta olisittepa katsellut pelin menoa. Chitling ei ole voittanut kertaakaan, vaikka minä itse olen hänen kanssaan pelannut Taskuveijaria ja puumiestä vastaan.

— Vai niin! sanoi juutalainen naureskellen, ikäänkuin oikein hyvin käsittäisi asian laidan. Koeta nyt kerta vielä, Tom, älä niin vähällä hellitä.

— Kiitos vaan, Fagin. Kyllä minä jo olen saanut kylliksi, vastasi Chitling. Jackilla on sellainen onni, ettei kannata tällä kertaa pelata häntä vastaan.

— Sepä se, poikaseni! sanoi Fagin. Sinun pitää nousta jalkeille hyvin varhain, jos aiot Taskuveijarilta mitään voittaa.

— Varhainko? sanoi Charley Bates. Mitä se auttaa, mutta hänen pitää maata saappaat jalassa ja pitkä kiikari kummassakin silmässä ja sitäpaitsi oikea kaukosilmä kummallakin olalla, ennenkuin Taskuveijarista pieti tehdään.

Taskuveijari kuunteli tällaisia kohteliaisuuksia ihan tyynesti ja tarjoutui lyömään shillingin vetoa siitä, että osaa joka kerta nostaa korttipakasta kuvallisen kortin. Kun ei kukaan suostunut vedonlyöntiin ja hänen piippunsa juuri oli loppuun palanut, ryhtyi hän huvikseen piirtämään pöydälle Newgaten vankilan pohjapiirrosta sillä liitupalasella, jota äskeisessä vistipelissä oli käytetty numerojen merkitsemiseen. Siinä työssä hän vihelteli erityisen kimeästi ja kovaa.

— Oletpa sinä vietävän ikävä henkilö, Tommy, sanoi Taskuveijari, kääntyen pitkän vaitiolon jälkeen Chitlingin puoleen. Voitteko, Fagin, arvata, mitä se nyt ajattelee?

— Mitenkä minä sitä tietäisin? vastasi juutalainen, katsellen ympärilleen, samalla kun palkeella puhalsi tulta. Kaiketi tappioitaan tai sitä lyhyttä huvimatkaa, jolta hiljakkoin palasi. Ha, haa, enkö arvannut oikein, ystäväiseni?

— Ette sinne päinkään, vastasi Taskuveijari, ennenkuin Chitling oli ehtinyt saada puheenvuoroa. No, mitä sinä arvelet, Charley?

— Minä luulisin, vastasi tämä tekeytyen vakavaksi, että hän on pahasti rakastunut Betsyyn. Katsokaa, miten se nytkin punastuu! Onpa se vasta hullua — Tommy Chitling lemmen pauloissa! Voi, voi, Fagin, minä pakahdun naurusta!

— Älä välitä hänestä, ystäväni, sanoi Fagin vilkuttaen silmää Chitlingille ja sysäten Batesia palkeella olkapäähän ikäänkuin varotukseksi. Betsy on sievä tyttö. Pysy sinä vaan hyvissä kirjoissa hänen luonaan!

— Haluaisin vain huomauttaa, Fagin, vastasi mr Chitling tulipunaisena, ettei se asia luullakseni koske ketään läsnäolijaa.

— Olet oikeassa, myönsi juutalainen. Mutta näetkös, tuo Charley ei voi olla lörpöttelemättä. Älä nyt sentään viitsi siitä suuttua. Betsy on kelpo tyttö; tee, mitä hän sinulta tahtoo, niin löydät onnesi.

— Niinhän teenkin, kuin hän haluaa, vastasi Chitling, enkä olisi joutunutkaan kuritushuoneeseen, ellen olisi seurannut hänen neuvoaan. Mutta siitä tuli teille hyvä saalis, vai mitä, Fagin? Ja mitä minä kuudesta viikosta huolin! Kerranhan sinne on mentävä — miksi ei siis yhtä hyvin talvella, jolloin ei muutenkaan ole juuri paljon ulkotyötä, eikö niin, Fagin?

— Aivan niin, kunnon poikani, vastasi juutalainen.

— Silloin sinä kai menisit sinne toisenkin kerran, Tom? kysyi Taskuveijari, vilkuttaen Faginiin ja Batesiin, jos tekisit sillä Betsyn mieliksi.

— Menisin kyllä, vastasi Tom äreästi. Siinä sen nyt kuulette. Tahtoisin nähdä sen, joka saattaa itsestään sanoa samaa.

— Tietysti ei sitä kukaan muu voi, sanoi juutalainen. Minun tietääkseni ei kukaan sellaiseen sankarityöhön ryhtyisi, paitsi sinä, Tom. Ei ainakaan näistä kumpikaan.

— Olisin päässyt eroon koko asiasta, jos olisin tahtonut antaa Betsyn ilmi, eikö asia niin ole, Fagin? jatkoi ivattu tyhmeliini katkerasti. Yksi ainoakin sana suustani olisi riittänyt, vai mitä?

— Aivan niin, ystäväni, se riippui vain sinusta.

— Mutta enhän minä laverrellut, Fagin, vai kuinka? puhui Tom, joka keräsi nyt kysymyksiä toistensa jälkeen.

— Et, et, vastasi juutalainen. Sinussa on oikea miehen mieli.

— Sitä minäkin, sanoi Tom, katsellen mahtavasti ympärilleen; mutta kun asian laita on kerta näin, miksi tässä minulle nauretaan, Fagin?

— Hiljaa! huusi samassa hetkessä Taskuveijari. Kuulin kellon soivan. Hän sieppasi kynttilän ja hiipi huoneesta.

Sillaikaa, kun toiset olivat pimeässä, soi kello uudestaan. Hetken kuluttua Taskuveijari ilmestyi takaisin ja kuiskasi salaa jotakin Faginin korvaan.

— Mitä? huudahti juutalainen, yksinkö?

Taskuveijari nyökkäsi myöntävästi ja antoi, varjostaen kynttilänliekkiä kädellään, Charleylle salavihkaa merkin pysyä toistaiseksi erossa kaikesta hullutuksesta ja riemusta. Sitten hän taas loi silmänsä Faginiin ja odotti tämän ohjeita.

Vanhus puri keltaisia sormiaan ja mietti muutamia sekunteja. Hänen kasvoissaan värähteli joka lihas, ikäänkuin hän odottaisi jotakin hyvin pahaa. Viimein hän kohotti päätänsä ja kysyi:

— Missä hän on?

Taskuveijari viittasi eteiseen ja aikoi lähteä sinnepäin.

— Niin, sanoi juutalainen, ikäänkuin vahvistaen Taskuveijarin aikeen, tuo hänet tänne. Hiljaa, Charley, — rauhotu, Tom! Pois, pois!

Tätä lyhyttä kehotusta lähtemään Charley ja hänen äskeinen vihamiehensä tottelivat heti, ilman vastaväitteittä. Pieninkään ääni ei osoittanut, minne he olivat hävinneet, kun Taskuveijari, kynttilä kädessä, astui portaita ylös mukanaan karkeatakkinen mies, joka kiireesti silmäiltyään pitkin huonetta tempasi kasvoiltaan suuren kääreliinan ja näytti läsnäolijoille pulskan Toby Crackitin pesemättömät, jonkun verran muuttuneet kasvot.

— Mitä kuuluu, Fagin? alkoi tämä kunnon mies, nyökäten juutalaiselle. Pistä liina vaan hattuuni, Taskuveijari, niin että lähtiessäni sen löydän ilman muita metkuja, sillä minulle se on nykyään tärkeä kappale. Sinä kai voit myöskin paksusti ja kehityt vaan yhä eteenpäin, niin että pääset täysoppineeksi jo ennenkuin ukko ehtii heittää henkensä.

Crackit avasi takkinsa napit, nosti tulen ääreen tuolin, istuutui lämmittelemään ja nosti jalkansa kamiinan reunalle.

Juutalainen viitasi Taskuveijarille, että tämä toisi pöydälle ne ruokavarat, mitä heillä sillä hetkellä sattui olemaan, ja istuutui vastapäätä rosvoa odottamaan, kunnes hän katsoisi sopivaksi ruveta keskustelemaan oikeista asioista.

— Ensiksi ja ennen kaikkea, Fagin — sanoi Toby.

— Niin, niin, keskeytti juutalainen ja siirsi tuolinsa lähemmäksi.

— Ennen kaikkea, Fagin, mitenkä Bill nyt jaksaa?

— Mitä! huusi juutalainen hypäten tuoliltaan.

— Ettehän vaan tarkoita, että — lausui Toby ihan kalpeana.

— Mitä tarkoittamista tässä olisi? keskeytti Fagin polkien raivoissaan lattiata. Minne ne ovat joutuneet — Sikes ja poika — sanokaa, jos tiedätte, missä ne ovat — ovatko ne menneet piiloon — miksi ei niitä missään näy?

— Yritys meni myttyyn, selitti Toby arasti.

— Sen kyllä tiedän, ärjäsi juutalainen vetäen taskustaan sanomalehden ja viitaten siihen. No entä sitten?

— Siellä ammuttiin, ja poikaan sattui. Pötkimme tiehemme, poika mukanamme, — suinpäin, linnuntietä, yli aitojen ja ojien. Meitä ajettiin takaa. Se oli pirullista leikkiä, koko seutu oli jalkeilla ja koirat kantapäillämme!

— Entä poika? ähisi juutalainen.

— Bill oli heittänyt hänet selkäänsä ja kiiti tannerta pitkin kuin myrskytuuli. Sitten taas pysähdyimme, kun Sikes saapui, ja aioimme ottaa pojan keskellemme ja kiskoa häntä molemmista käsistä perässämme Mutta poika oli ihan voimaton, ehkä pyörryksissä, ja ruumis oli jo kylmä kuin kuollut. Viholliset olivat ihan kintereillämme; oma nahka on kullakin lähinnä, eikä hirsipuu ketään erityisesti houkuttele. Me siis lähdimme kumpikin tahollemme ja jätimme pojan erään pellon ojaan. Vieläkö hän on elossa vai kuollut, sitä en sen lähemmin tiedä. Juutalainen ei tahtonut kuulla lisää; hän päästi kauhean huudon, repi tukkaansa, syöksyi ovesta ja jätti talon.