NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

Missä kerrotaan, kuinka ovela Taskuveijari joutuu vastuksiin.

— Olitte siis itse oma ystävänne, sanoi mr Claypole, myös Bolteriksi kutsuttu, kun hän sopimuksen perusteella seuraavana päivänä majoittui juutalaisen taloon. Arvasin sen jo melkein eilen illalla.

— Jokainen on oma ystävänsä, hyvä nuori mies, vastasi juutalainen mielistelevimmällä irvistyksellään. Itsensä veroista ystävää ei ole olemassa.

— Niin, se on totta, vastasi mr Bolter ajatuksissaan. Te olette nokkela vanha veitikka.

Fagin näki ilolla, ettei tämä hänen ominaisuuksiensa tunnustaminen ollut mikään tyhjänpäiväinen imartelu, vaan että hänen tuottoisa neronsa todellakin oli herättänyt kunnioitusta hänen uudessa rekryytissään, mikä oli tärkeätä heti alusta alkaen.

Lujittaakseen niin hyödyllistä ja toivottavaa vaikutusta suuntasi hän iskun itse naulan kantaan juurta jaksain kuvaamalla hänelle toimintansa suuruutta ja laajuutta, mitä tehdessään hän yhdisti mielikuvituksen ja todellisuuden miten parhaaksi näki, soveltaen kumpaistakin sellaisella taidolla, että mr Bolterin kunnioitus silminnähtävästi kasvoi ja vielä eneni pelosta, minkä herättäminen hänessä oli erittäin tärkeätä.

— Molemmin puolinen luottamuksemme on lohduttajani raskaimpienkin tappioitten aikana, lausui juutalainen. Menetin parhaan apulaiseni eilen aamupäivällä.

— Ette kai tarkoita, että hän kuoli?

— Ei, ei, niin pahoin ei käynyt. Ihan niin pahoin ei käynyt.

— Mitä, häntä —.

— Tarvittiin? Niin häntä tarvittiin.

— Tärkeä asia?

— Ei, ei niin erikoisen tärkeä. Häntä syytettiin yrityksestä tyhjentää muuan tasku ja häneltä tavattiin hopeinen nuuskarasia — hänen omansa, sillä hän nuuskasi itse ja piti siitä paljon. Tänään pantiin toimeen tutkimus, sillä he luulivat tuntevansa nuuskarasian omistajan. Ah, hän oli enemmän kuin viidenkymmenen rasian arvoinen, ja antaisin kernaasti niitten täyden arvon, jos saisin hänet takaisin. Teidän olisi pitänyt tuntea Taskuveijari, ystävä kulta, teidän olisi pitänyt tuntea hänet.

— No, mutta tulen kai vielä tuntemaankin hänet. Ettekö luule niin? sanoi mr Bolter.

— Epäilen sitä, vastasi juutalainen huokaisten. Jollei heillä ole mitään selviä todistuksia häntä vastaan, tulee tuomiosta summittainen, ja siinä tapauksessa saamme hänet takaisin kuuden viikon päästä tai niille main. Mutta päinvastaisessa tapauksessa tulee kysymykseen pitkä matka. He tietävät, minkälainen viekas vintiö hän on, hän saa matkustaa; he eivät päästä ovelaa Taskuveijaria vähemmällä.

— Mitä tarkoitatte matkustamisella? kysyi mr Bolter. Mitä hyödyttää puhua minulle tuolla tavalla? Miksi ette puhu niin, että voin ymmärtää teitä?

Mr Fagin aikoi juuri selittää tuota hämärää sanontaa, joten mr Bolterille olisi selvinnyt, että se merkitsi samaa kuin "elinkautinen maastakarkoitus", kun juttelun keskeytti Charley Bates, joka astui sisään kädet housuntaskuissa ja kasvot väännettyinä puolittain koomillista surua ilmaiseviksi.

— Kaikki on mennyttä, Fagin, sanoi Charley, sittenkuin hän ja hänen uusi toverinsa oli esitetty toisilleen.

— Mitä tarkoitat? kysyi juutalainen vapisevin huulin.

— He ovat löytäneet nuuskarasian omistajan. Kaksi tahi kolme muuta tulevat todistamaan hänen henkilöllisyytensä ja ovela Taskuveijari lähetetään pois maasta. Minulla täytyy olla surupuku, Fagin, ja surunauha hatun ympärillä, kun käyn hänen luonaan jäähyväisillä. Ajatella, että Dawkins — kuulu Jack — Taskuveijari — ovela Taskuveijari — matkustaa ulkomaille kurjan nuuskarasian tähden! En olisi ikinä voinut uskoa, että hänen tarvitsisi tehdä se vähemmän asian kuin ketjulla ja sinetillä varustetun kultakellon takia. Miksei hän varastanut joltakin vanhalta gentlemannilta kaikkia hänen arvoesineitään, jotta voisi lähteä matkalle gentlemannina eikä kuin tavallinen taskuvaras ilman loistoa ja kunniaa!

Purkaen täten mieltään myötätunnosta onnetonta ystäväänsä kohtaan istuutui master Bates lähimmälle tuolille surun ja pettymyksen ilmein.

— Mitä lorua tuo on, ettei hänellä ole loistoa eikä kunniaa, puhkesi Fagin sanomaan katsoen vihaisena oppipoikaansa. Eikö hän aina ole ollut taitavin teistä kaikista? Voiko ketään verrata häneen?

— Ei! vastasi master Bates surunvoittoisesti, vapisevin huulin.

— No, mitä sitten höpiset? virkkoi juutalainen kärtyisesti. Mihin lörpöttelylläsi pyrit?

— Siihen, että se ei tule rekisteriin, sanoi Charley, joka surunsa katkeruudessa ryhtyi vastustamaan mestarinsa, se ei voi tulla rekisteriin, kosk'ei kukaan koskaan saa tietää puoliakaan siitä, mikä hän oli. Kuinkahan pitänee hän puoliaan Newgate-kalenterissa? Ehk'ei hän lainkaan tule siihen. Ah, millainen isku!

— Hah, hah, hah! nauroi juutalainen, ojentaen oikean kätensä ja kääntyen mr Bolteriin päin koettaen pidättää nauruaan, mikä puistatti häntä, kuin olisi hän saanut halvauksen. Näettekös, kuinka ylpeitä he ovat ammatistaan, ystäväni! Eikö se ole kaunista?

Mr Bolter nyökkäsi, ja sittenkuin juutalainen oli muutaman sekunnin ajan silminnähtävällä tyydytyksellä tarkannut Charley Batesin surua, meni hän nuoren gentlemannin luokse ja taputti häntä olalle.

— Ole huoleti, Charley, se tulee kyllä päivänvaloon, se tulee aivan varmasti päivänvaloon. He saavat kaikki tietää, mikä nokkela vintiö hän oli. Hän tulee itse näyttämään sen heille eikä tule saattamaan tovereitaan eikä opettajaansa häpeään. Ja muista, miten nuori hän on! Mikä kunnia, Charley, tulla karkoitetuksi maasta hänen iällään!

— Niin, se on kunnia — se se on! sanoi Charley vähän lohdutettuna.

— Hän saa kaikkea mitä tahtoo, jatkoi juutalainen. Häntä pidetään kiviruukussa kuin gentlemannia, Charley, olutta joka päivä ja rahoja taskussa kruunun ja klaavan peluuta varten, jollei hän uskalla käyttää niitä muuhun.

— Tosiaanko? huudahti Charley.

— Aivan varmasti, ja hän saa asianajajan — yhden niistä, jotka ovat saaneet liukkaimman kielen — joka puolustaa häntä, ja hän saa itse pitää puheen, jos haluaa, ja me kaikki luemme sanomalehdistä — "ovela Taskuveijari — myrskyisiä naurunpuuskia — tässä nauroi oikeus täyttä kurkkua" — vai kuinka, Charley?

— Hah, hah, hah! nauroi master Bates. Olisi se näytelmää, Fagin! Ja kuinka se Taskuveijari tulisi nolaamaan heidät!

— Tulisi! huudahti juutalainen. Hän tulee sen tekemään!

— Varmasti hän sen tekee! toisti Charley hieroen käsiänsä.

— Olen näkevinäni hänet nyt, sanoi juutalainen kiinnittäen silmänsä oppipoikaansa.

— Samoin minä! huudahti Charley. Hah, hah, hah! Samoin minä! Näen kaiken jo silmäini edessä, enkös, kautta kunniani, näekin! Niin hauskaa, niin kirotun hauskaa! Kaikki suuret peruukit yrittävät näyttää juhlallisilta, mutta Jack Dawkins puhuu niille niin tuttavallisesti ja uuvuttavasti kuin olisi hän tuomarin oma poika, joka puhuisi päivällispöydässä — hah, hah, hah!

Juutalainen oli todellakin niin taitavasti sovittanut nuoren ystävänsä haavemielisen luonteen mukaan, että master Bates, joka aluksi oli ollut taipuvainen pitämään pidätettyä Taskuveijaria uhrina, nyt huomasikin hänet päähenkilöksi harvinaisen koomillisessa kohtauksessa ja hyvin kärsimättömänä odotti sitä hetkeä, jolloin hänen vanha kumppaninsa saisi sellaisen tilaisuuden tuoda päivänvaloon avujansa.

— Meidän täytyy jollakin nokkelalla tavalla saada tietoomme miten hän tänään suoriutuu, sanoi Fagin. Malttakaahan, kun tuumin.

— Jospa minä menen sinne, sanoi Charley.

— Ei ikinä, vastasi juutalainen. Oletko mieletön, ystäväni, pähkä hullu, kun ajatteletkaan mennä sinne, missä —? Ei, Charley, ei. Yhden menettäminen riittää täksi kerraksi.

— Ette kai aio mennä sinne itse? sanoi Charley viekkaasti hymyillen.

— En, se ei kyllä käy päinsä, vastasi Fagin ja ravisti päätänsä.

— No, miksi ette sitten lähetä tätä uutta lurjusta sinne? kysyi master. Bates ja laski kätensä Noan käsivarrelle. Siellähän ei ole ketään, joka tuntisi hänet.

— Niin, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, sanoi juutalainen.

— Mitään sitä vastaan! Mitä hänellä olisi sitä vastaan?

— Ei mitään erikoista, vastasi Fagin kääntyen mr Bolteriin.

— Tässä pitää minullakin olla oikeus sanoa sanani, virkkoi Noa lähestyen ovea ja vakavan levottomasti päätänsä puistaen. Ei, kiitos, sen kanssa en halua olla missään tekemisissä. Se ei kuulu minun osastolleni.

— Minkä osaston hän on saanut, Fagin? kysyi master Bates tarkastellen kovin tyytymättömän näköisenä Noan romuluista olemusta. Onko hänen tehtävänään ehkä luikkia pakoon, kun vaara on tarjolla, ja syödä suuhunsa kaikki ruoka, kun asiat ovat kunnossa?

— Se ei kuulu teihin, vastasi mr Bolter, älkääkä leukailko päällysmiehiänne vastaan, poikaseni, muutoin voi teille käydä hullusti.

Master Bates nauroi niin määrättömästi tälle uhkaukselle, että kesti hetkisen, ennenkuin Fagin saattoi mennä väliin ja selittää mr Bolterille, ettei hän antautunut mihinkään vaaraan laisinkaan menemällä poliisiasemalle, koska se oli viho viimeinen paikka, minne hänen voitiin otaksua tulevan vapaasta tahdostaan.

Osaksi näitten huomautusten johdosta, mutta vielä enemmän juutalaista kohtaan tuntemansa pelon vaikutuksesta, suostui mr Bolter vihdoin, vaikkakin vastahakoisesti, ottamaan tehtävän suorittaakseen. Faginin kehoituksesta vaihtoi hän omat vaatteensa ajomiehentakkiin, manchesterihousuihin ja nahkakalvosimiin, mitkä esineet juutalaisella oli valmiina odottamassa, samoinkuin hänet myöskin varustettiin huopahatulla ja pitkällä ruoskalla. Täten vaatetettuna menisi hän poliisiasemalle, kuten maalaisen aivan hyvin voi otaksua tekevän tyydyttääksensä uteliaisuuttansa, ja koska hän oli riittävän kömpelö, moukkamainen ja romuluinen, ei Fagin vähääkään epäillyt, ettei hän näyttelisi osaansa kunnollisesti.

Näitten valmistelujen jälkeen ilmoitettiin hänelle tarpeelliset tuntomerkit ovelan Taskuveijarin tuntemiseksi, ja sitten johti master Bates hänet läpi pimeitten ja mutkikkaitten katujen lähelle Bow Streetiä. Charleyn neuvottua hänelle missä poliisiasema sijaitsi, sekä selitettyä, kuinka hänen olisi mentävä suoraan läpi käytävän ja tultuaan sisäpihalle avattava ovi oikealla puolen sekä otettava hattu päästänsä tultuaan huoneeseen, pyysi hänen saattajansa häntä kiiruhtamaan edelleen yksin sekä lupasi odottaa hänen paluutaan eroamispaikalla.

Noa Claypole seurasi täsmällisesti saamiaan ohjeita, mitkä — koska master Bates tunsi hyvin tarkasti huoneuston — olivat niin oikeita, että hän pääsi oikeuden käyttäjäin eteen tarvitsematta kertaakaan kysyä tai pysähtyä matkallaan. Hän joutui siis puristuksiin ihmisjoukkoon, johon kuului enimmäkseen naisia ja joka oli kokoontunut pimeään ja likaiseen huoneeseen, minkä takaosassa kohosi aidattu koroke, jonka vasemmalla puolella oli väliseinällä eroitettu aitio vankeja varten, todistajan aitio keskellä ja oikeuden pulpetti oikealla puolen. Viimeksimainittu osasto oli seinällä, mikä kätki tuomioistuimen tutkivilta katseilta, eroitettu muista ja jätti yleisön kuviteltavaksi, jos se voi sen tehdä, oikeuden koko majesteetin.

Vankien osastossa oli vain pari naista, jotka nyökkäilivät ihaileville ystävättärilleen notaarion lukiessa muutamia todistajain lausuntoja parille poliisikonstaapelille sekä eräälle yksinkertaisesti puetulle, pöydän yli kumartuneelle siviilihenkilölle. Muuan vanginvartija seisoi nojautuneena aitausta vasten ja naputteli välinpitämättömänä nenäänsä suurella avaimella, paitsi milloin hän tyynnytti muutamien kuuntelijoitten sopimatonta jutteluhalua vaatimalla hiljaisuutta tahi ankarasti tuijottaen kehoitti jotakuta naista "menemään ulos penikoineen", kun oikeuden juhlallisuutta olivat häirinneet jonkun laihan sylilapsen heikot, puoleksi tukahdutetut kirkaisut.

Noa etsi innokkaasti katseillaan Taskuveijaria, mutta vaikka siellä oli useita naisia, jotka hyvin olisivat voineet olla tämän huomattavan henkilön äitejä tai sisaria, ja miehiä, jotka olisivat voineet olla hyvin hänen isänsä näköisiä, ei ollut kuitenkaan ketään, joka vastasi sitä selitystä mikä mr Dawkinista oli hänelle annettu. Hän odotti jännittyneellä mielenkiinnolla, kunnes naiset, joitten asia lykättiin, olivat poistuneet, ja vapautui senjälkeen äkkiä tietämättömyydestään erään uuden vangin esiintymisen johdosta, jonka hän heti arvasi Taskuveijariksi.

Dawkins se todella olikin, joka astui saliin, pitkät takinhihat käärittyinä ylös kuten tavallisesti, vasen käsi housuntaskussa ja hattu oikeassa kädessä. Hän kulki vanginvartijan eteen kuvaamattomin huojuvin askelin, ja kun hän asettui paikalleen aitauksessa, vaati hän korkealla äänellä saada tietää, miksi hänet oli saatettu tähän epämiellyttävään asemaan.

— Etkö tahdo pitää suutasi kiinni! sanoi vanginvartija.

— Enkö minä ehkä ole englantilainen? vastasi Taskuveijari. Missä ovat etuuteni?

— Etuutesi saat kyllä aikanaan, sanoi vanginvartija, ja pippuroituina kaupan päällisiksi.

— Tuleepa olemaan hauska nähdä, mitä sisäministerillä on sanottavana peruukkipölkkypäille, jos ne minulta evätään, vastasi mr Dawkins. No, mitä tämä kaikki merkitsee? Olisin oikeudelle kiitollinen, jos se jouduttaisi tätä pikku juttua eikä viivyttäisi minua lukiessaan sanomalehteä, sillä olen sopinut erään herran tapaamisesta Cityssä määräaikana, ja koska aina pidän sanani sekä olen hyvin täsmällinen liikeasioihin nähden, menee hän tiehensä, jollen tule määrätyllä kellonlyömällä, ja silloin voi sattua, että vaaditaan vahingonkorvausta niiltä, jotka ovat estäneet minua. Äh, varmastikin voi!

Tämän perästä pyysi Taskuveijari, ollen olevinaan erikoisen kiinnostunut lähestyvistä kuulusteluista, vanginvartijaa sanomaan hänelle niitten kahden vanhan veijarin nimet, jotka istuivat tuomarin istuimella, mikä kysymys niin kutkutti kuuntelijoita, että he nauroivat melkein yhtä sydämellisesti kuin master Bates olisi tehnyt, jos olisi ollut kuulemassa.

— Hiljaa siellä! huusi vanginvartija.

— Mikä on seuraava juttu? kysyi yksi tuomareista.

— Muuan taskuvarkaus, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Onko poika ollut täällä ennen?

— Hänen olisi pitänyt olla täällä jo monet kerrat, vastasi vanginvartija. Hän on ollut miltei joka paikassa. Tunnen hänet, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Oho, vai tunnette te minut, todellako? huudahti Taskuveijari, merkiten ilmoituksen muistiin. Oivallista. Se ainakin on yritys mustata hyvää nimeäni ja mainettani.

Tälle naurettiin taas, ja vielä kerran huusi vanginvartija: Hiljaa!

— No, missä ovat todistajat? kysyi notaari.

— Aivan oikein, lisäsi Taskuveijari. Missä he ovat? Heitäpä olisin halukas näkemään.

Tämä toive täyttyi silmänräpäyksessä, sillä eräs poliisikonstaapeli astui esiin ja selitti, että hän eräässä väkijoukossa oli nähnyt vangin yrittävän varastaa muutaman tuntemattoman herran taskusta ja tällöin vetävän siitä esiin nenäliinan, mutta kun se oli ollut hyvin vanha, oli hän työntänyt sen takaisin, ensin siihen niistettyään. Tämän perusteella oli hän pidättänyt Taskuveijarin, ja kun samainen Taskuveijari oli tarkastettu, oli eräästä hänen taskustaan löytynyt hopeinen nuuskarasia, omistajan nimi kanteen kaiverrettuna. Osoiteluettelon avulla oli gentlemanni tavattu, ja hän meni nyt valalle siitä, että rasia oli hänen ja että hän oli kaivannut sitä edellisenä iltana, juuri tullessaan mainitusta väkijoukosta pois. Hän oli samalla äkännyt nuoren miehen, jolla oli hyvin kiire raivata itselleen tietä läpi tungoksen, ja tämä nuori mies oli ollut vanki.

— Onko sinulla mitään kysyttävää tältä todistajalta, poika? sanoi tuomari.

— Olisi arvolleni alentavaa puhua hänen kanssaan, vastasi Taskuveijari.

— Onko sinulla mitään muuta sanottavaa?

— Etkö kuule, että hänen korkea-arvoisuutensa kysyy, onko sinulla mitään sanottavaa? kysyi vanginvartija ja tyrkkäsi Taskuveijaria kyynärpäällään.

— Pyydän anteeksi, vastasi Taskuveijari katsoen ylös hajamielisen näköisenä. Minulleko puhuitte, hyvä mies?

— En ole koskaan nähnyt niin sietämätöntä nuorta lurjusta, teidän korkea-arvoisuutenne, virkkoi vanginvartija virnistäen. Aiotko sanoa jotain, sinä nuori rakkari?

— En, vastasi Taskuveijari, en täällä, sillä tämä ei ole mikään oikeuspaikka, ja sitäpaitsi syö asianajajani tänään aamiaista varapresidentin kanssa alahuoneessa. Mutta olen kyllä sanova jotakin jossakin toisessa paikassa ja samoin hän sekä lukuisa ja arvossapidetty joukko nuoruudenystäviäni, jotka saattavat nämä herrat toivomaan, etteivät koskaan olisi syntyneet tai että olisivat antaneet omien käskyläistensä hirttää heidät hattukoukkuihinsa mieluummin kuin että tulivat tänne tänä aamuna kuulustelemaan minua. Olen kyllä —.

— Jo riittää! Hänet on täydellisesti todistettu syylliseksi, keskeytti notaari, viekää hänet pois.

— Tule! sanoi vanginvartija.

— Ah, hah! Kyllä minä tulen, vastasi Taskuveijari parjaten hattuaan kämmenellään. Ah! (oikeudelle): Turha vaiva näyttää noin kauhistuneilta. En tule osoittamaan teitä kohtaan sääliväisyyttä, en hitustakaan. Saatte vielä tuntea tämän nahoissanne, hyvät ystäväni. En tahtoisi olla teidän sijassanne mistään hinnasta! En salli laskea itseäni vapaalle jalalle, vaikka polvillanne rukoilisitte sitä minulta. Tulkaa, viekää minut vankilaan. Olen valmis lähtemään täältä.

Sen sanottuaan antoi Taskuveijari viedä itsensä kauluksesta, aina pihalle saakka uhaten tehdä asiasta parlamenttijutun ja nauraa virnisti sitten hilpeästi ja tyytyväisesti vanginvartijaa päin kasvoja.

Nähtyään hänet teljettävän pieneen koppiin yksiksensä riensi Noa takaisin paikalle, minne oli jättänyt Charley Batesin, ja hänen odotettuaan siellä hetkisen aikaa, tuli tämä nuori mies, joka, viisaasti kyllä, ei ollut näyttäytynyt, ennenkuin eräästä varmasta piilopaikasta oli varmistunut siitä, ettei kukaan nenäkäs henkilö ollut seurannut hänen uuden ystävänsä kintereillä.