KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Kertoo, mitä tapahtui mr ja mrs Bumblen ynnä Monksin välillä heidän yöllisessä kohtauksessaan.

Oli hiestävä, painostava, pimeä kesäilta. Raskaat pilvet, jotka olivat näyttäneet uhkaavilta koko päivän, pudottelivat jo suuria sadepisaroita ja näyttivät ennustavan valtavaa rajuilmaa, kun mr ja mrs Bumble suuntasivat askelensa kohti pientä, hajanaista rappeutumaisillaan olevien talopahaisten ryhmää, mikä sijaitsi epäterveellisellä rämemaalla joen varrella.

Tämän mökkirypään sydämessä, ja niin lähellä virtaa, että sen ylempi kerros kurottui sen ylle, oli suurehko rakennus, jota aikaisemmin oli käytetty tehtaana ja joka aikanaan oli tarjonnut ympärillään sijaitsevien asumusten asukkaille tilaisuuden työansioon, mutta joka nyt jo pitkät ajat oli ollut käyttämättömänä ja rappiolla. Rotat, madot ja kosteus olivat turmelleet sen perustuksena olevan paalutuksen, ja suurin osa tästä paalutuksesta oli jo vajonnut alas veteen, jäännöksen huojuvana ja yli vuolaan virran kallistuneena, näyttäessä odottavan sopivaa ajankohtaa seuratakseen esimerkkiä.

Juuri tämän rappeutuneen rakennuksen edessä pysähtyi arvoisa pariskunta, kaukaisen ukkosen ensi jyräyksen kaikuessa läpi ilman ja sateen alkaessa virrata alas.

— Sen pitäisi olla näillä main, sanoi Bumble, kysyen neuvoa paperipalalta, jota piti kädessään.

— Halloo siellä! huusi ääni ylhäältäpäin. Seuraten ääntä katsoi mr Bumble ylös ja keksi miehen, joka kurkisti ulos ylemmän kerroksen ovesta.

— Odottakaa silmänräpäys, huusi ääni, niin olen pian luonanne. Samalla katosi pää ja ovi suljettiin.

— Onko tuo se mies? kysyi mr Bumblen rakastettava puoliso.

Bumble nyökkäsi.

— Muista silloin, mitä olen sinulle sanonut, sanoi rouva, ja katso että sanot niin vähän kuin voit, tai muutoin paljastat meidät heti.

Mr Bumble, joka levottomana oli silmäillyt rakennusta, oli selvästi aikeissa lausua jotakin epäilystä siitä, oliko viisasta mennä pitemmälle yrityksessä, kun Monks avasi aivan lähellä sijaitsevan oven ja viittaamalla kehoitti heitä astumaan sisään.

— Tulkaa sisään! huusi hän kärsimättömästi ja polki lattiaa. Älkää viivyttäkö minua täällä.

Rouva, joka aluksi oli näyttänyt vähän epäröivältä, astui nopeasti sisälle, ja Bumble, joka joko sitten häpesi tai pelkäsi jäädä jäljelle, seurasi häntä, ilmeisesti hyvin peloissaan ja jokseenkin kuittina siitä arvokkuudesta, mikä tavallisesti oli hänen huomattavin ominaisuutensa.

— Onko tämä se nainen? kysyi Monks.

— Hm, kyllä hän on, vastasi Bumble muistaen vaimonsa varoituksen.

— Luulette ehkä, ettei nainen koskaan voi säilyttää salaisuutta? sanoi rouva kohdaten Monksin tutkivan katseen.

— Yhden salaisuuden minä tiedän, jonka he aina säilyttävät siihen saakka, kunnes se tulee ilmi, sanoi Monks halveksivasti.

— Minkä sitten? kysäisi rouva samanlaisella äänellä.

— Hyvän nimensä ja maineensa menettämisen, vastasi Monks, ja saman säännön mukaisesti, jos naisella on joku salaisuus, mikä voisi johtaa hirsipuuhun tai maasta karkoitukseen, niin en ole laisinkaan peloissani, että hän ilmaisee sitä kellekään. Ymmärrättekö minua?

— En, vastasi rouva punastuen hiukan.

— Ette tietenkään! sanoi Monks. Kuinka sitä voisittekaan?

Silmäten seuralaisiinsa puolittain hymyillen, puolittain katkeroituneen näköisenä sekä taas viitaten heitä seuraamaan itseään, kiirehti hän poikki huoneen, joka oli melko suuri, mutta matala, ja oli juuri menemässä ylös jyrkkiä portaita tai pikemminkin tikkaita, mitkä johtivat ylempään kerrokseen, kun samassa kirkas salama valaisi aukon ja sitä seurasi ukkosenjyrinä, mikä sai koko luhistumaisillaan olevan rakennuksen vavahtelemaan.

— Kuuletteko! huusi hän kavahtaen takaisin. Kuuletteko! Jylisee ja jyrähtelee, ikäänkuin kaiku kiirisi tuhansista onkaloista, joihin paholaiset ovat kätkeytyneet sillä. Minä vihaan tuota ääntä!

Hän oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, mutta sitten otti hän äkkiä kädet kasvoiltaan, jotka Bumblen suureksi kauhuksi olivat vääntyneet ja melkein kuolonkalpeat.

— Tämä kohtaus vaivaa minua silloin tällöin, sanoi Monks huomatessaan Bumblen kauhun, ja ukkonen tuo sen toisinaan tullessaan. Mutta älkää siitä välittäkö, se on nyt ohi.

Sen sanottuaan meni hän ylös portaita, sulki nopeasti sen huoneen akkunaluukut, johon ne johtivat, ja hapuili alas lyhdyn, mikä riippui erääseen karkeaan kattohirteen kiinnitetyssä köydessä ja levitti laimeaa valoa vanhalle pöydälle ja sen ympärillä oleville kolmelle tuolille.

— No, virkkoi Monks heidän istuuduttuaan, mitä pikemmin käymme asiaan, sitä parempi. Tietääkö tämä nainen, mistä on kysymys?

Kysymys oli suunnattu Bumblelle, mutta hänen vaimonsa vastasi heti olevansa selvillä asiasta.

— Onko asianlaita todellakin niin, kuten hän sanoo, että olitte sen vanhan ämmän luona sinä iltana kun hän kuoli, ja että hän kertoi teille jotakin —.

— Sen pojan äidistä, jonka mainitsitte? vastasi rouva. On kyllä!

— Ensimmäinen kysymys on, mitä laatua hänen tiedonantonsa oli? sanoi Monks.

— Se on toinen, virkkoi nainen mitä levollisimmin. Ensimmäinen on, minkä arvoinen on tämä tiedonanto?

— Kuka hitossa voi sen sanoa tietämättä, mitä se sisältää? kivahti Monks.

— Ei kukaan paremmin kuin te, siitä olen vakuutettu, vastasi mrs Bumble, joka ei suinkaan ollut tyhmä, kuten hänen puolisonsa täysin voi todistaa.

— Hm! sanoi Monks miettivästi ja innokkaan tutkivin katsein. Se voi ehkä olla rahan arvoinen, vai kuinka?

— Ehkäpä niin, kuului rauhallinen vastaus.

— Jotakin, mikä otettiin häneltä, sanoi Monks innokkaasti, jotakin, mitä hän kantoi, tai jotakin —.

— Teidän on parasta tarjota, keskeytti hänet mrs Bumble. Olen jo kuullut riittävästi tullakseni vakuutetuksi siitä, että te olette se mies, jonka kanssa minun on puhuttava.

Mr Bumble, joka ei paremmalta puoliskoltaan vielä ollut saanut mitään lisätietoja salaisuudesta, kuunteli keskustelua kurkoitetuin kauloin ja töllistelevin silmin, jotka hän vuorotellen suuntasi Monksiin ja vaimoonsa kuvaamattoman hämmästyneenä, ja hänen hämmästyksensä jos mahdollista vielä suureni, kun Monks vakavasti kysäisi, mitä rouva vaati tiedonannosta.

— Minkä arvoinen se on teille? kysyi rouva yhtä levollisesti kuin ennenkin.

— Ehk'ei minkään, ehkä kahdenkymmenen punnan, virkkoi Monks, sanokaa pois ja antakaa minun tietää kuinka paljon.

— Lisätkää viisi puntaa mainitsemaanne summaan. Antakaa minulle kaksikymmentäviisi puntaa, sanoi rouva, niin olen puhuva teille kaikki, mitä tiedän, mutt'en ennemmin.

— Kaksikymmentäviisi puntaa! toisti Monks astuen askeleen taaksepäin.

— Puhuin niin selvästi kuin voin, vastasi mrs Bumble, eikä se mikään suuri summa olekaan.

— Mikään suuri summa kurjasta salaisuudesta, joka loppujen lopuksi ehk'ei ole minkään arvoinen, huudahti Monks kärsimättömästi, ja joka on maannut kuolleena kaksitoista vuotta tai kauemminkin.

— Sellaiset asiat säilyvät hyvin ja saavat, kuten hyvä viini, usein kaksinkertaisen arvon vuosien kuluessa, vastasi rouva välinpitämättömästi, mikä kuitenkin oli vain teeskentelyä. Mitä tulee kuolleena makaamiseen, niin on sellaisiakin, jotka ovat maanneet kuolleina jo kaksitoista tuhatta vuotta tai kaksitoista miljoonaa, mistäpä me sen tiedämme, mutta jotka lopuksi kertovat merkillisiä asioita.

— Mutta jos tulen maksaneeksi tyhjästä? kysyi Monks epäröiden.

— Silloinhan voitte helposti ottaa minulta rahat takaisin, vastasi rouva, olenhan vain nainen, yksin täällä ja turvaton.

— Et yksin, ystävä kulta, etkä turvatonkaan, virkkoi Bumble vapisevin äänin, olenhan minä täällä, ystävä kulta. Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, hampaitten kalistessa hänen puhuessaan, on mr Monks liiaksi gentlemanni käydäkseen käsiksi köyhäinhoitohenkilöihin. Hän tietää, etten enää ole nuori, mutta hän on kuullut — siitä olen vakuutettu, ystävä kulta — että olen hyvin urhea mies, jolla suututtuaan on tavattomat ruumiinvoimat. Jos minut ärsytetään, tulen oikein vaaralliseksi.

Puhuessaan mr Bumble teki surkuteltavan yrityksen tarttua topakasti kiinni lyhtyynsä ja kaikkien hänen piirteittensä levottomuudesta näki selvästi, että tarvitsi hyvän joukon ärsytystä, ennenkuin hän antautui mihinkään sotaisiin toimenpiteisiin, mikäli ei kysymys ollut köyhäinhoitolaisista tai muista tarkoitukseen sopivista henkilöistä.

— Sinä olet nauta, sanoi mrs Bumble, ja tekisit viisaimmin painamalla hampaat kieleesi.

— Hän olisi tehnyt viisaimmin leikkaamalla kielensä pois ennen tänne tuloaan, jollei hän voi puhua matalammalla äänellä, sanoi Monks tylysti. Vai on hän miehenne?

— Hän mieheni! tirskui rouva väistäen kysymystä.

— Sitä ajattelinkin tullessanne sisään, vastasi Monks pannen merkille katkeroituneen katseen, jonka rouva sinkautti aviopuolisolleen. Sitä parempi. Mieluummin olenkin tekemisissä kahden ihmisen kanssa, kun huomaan, että heillä on vain yksi tahto. Puhun tosissani — katsokaa tänne!

Hän pisti kätensä taskuun, josta veti esiin purjekankaisen pussin, lukien sitten kaksikymmentäviisi kultarahaa pöydälle ja työntäen ne mrs Bumblelle.

— Ottakaa ne, sanoi hän, ja kun tuo kirottu ukkosenjyrinä, jonka tunnen olevan purkautumaisillaan päämme päällä, on ohi, niin alkakaa kertomuksenne.

— Kun nainen, jota kutsuimme vanhaksi Sallyksi, kuoli, alkoi rouva, olimme hän ja minä yksin.

— Eikö ketään muuta ollut läsnä? kysyi Monks samalla ontolla, kuiskaavalla äänellä. Ei ketään kurjaa sairasta tai tyhmyriä jossakin toisessa sängyssä — ketään, joka saattoi kuulla ja ymmärtää mitä sanottiin?

— Ei niin elävää sielua. Olimme yksin, minä yksin olin hänen luonaan kuoleman tullessa.

— Oivallista, sanoi Monks katsellen häntä tarkkaavasti, jatkakaa!

— Hän kertoi eräästä nuoresta olennosta, jatkoi rouva, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli synnyttänyt lapsen maailmaan, ei vain samassa huoneessa, vaan vieläpä samassa sängyssä, missä hän nyt itse lepäsi kamppaillen kuoleman kanssa.

— Mitä? virkkoi Monks vapisevin huulin ja katsahtaen yli olkapäänsä. Miten ihmeellisesti asiat voivat sattua!

— Lapsi oli se, jonka hänelle tuossa mainitsitte eilen illalla, sanoi rouva, huolimattomasti nyökäten kohden miestänsä. Tuo hoitajatar rosvosi äidin.

— Hänen eläessään? kysyi Monks.

— Hänen kuoltuaan, virkkoi rouva väristen. Hän varasti ruumiilta ennenkuin se vielä oli ehtinyt kylmetä. Hän varasti, mitä kuollut äiti viimeisenä silmänräpäyksenään oli häntä pyytänyt ottamaan talteen lasta varten.

— Myikö hän sen? huudahti Monks kiihkoissaan. Myikö hän sen? — Missä? — Milloin? — Kenelle? — Kuinka kauan siitä on?

— Hyvin vaivalloisesti kerrottuaan minulle tehneensä sen hän kaatui taaksepäin ja kuoli.

— Sanomatta enempää? kysyi Monks äänellä, joka sen vaimentamisyrityksen takia vain tuntui sitä raivoisammalta. Se on valetta! En salli leikitellä kanssani. Hän sanoi jotain enemmän — otan hengiltä teidät molemmat, ellen saa tietää sitä!

— Ei sanaakaan enempää hän sanonut, vastasi rouva näköjään levollisena — mitä mr Bumble sitävastoin ei suinkaan ollut — huolimatta muukalaisen kiivaudesta. Mutta hän tarttui kiinni hameeseeni toisella kädellään, joka oli puoleksi nyrkissä, ja nähtyäni hänen kuolleen ja sitten väkisin irroittaessani hänen otteensa huomasin hänen kädessään jonkun likaisen paperilapun.

— Mikä sisälsi —, keskeytti hänet Monks.

— Ei mitään, vastasi rouva, se oli panttikuitti.

— Millekä? kysyi Monks.

— Sen olen kyllä sanova teille aikanansa, vastasi rouva. Otaksun, että hän oli kätkenyt koristuksen, toivoen voivansa käyttää sitä hyödyksensä ja sitten panttanut sen sekä säästänyt tai haalinut kokoon rahoja voidakseen vuosittain maksaa panttilainaajan korot ja siten estää sen menetyksen, jotta jos jotakin tapahtuisi, se voitaisiin jälleen lunastaa. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut ja, kuten teille sanoin, hän kuoli tuo rutistunut ja likainen paperilappu kädessään. Aika olisi mennyt umpeen kaksi päivää sen jälkeen, ja koska minäkin otaksuin asiaa ehkä jäljestäpäin joskus tiedusteltavan, lunastin minä pantin.

— Missä se on nyt? kysyi Monks kiihkeästi.

— Tässä, vastasi rouva, ja ikäänkuin iloissaan siitä, että pääsi siitä eroon, heitti hän pöydälle pienen nahkaisen pussin, tuskin kyllin suuren kätkemään pienen kellon. Monks sieppasi sen ja avasi vapisevin käsin. Se sisälsi pienen kultamedaljongin, missä oli kaksi hiuskiharaa sekä sileä kultainen vihkimäsormus.

— Nimi Agnes on kaiverrettuna siihen, sanoi rouva, ja sitten on jätetty tilaa sukunimelle, minkä jälkeen seuraa päivämäärä, ei täyttä vuotta ennen lapsen syntymää. Sain sen selville.

— Ja onko tässä kaikki? virkkoi Monks, huolellisesti ja innokkaasti tutkittuaan pienen pussin sisällystä.

— Siinä on kaikki, vastasi rouva.

Mr Bumble huokaisi syvään, kuin jos hän olisi ollut iloinen siitä, että juttu nyt oli lopussa eikä mitään kysymystä oltu nostettu niitten kahdenkymmenenviiden punnan takaisinottamisesta, minkä jälkeen hän uskalsi kuivata hien, jota runsaasti oli tippunut hänen nenälleen koko edelläkäyneen keskustelun ajan.

— En tiedä mitään enempää asiasta, paitsi mitä voin arvata, sanoi rouva lyhyen äänettömyyden jälkeen Monksille, enkä tahdo enempää tietääkään, sillä se on varmempaa. Mutta ehkä saan tehdä teille pari kysymystä?

— Saatte kernaasti kysyä, virkkoi Monks hiukan hämmästyneenä, mutta vastaanko, se on toinen kysymys.

— Mikä tekee kolme, lausui Bumble yrittäen olla sukkela.

— Tätäkö minulta odotitte? kysyi rouva.

— Niin, vastasi Monks. Ja toinen kysymys?

— Mitä aiotte tehdä sillä? Voidaanko sitä käyttää minua vastaan?

— Ei koskaan, vastasi Monks, eikä myöskään minua vastaan. Katsokaa tänne! Mutta älkää astuko askeltakaan eteenpäin, muutoin ei henkenne ole mädännyttä puolukkaa arvokkaampi!

Puhuessaan työnsi hän äkkiä pöydän syrjään, tarttui lattiaan kiinnitettyyn rautarenkaaseen ja avasi suuren laskuluukun, mikä aukeni aivan mr Bumblen jalkojen edessä ja sai tämän gentlemannin kiireimmän kaupalla vetäytymään taaksepäin.

— Katsokaa tänne! sanoi Monks ja laski lyhdyn alas syvyyteen. Älkää pelätkö! Olisin kyllä helposti voinut solahduttaa teidät alas istuessanne pöydän ääressä, jos olisin halunnut.

Täten rohkaistuna lähestyi, rouva onkaloa ja mr Bumblekin uskalsi, uteliaisuuden houkuttelemana, tehdä samoin. Vuolas virta, joka oli kohonnut runsaan sateen vaikutuksesta, kiiti nopeasti eteenpäin siellä alhaalla, ja kaikki muut äänet vaimenivat sen loiskunnan ja kuohunnan vihreitä ja niljaisia paaluja vasten. Muinoin oli ollut vesimylly siellä alhaalla, ja virta, roiskuessaan ja vaahdotessaan niiden harvojen lahojen hirsien ja pohjaosien ympärillä, mitkä vielä olivat jäljellä myllynrattaasta, näytti rientävän eteenpäin uudella voimalla, vapauduttuaan esteistä, jotka turilaan olivat yrittäneet pidättää sen kiireistä kulkua.

— Jos heitettäisiin täältä tuonne alas ruumis, missä olisikaan se siinä tapauksessa huomenna? kysyi Monks heilutellen lyhtyä edestakaisin mustassa syvyydessä.

— Kaksitoista mailia alempana joessa ja sitäpaitsi kappaleiksi repeytyneenä, vastasi Bumble hätkähtäen jo sitä ajatellessaankin.

Monks otti esiin pienen paketin povestaan, minne sen kiireesti oli kätkenyt, sitoi sen kiinni lyijynkappaleeseen, joka aikaisemmin oli kuulunut erääseen pölkkyyn, ja heitti sen alas virtaan. Se putosi pystysuoraan kuin luoti, halkaisi veden tuskin kuuluvalla läiskäyksellä ja oli kadonnut.

Kaikki kolme katselivat toisiansa, näyttäen hengittävän vapaammin.

— Kas niin! sanoi Monks paiskaten luukun kiinni, mikä raskaasti putosi takaisin entiseen asentoonsa. Jos meri konsanaan luovuttaa kuolleensa — kuten kirjoissa sanotaan sen tekevän — niin se kyllä säilyttää kultansa ja hopeansa sekä tämän rojun niitten joukossa. Meillä ei ole mitään enempää puhuttavaa toisillemme ja voimme lopettaa miellyttävän yhdessäolomme.