KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.
Reading edition · Edition 4
Joka on hyvin lyhyt eikä ehkä tunnu erikoisen tärkeältä, mutta se on kuitenkin luettava jatkona edelliseen ja avaimena toiseen, joka tulee, kun sen aika on käsissä.
— On siis päätetty, että teistä tulee matkakumppanini tänään, vai kuinka? sanoi tohtori kohdatessa Harry Maylien ja Oliverin aamiaispöydässä. Ette näy pysyvän samassa aikeessa tai päätöksessä kahta puolituntista yhteen menoon.
— Tulette ennen pitkää puhumaan toiseen tapaan, vastasi Harry ja punastui ilman näkyvää aihetta.
— Toivon, että olen saava hyvää aihetta siihen, virkkoi mr Losberne, vaikka myönnän, etten usko sitä. Vielä eilen aamupäivällä olitte niin rivakasti päättänyt jäädä tänne ja huomaavaisena poikana seurata äitiänne merenrannalle. Ennen päivällistä ilmoititte minulle, että tekisitte minulle sen kunnian, että seuraisitte minua niin pitkälle kuin matkustan teidän reittiänne Lontooseen, ja illalla kehoititte minua hyvin salaperäisesti matkustamaan, ennenkuin naiset vielä olivat tulleet jalkeille. Seuraus tästä on, että pikku Oliverin on pakko istua täällä aamiaispöydässä, sen sijasta että hänen tähän aikaan pitäisi olla ulkona samoilemassa pitkin kenttiä kaikenlaisia kasvitieteellisiä harvinaisuuksia etsien. Se on kovin kiusallista, vai mitä, Oliver?
— Olisin ollut hyvin pahoillani, jos en olisi ollut kotona, kun te ja mr Maylie matkustatte, sir, vastasi Oliver.
— Sinä olet oiva poika, sanoi tohtori, sinun on pistäydyttävä minua katsomassa, kun olette tulleet kotiin. Mutta vakavasti puhuen, Harry, onko jokin korkeilta herroilta tullut sanoma aiheuttanut tämän äkillisen hoppunne päästä lähtemään?
— Korkeat herrat, vastasi Harry, joihin kai luette myöskin mahtavan enoni, eivät ole edes antaneet kuulla itsestään koko tänä aikana, minkä täällä olen ollut, eikä ole myöskään luultavaa, että heille tähän aikaan vuodesta sattuisi mitään, mikä tekisi silmänräpäyksellisen saapumiseni heidän keskuuteensa välttämättömäksi.
— Hyvä, sanoi tohtori, te olette kummallinen vekkuli. Mutta teidät tahdotaan kai saada parlamenttiin joulun edellisissä vaaleissa, eikä tämä äkkinäinen vaihtelevaisuus ole mitään huonoa valmistautumista valtiolliseen elämään. Siinä piilee todellakin jotakin, hyvä harjoitus on aina toivottavaa, koskivatpa kilpailut sitten virkaa, voittomaljakkoa tai rahoja.
Harry Maylie oli sen näköinen kuin olisi hän voinut liittää tähän vuoropuheluun pari huomautusta, jotka olisivat voineet panna tohtorin aika lailla hämilleen, mutta hän rajoittui lausumaan: "Saamme nähdä", eikä jatkanut aihetta. Vähän sen jälkeen ajoivat vaunut esille, ja Gilesin tultua sisälle noutamaan matkatavaroita kiirehti kelpo tohtori ulos valvoakseen, että kaikki tuli vaunuihin.
— Oliver, sanoi Harry Maylie matalalla äänellä, minulla on sanottavana sinulle pari sanaa.
Oliver meni siihen akkunakomeroon, jonne Harry oli häntä viitannut, ollen hyvin ihmeissään siitä alakuloisuuden ja levottomuuden sekoituksesta, joka vallitsi hänen koko olemuksessaan.
— Sinähän voit kirjoittaa nyt hyvin? sanoi Harry asettaen kätensä hänen käsivarrelleen.
— Niin toivon, sir, vastasi Oliver.
— En ehkä tule takaisin pitkään aikaan ja haluan sentähden, että sinä kirjoitat minulle — sanokaamme joka neljästoista päivä, joka toinen maanantai, osoitteella Pääpostikonttori, Lontoo. Tahdotko tehdä sen? sanoi Harry Maylie.
— Suurimmalla ilolla, sir, olen oleva ylpeä saadessani sen tehdä! vastasi Oliver, ihastuneena tästä tehtävästä.
— Tahtoisin mielelläni tietää — kuinka äitini ja miss Maylie jaksavat, sanoi nuori mies, ja voit kernaasti täyttää kokonaisen arkin kertomalla, mitä kävelyretkiä te teette ja mistä te puhutte ja tokko hän — tarkoitan he — näyttävät onnellisilta ja tyytyväisiltä. Ymmärrätkö minua?
— Aivan hyvin, sir, aivan hyvin, vastasi Oliver.
— Toivoisin, ettet mainitsisi mitään siitä heille, sanoi Harry nopeasti, sillä äitini voisi muutoin saada päähänsä kirjoittaa minulle useammin, ja se vain tuottaisi hänelle vaivaa. Anna sen olla salaisuus sinun ja minun välillä, äläkä unohda kertoa minulle kaikkea! Minä luotan sinuun.
Oliver, joka tärkeytensä tunnossa tunsi itsensä ylen ylpeäksi, lupasi mitä päättäväisimmin säilyttää salaisuuden ja olla seikkaperäinen tiedonannoissaan, ja Harry Maylie sanoi hyvästi hänelle monin vakuutuksin suosiollisuudestaan ja ystävyydestään häntä kohtaan.
Tohtori istui vaunuissa. Giles, jonka sopimuksen mukaan piti jäädä jäljelle, seisoi avoimen vaununoven vieressä, ja palvelustytöt seisoivat puutarhassa ja katselivat. Harry loi nopean katseen kohti ristikkoakkunoita ja hyppäsi vaunuihin.
— Ajakaa! huusi hän. Ajakaa kovaa, nopeasti, täyttä laukkaa; tänä päivänä on mentävä kuin myrskytuuli!
— Halloo! huusi tohtori, laskien nopeasti alas etuikkunan ja kiljuen postiljoonille. Minä voin tyytyä sentään paljon vähempäänkin kuin myrskytuulen nopeuteen, kuuletteko?
Hätisten ja ryskyen, kunnes melua ei enää voitu kuulla ja vaunujen nopeaa vauhtia saattoi seurata vain silmillä, vierivät ne pois pitkin maantietä, melkein tomupilven peittäminä, toisinaan kadoten ja toisinaan taas tullen esiin. Vasta sitten, kun tomupilveä ei enää voinut eroittaa, erkanivat katselijat eri tahoille.
Mutta oli kuitenkin yksi katselija, joka kauan seisoi ja tuijotti pois kohti pistettä, missä vaunut olivat olleet näkyvissä, niitten jo aikoja sitten ollessa monen mailin päässä, sillä valkoisten uutimien takana, jotka olivat kätkeneet hänet sillä hetkellä, kun Harry oli katsonut ylös hänen akkunaansa, istui Rose itse.
— Hän näytti olevan hyvin iloinen ja onnellinen, sanoi hän viimein. Pelkäsin hetkisen, että hän olisi toisenlainen. Erehdyin, ja olen nyt hyvin, hyvin iloinen.