← Table of contents
Oliver Twist

NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.

Reading edition · Edition 4

Fagin käyttää Noa Claypolea salaisena lähettinä.

Seuraavana aamuna nousi Fagin aikaisin ylös ja odotti kärsimätönnä uutta apulaistansa, joka iankaikkisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen vihdoin saapui ja alkoi syödä ahmia aamiaista.

— Bolter, sanoi juutalainen vetäen esille tuolin ja istuutuen aivan häntä vastapäätä.

— Niin, mikä hätänä? Älkää kysykö minulta mitään, ennenkuin olen lakannut syömästä. Tällä paikalla on se huono puoli, ettei täällä koskaan saa syödä rauhassa.

— Ettekö voi puhua syödessänne? virkkoi Fagin kiroillen itsekseen nuoren ystävänsä ahnautta.

— Oh, miksei, voin kyllä. Vieläpä käy syöminen paremminkin puhuessani, sanoi Noa leikaten itselleen suunnattoman viipaleen leipää. Missä on Charlotte?

— Ulkona, vastasi Fagin. Lähetin hänet tänä aamuna ulos erään toisen nuoren naishenkilön kanssa, sillä tahtoisin puhua kanssanne kahdenkesken.

— Vai niin! Silloin olisin toivonut, että olisitte antanut hänen ensin levittää vähän voita leivälle. No niin, jutelkaa pois vain. Se ei häiritse minua.

— Hoiditte asianne eilen oivallisesti, ystäväni, sanoi juutalainen, oivallisesti! Kuusi shillinkiä ja yhdeksän ja puoli penceä heti ensimmäisenä päivänä!

— Niin, luulisin, ettei se ollut niin huonosti vasta-alkajalta, virkkoi Bolter itsetyytyväisesti.

— Kuulkaahan minua, Bolter, sanoi Fagin kumartuen yli pöydän. Teidän täytyy suorittaa minulle eräs tehtävä, ystäväni, mikä vaatii suurinta huolellisuutta ja varovaisuutta.

— Sanon teille, vastasi Bolter, ettette saa panna minua alttiiksi vaaralle tai useammin lähettää minua poliisiasemalle. En pidä sellaisesta.

— Ei ole mitään vaaraa tämän asian yhteydessä ainakaan, sanoi juutalainen. On kysymys ainoastaan erään naisen vakoilemisesta.

— Vanhanko naisen? kysyi mr Bolter.

— Ei, vaan nuoren, vastasi Fagin.

— Silloin luulen voivani ottaa tehtävän huolekseni. Koulussa olin minä oikea vainukoira, Minkätähden minun on vakoiltava häntä? Ei kai —.

— Ei tehdäksenne mitään, keskeytti hänet juutalainen, vaan kertoaksenne minulle, minne hän menee, kenen kanssa puhuu ja, jos mahdollista, mitä hän sanoo pannaksenne merkille kadun ja talon, jos kyseessä on katu ja talo, ja jättääksenne minulle kaikki saamanne tiedot.

— Mitä annatte minulle? kysyi Noa asettaen kuppinsa luotaan ja tarkastellen päällikköänsä innokkain katsein.

— Jos suoriudutte oikein hyvin, yhden punnan, ystäväni — kokonaisen punnan, sanoi juutalainen, joka halusi herättää hänen ahneuttaan. Niin paljon en ole koskaan maksanut mistään työstä, josta ei kuitenkaan koidu mitään ansiota.

— Kuka hän on?

— Muuan omistamme. Hän on hankkinut itselleen joitakin uusia ystäviä, ja minun täytyy tietää, keitä ne ovat, vastasi juutalainen.

— Ymmärrän, sanoi Noa. Vain voidaksenne tehdä tuttavuutta heidän kanssaan, jos he ovat kunnioitettavaa väkeä, mitä? Hah, hah, hah! Minä suostun.

— Saatoinpa kuvitellakin sitä, puhkesi Fagin sanoinaan, tyytyväisenä ehdotustaan kohdanneesta menestyksestä.

— Luonnollisesti, luonnollisesti, vastasi Noa. Missä hän on? Missä minun pitää häntä odottaa? Milloin minun on mentävä?

— Kaiken sen, ystäväni, olen sanova teille, kun aika on käsillä. Olkaa vain valmiina ja jättäkää kaikki muu minun huolekseni.

Sen illan sekä seuraavan ynnä sen jälkeisen istui vakooja kengät jalassa sekä ajomieheksi puettuna, valmiina Faginin ensi viittauksesta lähtemään ulos. Kuusi iltaa — kuusi pitkää, ikävää iltaa — kului, ja yhä tuli Fagin kotiin tyytymättömyyden ilme kasvoillaan sanoen ainoastaan, ettei vielä ollut aika. Seitsemäntenä iltana palasi hän aikaisemmin kotiin ja kiihtyneessä mielentilassa, mitä hän ei kyennyt salaamaan. Se oli sunnuntai.

— Tänä iltana menee hän ulos, sanoi Fagin, ja oikealle asialle, siitä olen varma, sillä hän on ollut yksin koko päivän, eikä mies, jota hän pelkää, tule kotiin ennenkuin päivän sarastaessa. Tule mukaan! Pian!

He hiipivät huomaamatta ulos talosta ja riensivät läpi katujen labyrintin, kunnes vihdoin saapuivat erään majataloon luo, minkä Noa tunsi samaksi, missä oli viettänyt ensimmäisen yönsä Lontoossa.

Merkeillä sanojen asemasta osoittivat Fagin ja nuori juutalainen, joka oli päästänyt heidät sisään, Noalle ruutua ja kehoittivat häntä kapuamaan ylös ja tarkastamaan sitä henkilöä, joka oleskeli viereisessä huoneessa.

— Onko se hän? kysyi hän tuskin kuuluvasti. Juutalainen nyökkäsi.

— En voi nähdä hänen kasvojaan, kuiskasi Noa. Hän katsoo alaspäin ja kynttilä on hänen takanaan.

— Pysykää siellä, missä olette, kuiskasi Fagin tehden merkin Barneylle, joka poistui. Vähän sen jälkeen astui nuori juutalainen viereiseen huoneeseen ja ollen puhdistavinaan kynttilää siirsi sen toiseen paikkaan samalla puhutellen tyttöä saadakseen hänet katsomaan ylös.

— Nyt näen hänet, puhkesi vakooja sanomaan. — Selvästikö? kysyi juutalainen.

— Tuntisin hänet tuhansien joukosta.

Hän laskeutui nopeasti alas, kuin samassa ovi aukeni ja tyttö tuli ulos. Fagin veti Noan erääseen pieneen sänkykomeroon, minkä edessä riippuivat verhot, ja he pidättivät henkeä tytön kulkiessa heidän ohitsensa vain muutaman jalan päässä heidän piilopaikastaan ja mennessä ulos siitä ovesta, mistä he itse olivat tulleet sisään.

— Vaiti! virkkoi nuori juutalainen ovelta. Nyt!

Noa vaihtoi silmäyksen Faginin kanssa ja riensi ulos.

— Vashembaan, kuiskasi Barney, ja byshydegää gadun dhoishella buolen.

Noa teki niin, ja lyhtyjen valossa näki hän tytön kappaleen matkaa edellään.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings