NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.

Eräästä Oliverin vanhasta tuttavasta, jossa ilmeisiä nerouden merkkejä on havaittavissa, tulee huomattava henkilö pääkaupungissa.

Samana iltana, jona Nancy oli vaivuttanut Sikesin uneen ja rientänyt Rose Maylien luokse, lähestyi kaksi henkilöä, joihin tämän kertomuksen on kiinnitettävä jonkunverran huomiota, Lontoota pohjoisesta päin tulevaa valtatietä pitkin. He olivat mies ja nainen, tai ehkä voisi heitä paremmin kutsua kukoksi ja kanaksi, sillä ensimainittu oli noita pitkä- ja pihtijalkaisia, honteloita ja luisevia henkilöitä, joille on vaikea arvioida mitään varmaa ikää, koska he jo poikina näyttävät täysikasvuisilta miehiltä ja täysikasvuisina suurikokoisilta pojilta. Nainen oli nuori, mutta vahvaa ja karkeaa rakennetta, jollaista tarvittiinkin kantamaan sitä raskasta myttyä, mikä oli kiinnitetty hänen selkäänsä. Hänen seuralaisensa ei kantanut mitään erikoisen painavaa taakkaa, sillä kepissä, jota hän piti olallaan, riippui vain pieni käärö, sidottuna nenäliinaan ja ilmeisesti hyvin kevyt. Tämä seikka lisättynä hänen tavattoman pitkiin jalkoihinsa teki hänelle mahdolliseksi helposti pysytellä puoli tusinaa askelta seuralaisensa edellä, jonka puoleen hän tuon tuostakin kääntyi kärsimättömästi keikauttaen päätänsä, kuin nuhdellakseen häntä hitaudesta ja kehoittaakseen häntä kiiruhtamaan.

— Vieläkö on pitkälti jäljellä? kysyi nainen istuutuen eräälle penkille ja katsoen ylös kasvot hikeä valuen.

— Pitkälti jäljellä! Joutavia! sanoi pitkäkoipinen vaeltaja osoittaen eteensä. Katso tuonne! Siellä ovat Lontoon valot.

— Sinne on ainakin kaksi mailia, virkkoi nainen masentuneena.

— Älä välitä siitä, onko sinne kaksi tai kaksikymmentä mailia, sanoi Noa Claypole, sillä hän se oli, vaan nouse ylös ja riennä, sillä muutoin annan sinulle potkun, ja siinä on sinulle tietoa.

— Missä aiot olla yötä, Noa? kysyi nainen heidän taas kuljettuaan joitakin satoja metrejä.

— Mistä minä sen tiedän? vastasi Noa, jonka käveleminen oli saattanut hyvin riitaiselle tuulelle.

— Tässä lähellä toivon, sanoi Charlotte.

— Ei, ei tässä lähellä, vastasi Noa, ei tässä lähellä, älä kuvittelekaan sellaista.

— Miksi ei?

— Kun minä sanon aikovani jotakin tehdä, niin on se kylliksi ilman mitään miksi ja siksi, vastasi mies mahtavasti.

— Älähän nyt huoli olla noin äkäinen, sanoi hänen seuralaisensa.

— Olisipa kaunista, jos menisimme ensimmäiseen eteensattuvaan majataloon kaupungin ulkopuolella, jotta Sowerberry, jos hän ajaa meitä takaa, voisi pistää sinne vanhan kuononsa ja viedä meidät takaisin käsiraudoilla varustetuissa vaunuissa, sanoi mr Claypole ilkkuvasti. Ei, minä menen ja nuuskin selville kapeimmat kujat, mitkä voin löytää, enkä pysähdy, ennenkuin olen tullut taloon, mikä on niin syrjässä kuin mahdollista. Voit kiittää luojaasi, että olen saanut päätä, sillä ellemme olisi alusta alkaen taiallamme menneet harhaan ja tulleet takaisin yli vainioitten, niin olisit aivan varmasti ollut kiinni jo viikko sitten. Ja se olisi ollut oikein sinun laisellesi houkkiolle.

— Tiedän, etten ole niin viisas kuin sinä, vastasi Charlotte, mutta älä soimaa vain minua ja sano, että minut olisi otettu kiinni. Jos minut olisi otettu, niin olisi sinut myöskin.

— Sinähän otit rahat laatikosta, vai kuinka? sanoi Noa.

— Mutta sinun tähtesi ne otin, kiltti Noa, vastasi Charlotte.

— Mutta pidinkös minä ne? kysyi Noa.

— Et, sinä luotit minuun ja annoit minun kantaa niitä, ja siinä teit kuin rakastettuni, joka sinä oletkin, sanoi nainen ja taputti häntä leuan alle sekä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa.

Hänen rakastettunsa hän kyllä olikin, mutta kosk'ei kuulunut mr Claypolen tapoihin osoittaa sokeaa ja mieletöntä luottamusta kenellekään, myönnettäköön tehdäksemme tuolle herrasmiehelle oikeutta, että hän luotti Charlotteen sillä perusteella, että jos heitä ajettaisiin takaa, niin rahat tavattaisiin tältä, mikä antaisi hänelle mahdollisuuden vakuuttaa täydellistä tietämättömyyttään ryöstöstä sekä suuressa määrin lisäsi hänen toiveitaan päästä pakoon. Tällä erää ei hän luonnollisestikaan ruvennut mihinkään selityksiin, vaan he taivalsivat hyvin rakastavaisesti edelleen.

Mr Claypole jatkoi matkaa pysähtymättä, kunnes he tulivat Islingtonin Enkeliin, missä hän, monien jalankulkijoitten ja monien vaunujen perustuksella otaksui Lontoon toden teolla alkavan. Seistyään hetken hiljaa tutkiakseen, mitkä kadut olivat vilkasliikkeisimmät ja joita sentähden ensi sijassa piti karttaa, kulki hän Johns Roadille, ollen pian hävinnyt niihin kapeisiin ja sotkuisiin syrjäkujiin, mitkä sijaitsevat Grays Inn Lanen ja Smithfieldin välillä ja tekevät tämän osan kaupunkia yhdeksi Lontoon huonoimpia ja viheliäisimpiä kortteleja.

Näitten kujien läpi samosi Noa laahaten Charlottea perässään ja välistä siirtyen katuojaan saadakseen yleissilmäyksen muutamien pienten majatalojen koko ulkonaisesta laadusta, minkä jälkeen hän kulki edelleen, koska jokin aavistus sai hänet pitämään niitä liian julkisina hänen tarkoitukseensa. Viimein pysähtyi hän erään eteen, joka näytti vielä mitättömämmältä ja likaisemmalta kuin mikään muu hänen tähän asti näkemänsä, ja mentyään kadun yli sen toiselle puolelle ja tutkittuaan sitä sieltäkäsin suvaitsi hän ilmoittaa, että tahtoi viettää yönsä siellä.

— Anna minulle mytty, virkkoi Noa irroittaen sen Charlotten hartioilta ja heilauttaen sen omilleen, äläkä sano halkaistua sanaa, ellei sinua puhutella. Mikä on talon nimi — kolme — kolme — mitä?

— Rampaa, sanoi Charlotte.

— Kolme rampaa, toisti Noa, sehän on sangen hyvä nimi. No, pysyttele nyt kintereilläni ja kiirehdi. Näin kehoittaen työnsi hän olkapäällään auki narisevan oven ja astui sisään kumppaninsa seuraamana.

Ei ketään muuta ollut tarjoiluhuoneessa kuin muuan nuori juutalainen, joka kyynärvarret nojattuina tiskiin parhaillaan luki likaista sanomalehteä. Hän tirkisti terävästi Noaan ja Noa tirkisti terävästi häneen.

Jos Noa olisi ollut puettuna vapaakoulupukuunsa, olisi juutalaisella ollut jotakin syytä avata silmänsä ammolleen, mutta koska hän oli pannut pois oppilaitoksensa takin ja piti lyhyttä puseroa nahkahousujensa päällä, niin ei näyttänyt olevan mitään syytä minkävuoksi hänen ulkonainen olemuksensa herättäisi sellaista huomiota jossakin majatalossa.

— Onko tämä Kolme Rampaa? kysyi Noa.

— Niin on dhalon nhimi, vastasi juutalainen.

— Eräs herra, jonka kohtasimme matkalla, suositteli sitä meille, sanoi Noa tyrkäten Charlottea kiinnittääkseen ehkä hänen huomiotansa tähän nerokkaaseen ja kunnioitusta ansaitsevaan keksintöön ja ehkä myös varoittaakseen häntä ilmaisemasta mitään hämmästystä. Haluamme jäädä tänne yöksi.

— En dhiedä, voiddheko, sanoi Barney, joka oli paikan passari, käyn gysymässä.

— Näyttäkää meille joku huone ja antakaa meille vähän kylmää lihaa sekä pisara olutta, samalla kun kysytte, olkaa niin ystävällinen, virkkoi Noa.

Barney vei heidät erääseen pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen ja toi pyydettyä ravintoa, minkäjälkeen hän ilmoitti heidän voivan jäädä yöksi ja poistui tuon rakastettavan parin luota, joka nyt alkoi nauttia ravintoaan.

Tämä pihanpuoleinen huone sijaitsi välittömästi tarjoiluhuoneen takana ja muutamaa porrasta sitä alempana, joten kaikki talossa kävijät voivat, jos vetivät pientä akkunaverhoa vähän syrjään, ei ainoastaan nähdä tuossa huoneessa majailevat vieraat joutumatta erikoiseen vaaraan tulla itse huomatuiksi, koska akkunaruutu sijaitsi eräässä huoneen pimeässä nurkassa, vaan myöskin, asettamalla korvansa ruutua vasten, melko selvästi kuulla, mitä he puhuivat. Paikan isäntä oli tuskin viisi minuuttia sitten vetäytynyt pois tästä havaintopaikasta ja Barney palannut vietyään yllämainitun tiedonannon, kun Fagin, ollen eräällä tavallisella iltakävelyllään, astui tarjoiluhuoneeseen tiedustelemaan muutamia nuorista ystävistään.

— Hiljaa, sanoi Barney, vieraidha vierishessä huoneessha.

— Vieraita! toisti vanha mies kuiskaten.

— Niin, ja vielä midhä ihmeellishimbiä, vastasi Barney. Maaldha, joidhagin teidhän laishianne, luulishin.

Fagin näytti suurella mielenkiinnolla vastaanottavan tämän uutisen. Nousten eräälle tuolille piti hän varovaisesti silmänsä lasiruudulla ja saattoi tältä paikalta nähdä mr Claypolen ottavan eteensä lihaa lautaselta ja olutta ruukusta, jaellen homeopaattisia annoksia Charlottelle, mutta itse syöden ja juoden mielin määrin.

— Ahaa! kuiskasi juutalainen kääntyen Barneyn puoleen. Minä pidän tuosta ahmatista. Hänestä voi olla meille hyötyä; hän näyttää jo osaavan opettaa tyttöä. Ole hiljaa kuin hiiri, ystäväni, jotta kuulen, mitä he puhuvat.

Juutalainen kääntyi jälleen akkunaan ja kuunteli innokkaasti, asettaen korvansa seinää vasten, niin luihu ja himokas ilme kasvoillaan, että se olisi voinut sopia vanhalle peikolle.

— Nyt aion tulla gentlemanniksi, virkkoi mr Claypole ojentaen pitkät koipensa ja jatkaen keskustelua, jonka alkua Fagin oli tullut liian myöhään kuulemaan. Ei mitään kirottuja, vanhoja ruumiskirstuja enää, Charlotte, vaan gentlemannin elämää minulle, ja jos tahdot, voit sinä tulla hienoksi naiseksi.

— Tahtoisin kernaasti, armaani, vastasi Charlotte, mutta kassalaatikoita ei ole tarjolla joka päivä, eikä ole aina niin helppoa päästä pakoon.

— Hitto vieköön kassalaatikot, sanoi mr Claypole, liehän muutakin, mitä voi tyhjentää.

— Mitä tarkoitat? kysyi hänen seuralaisensa.

— Taskuja, naistenlaukkuja, taloja, postivaunuja, pankkeja, sanoi mr Claypole oluen lujittamalla varmuudella.

— Mutta et voi yksin tehdä tuota kaikkea, rakas ystävä.

— Pidän kyllä huolen siitä, että joudun sellaisten pariin, jotka voivat sen tehdä. He kyllä ymmärtävät käyttää meitä tavalla tai toisella. Sinähän yksin olet yhtä arvokas kuin viisikymmentä muuta naista. En ole koskaan nähnyt niin nokkelaa ja viekasta olentoa kuin sinä, kun annan sinulle luvan olla sellainen.

— Kuinka kiltisti sinulta sanoa niin! huudahti Charlotte ja painoi suudelman hänen rumille kasvoilleen.

— Kas niin, riittää jo. Älä ole liian hyväileväinen, vaikka olen ollutkin hyvä sinua kohtaan, sanoi Noa, vapauttamalla itsensä hyvin arvokkaasti. Tahtoisin olla jonkun liiton johtaja ja lannistaa heidät, vakoilla heitä kaikkialla, heidän sitä tietämättä. Se sopisi minulle, jos sillä tavoin vain jotakin ansaitsisi, ja jos voisimme päästä muutamain senlaatuisten herrojen kanssa yhteyteen, ei olisi paljon, vaikka se maksaisi meille tämän kahdenkymmenenpunnan setelin, jonka sinä otit — varsinkaan kun emme oikein tiedä, kuinka pääsisimme siitä eroon.

Tämän puheen jälkeen kurkisti mr Claypole syvämietteisesti oluttuoppiinsa, ravisti sen sisältöä ja nyökkäsi alentuvasti Charlottelle, minkä perästä hän joi kulauksen, mikä näytti kovasti virkistävän häntä. Hän oli juuri ottamaisillaan vielä yhden, kun hänet keskeytti se, että ovi avattiin ja muuan vieras näyttäytyi.

Vieras oli Fagin, joka näytti hyvin rakastettavalta ja kumarsi ylen kohteliaasti lähestyessään, ja istuttuaan lähimmän pöydän ääreen tilasi jotakin juotavaa virnistelevältä Barneyltä.

— Kaunis ilta, hyvä herra, mutta kylmä vuodenaikaan katsoen, virkkoi Fagin hieroen käsiään toisiaan vasten. Te olette maalta, näen mä.

— Kuinka sen voitte nähdä? kysyi Noa.

— Meillä täällä Lontoossa ei ole tuollaista pölyä, vastasi juutalainen ja osoitti Noan ja hänen seuralaisensa jalkineisiin ja niistä molempiin nyytteihin.

— Te olette viisas mies. Kuulitko, Charlotte?

— Niin, täytyykin olla viisas tässä kaupungissa, vastasi juutalainen tuttavallisesti kuiskaten, se on varma se.

Juutalainen tehosi tätä huomautusta hankaamalla nenänsä sivua oikealla etusormellaan, liike, jota Noa yritti jäljitellä, vaikkakaan ei samalla menestyksellä, koska hänen nenänsä ei ollut kyllin suuri siihen tarkoitukseen. Mr Fagin näytti kuitenkin arvioivan tämän yrityksen yhtymiseksi hänen mielipiteeseensä ja tarjosi ystävällisesti juotavaa, kun Barney tuli sisään.

— Hyvää tavaraa tämä! sanoi mr Claypole, maiskutellen huuliaan.

— Mutta kallista, virkahti Fagin. Sen, joka juo sitä arkipäivisin, täytyy usein tyhjentää joku rahalaatikko, tasku, naisten laukku, postivaunu tai pankki.

Mr Claypole ei ollut vielä oikein kuullut tätä mietelmiensä katkelmaa, ennenkuin hervahti taapäin tuolissaan ja katsoi juutalaisesta Charlotteen kasvoin, mitkä olivat tulleet tuhkanharmaiksi pelosta.

— Älkää välittäkö minusta, ystäväni, sanoi juutalainen ja siirsi tuolinsa lähemmäksi. Ha, ha, ha! Oli onni, että vain minä kuulin teitä, se oli hyvin onnellista!

— En minä rahoja ottanut, sammalsi Noa, joka ei enää ojentanut jalkojaan hienon kavaljeerin tapaan, vaan niin hyvin kuin voi veti ne kokoon tuolinsa alle. Hän ne otti, ja sinulla on ne vieläkin, Charlotte. Tiedät itse, että sinulla ne ovat.

— Yhdentekevää, kuka ne otti tahi kellä ne ovat, parahin ystävä, virkkoi Fagin, joka samalla piti silmällä tyttöä ja molempia nyyttejä haukankatsettaan. Olen itse sitä lajia ja pidän teistä sen takia.

— Mitä lajia? kysyi Claypole hiukkaisen rauhallisempana.

— Harrastan sen laatuisia liikeyrityksiä, ja niin tekee talon väki myöskin. Olette osannut naulan kantaan ja olette niin hyvässä turvassa täällä kuin ikinä olla voitte. Ei ole varmempaa palkkaa koko kaupungissa kuin Rammat, se tahtoo sanoa, milloin minä tahdon, ja koska pidän paljon teistä ja tästä nuoresta naisesta, olen antanut määräyksen, ja voitte olla aivan levollisia.

Noan sielu ehkä oli levollinen tämän vakuutuksen jälkeen, mutta hänen ruumiinsa ei sitä kuitenkaan ollut, sillä hän kääntelehti ja vääntelehti monessa kömpelössä asennossa, pitäen silmällä uutta ystäväänsä puolittain peloissaan ja puolittain epäluuloisena.

— Sanon teille vielä erään asian, jatkoi juutalainen, sittenkuin hänen oli ystävällisillä hyökkäyksillä ja rohkaisevalla mutinalla onnistunut rauhoittaa Charlotte. Minulla on eräs ystävä, joka luullakseni voisi täyttää hartaimman toiveenne ja johtaa teidät oikealle tielle, jotta voitte valita sen osaston, minkä katsotte itsellenne parhaiten sopivan aluksi, samalla kun tutustutte muihin.

— Puhutte kuin teillä olisi tosi mielessä, sanoi Noa.

— Mitä hyötyä olisi minulla leikinlaskusta? virkkoi juutalainen kohauttaen olkapäitään. Mutta kuulkaahan, haluan puhua pari sanaa kanssanne syrjässä.

— Meidän on tarpeetonta muuttaa paikkaa, sanoi Noa ja ojensi sitten vähitellen taas jalkansa. Hän tässä voi kantaa ylös nyyttimme Silläaikaa. Ota nyytit, Charlotte!

Charlotte totteli vähääkään vastustelematta tätä käskyä, joka lausuttiin hyvin majesteetillisesti, ja riensi niin joutuin kuin kykeni ulos nyytteineen, Noan pitäessä ovea avoinna ja valaistessa hänelle tietä.

— Hän tottelee aika hyvin, vai mitä? kysyi hän, istuttuaan jälleen pöydän ääreen, samalla äänellä kuin eläintenkesyttäjä, joka on taltuttanut jonkun villin elukan.

— Erinomaisesti! vastasi Fagin ja taputti häntä olalle. Te olette nero, ystäväni.

— Niin, jollen sellainen olisi, en totisesti nyt olisi täällä, vastasi Noa. Mutta hän tulee takaisin, jos hukkaatte aikaa.

— No, mitä arvelette? virkkoi juutalainen. Jos pidätte ystävästäni, ette voisi menetellä paremmin kuin liittyä häneen.

— Onko hänellä hyvä liike, siitä on kysymys? vastasi Noa vilkuttaen toista pienistä silmistään.

— Hän antaa työtä koko joukolle väkeä ja hänellä on ammatin paras seurapiiri.

— Aito lontoolaisia? kysyi mr Claypole.

— Niin, ei yksikään heistä ole maalta, ja luulen, ettei hän edes minun suosituksellani ottaisi teitä vastaan, ellei hänellä juuri nyt olisi puute apulaisista, vastasi juutalainen.

— Täytyykö minun pulittaa? kysyi Noa taputellen housuntaskujaan.

— Ei auta muu, vastasi Fagin varmasti.

— Mutta kaksikymmentä puntaa — se on joka tapauksessa paljon rahaa.

— Ei silloin, kun kysymyksessä on seteli, josta ei voi päästä eroon, huomautti Fagin. Numero ja päivämäärä lienevät merkityt muistiin ja lunastus pankissa kielletty. Se ei ole hänelle paljonkaan arvoinen, kun se on lähetettävä ulkomaille ja myytävä tappiolla.

— Milloin voin saada puhua hänen kanssaan? kysyi Noa epäröiden.

— Huomenna aamupäivällä.

— Hm! sanoi Noa. Kuinka suuri on palkka?

— Elämä kuin gentlemannilla — ravinto ja asuinhuone, tupakka ja väkijuomat vapaat — puolet kaikesta, mikä te ansaitsette, ja siitä, minkä tuo nuori nainen ansaitsee.

— Mutta katsokaas, lausui Noa, koska hän on uuttera nainen, pitäisin minä jostakin hyvin helposta.

— Hiukkasesta ajanvietetyöstäkö? sanoi Fagin.

— Aivan niin, vastasi Noa. Minkä luulisitte sopivan minulle? Jotakin, mikä ei ole liian vaivalloista eikä myöskään liian vaarallista, sellaisesta minä pitäisin.

— Kuulin teidän puhuvan jotain toisten vakoilemisesta, ystäväni, sanoi juutalainen, ja ystäväni tarvitsee henkilöä, joka voi tehdä sitä kunnollisesti.

— Niin, puhuin tosin siitä, eikä minulla olisi mitään vastaan silloin tällöin harrastaa sitäkin, vastasi mr Claypole hitaasti, mutta se ei kai lyö leiville?

— Ei, se on totta, myönsi juutalainen miettiväisesti ja teeskenteli punnitsevansa asiaa. Sitä se ei todellakaan tee.

— Mitä sitten ehdottaisitte? kysäisi Noa tarkastellen häntä jännityksellä. Jotakin, mikä vaatii viekkautta, mutta mikä kuitenkin on jokseenkin turvallista ja johon ei ole liittynyt sen suurempaa uhkaa kuin jos istuisi kotona.

— Seis! sanoi juutalainen asettaen kätensä Noan polvelle. Lapsityö.

— Mitä se on? kysyi mr Claypole.

— Kun lapset, ystäväni, juoksevat äitiensä asioilla, kuusi penceä tai shillinginlantti mukanaan, ja työnä on silloin näitten rahojen ottaminen heiltä — heillä on ne aina kädessään — ja sitten heidän kaatamisensa kumoon katuojaan ja senjälkeen täysin rauhallisena poistuminen, ikäänkuin ei olisi sattunut muuta kuin että joku lapsi olisi kaatunut ja satuttanut itsensä. Hah, hah, hah!

— Hah, hah, hah! nauroi mr Claypole ja heitti ihastuksissaan sääriään. Siinäpä on todellakin jotakin minulle.

— Niin luulen minäkin, vastasi Fagin, ja te voitte saada muutamia oivallisia alueita Camden Townista ja Battle Bridgeltä sekä niitten ympäristöstä, missä he aina juoksevat asioilla, ja siellä voitte iskeä kumoon niin monta penikkaa päivässä kuin tahdotte. Hah, hah, hah!

Näin sanoen tyrkkäsi Fagin mr Claypolea kylkeen ja molemmat puhkesivat äänekkääseen ja pitkäaikaiseen nauruun.

— Kas niin, nyt se on tehty! sanoi Noa naurettuaan tarpeekseen, ja Charlotte on palannut. Minkä ajan huomenna määräämme?

— Sopiiko kello kymmenen? kysyi juutalainen ja lisäsi mr Claypolen nyökättyä hyväksyvästi. Minkä nimen saan mainita ystävälleni?

— Mr Bolter, vastasi Noa, joka oli valmistautunut sellaiseen kysymykseen. Mr Morris Bolterin. Tämä on mrs Bolter.

— Mrs Bolterin nöyrin palvelija, sanoi Fagin kumartaen hirveän kohteliaasti.

Monin hyvästelyin ja onnentoivotuksin meni mr Fagin tiehensä ja Noa selitti senjälkeen Charlottelle sopimusta kaikella sillä mahdikkuudella, mikä on ominaista sille, joka ei ole ainoastaan vahvemman sukupuolen jäsen, vaan samalla myöskin kavaljeeri, joka ymmärtää, mikä kunnia on olla määrätty toimimaan lapsialalla Lontoossa ja sen ympäristössä.