VIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Sisältää selityksen useampaan kuin yhteen salaisuuteen sekä erään naimatarjouksen, missä ei puhuta myötäjäisistä eikä neularahoista.

Edellisessä luvussa kerrotuista tapahtumista ei ollut kulunut enempää kuin kaksi päivää, kun Oliver kello kolme iltapäivällä ripeää vauhtia ajoi kohti synnyinkaupunkiansa. Mrs Maylie, Rose, mrs Bedwin ja hyvä tohtori olivat mukana samoissa vaunuissa, mr Brownlowin seuratessa jäljessä ylimääräisissä postivaunuissa erään toisen henkilön seurassa, jonka nimeä ei ole mainittu.

He eivät olleet puhuneet paljoa matkan aikana, sillä Oliver oli ollut niin jännittyneessä mielentilassa, että oli menettänyt kykynsä koota ajatuksiansa, niin, melkeinpä kykynsä puhua. He jatkoivat siis matkaa äänettöminä, vaipuneina ajattelemaan sitä päämäärää, joka oli johtanut heidät kaikki yhteen, ja kenenkään tuntematta halua lausua julki näitä ajatuksia, jotka painoivat heitä kaikkia.

Mutta jos Oliver olikin näissä oloissa pysynyt ääneti heidän lähestyessään hänen synnyinkaupunkiansa tietä myöten, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, niin mikä muistojen tulva virtasikaan häneen heidän kääntyessään sille tielle, jota hän kerran oli taivaltanut jalkaisin, kodittomana poikana, ilman ainoatakaan ystävä, joka olisi tukenut häntä.

Kun he lähestyivät kaupunkia ja sitten vähitellen ajoivat läpi sen kapeitten katujen, ei ollut enää helppoa pitää poikaa järkevyyden rajoissa. He ajoivat parhaimman hotellin eteen, ja tuossa seisoi Grimwig ottamassa heidät vastaan. Hän suuteli nuorta naista, ja vanhaa myös, samalla kun he astuivat ulos vaunuista, aivan kuin hän olisi ollut koko seurueen isoisä. Ruoka oli pöydässä ja makuuhuoneet oli järjestetty, kaikki kuin taikavoimalla.

Viimein kellon jo lyötyä yhdeksän ja heidän alettua luulla etteivät saisi tietää mitään sinä iltana, tulivat mr Losberne ja mr Grimwig huoneeseen mr Brownlowin ja erään miehen seurassa, jonka nähdessään Oliver oli kirkaista hämmästyksestä. He sanoivat hänelle, että se oli hänen veljensä, ja se oli sama mies, jonka hän oli kohdannut pikkukaupungin kestikievarin pihalla. Hän loi hämmästyneeseen poikaan vihaisen katseen, mitä hän ei edes nyt voinut salata, ja istuutui eräälle tuolille. Mr Brownlow, jolla oli jotakin papereita kädessään meni pöydän ääreen, minkä lähelle Rose ja Oliver olivat istuutuneet.

— Tämä poika, lausui mr Brownlow vetäen Oliverin luokseen ja asettaen kätensä hänen päänsä päälle, on teidän velipuolenne, isänne, kalliin ystäväni Edvard Leefordin, ja onnettoman Agnes Flemingin, joka kuoli, antaessaan hänelle elämän, poika.

— Niin, vastasi Monks luoden syrjäkatseen vapisevaan poikaan.

— Hän syntyi tässä kaupungissa?

— Tämän kaupungin köyhäintalossa, oli ynseä vastaus. Tuossahan se on kerrottu. Hän viittasi kärsimättömästi papereihin.

— Minun on saatava se kuulla myöskin täällä, vastasi mr Brownlow katsahtaen kuulijoihin.

— No, kuulkaa sitten, sanoi Monks. Kun hänen isänsä, kuten tiedätte, sairastui Roomassa, matkusti hänen vaimonsa, minun äitini, josta hän jo kauan oli elänyt erossa, hänen luokseen Pariisista ottaen minut mukaansa — huolehtiakseen isäni omaisuudesta, sillä, mikäli tiedän, ei äitini ollut erikoisemmin kiintynyt häneen eikä hänkään äitiini. Hän ei tuntenut meitä, sillä hän oli tajuttomana ja makasi kuin houreessa aina kuolemansa edelliseen päivään saakka. Hänen kirjoituspöytänsä laatikossa olevien paperien joukossa oli kaksi, jotka oli päivätty samana iltana kuin tauti oli häneen iskenyt. Ne oli osoitettu teille ja liittyi niihin lyhyt kirje teille. Kuoreen oli merkitty huomautus, ettei sitä ollut lähetettävä ennenkuin hän oli kuollut. Toinen noista papereista oli kirje tuolle Agnes-tytölle ja toinen testamentti.

— Millainen oli tuo kirje? kysyi mr Brownlow.

— Kirje? Paperiarkki, kirjoitettu täyteen pitkin ja poikin katuvaisin tunnustuksin ja rukouksin Jumalalle, että hän auttaisi tyttöä.

— Ja testamentti? virkkoi mr Brownlow kyynelten vieriessä pitkin Oliverin poskia.

Monks oli vaiti.

— Testamentti, lausui mr Brownlow, oli laadittu samaan henkeen kuin kirjekin. Hän puhui siitä surusta, minkä hänen vaimonsa oli hänelle aiheuttanut, teidän, hänen ainoan poikansa itsepäisyydestä ja huonoista taipumuksista ja kuinka teidät oli kasvatettu vihaamaan häntä sekä jätti teille ja äidillenne kahdeksan sadan punnan elinkoron. Suurimman osan omaisuuttaan jakoi hän kahteen yhtä suureen osaan, toisen luovutettavaksi Agnesille, toisen heidän lapselleen, jos hän syntyisi elävänä ja koskaan saavuttaisi laillisen iän. Jos lapsesta tulisi tyttö, saisi hän perintönsä ilman minkäänlaista ehtoa; jos hänestä sitävastoin tulisi poika, vain sillä ehdolla, ettei hän alaikäisyytensä aikana olisi tahrannut nimeänsä millään häpeällisellä, huonolla, pelkurimaisella tai halpamaisella teolla. Hän teki näin, sanoi hän, osoittaakseen luottamustaan äidille ja vakaumuksensa olevan, että lapsi perisi äidin rakastettavan sydämen ja jalon luonteen.

— Äitini, virkkoi Monks ääntään koroittaen, teki mitä jokainen nainen olisi tehnyt; hän poltti testamentin.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen mr Brownlow tarttui jälleen kertomuksen lankaan.

Useita vuosia myöhemmin tuli tämän miehen äiti luokseni. Poika oli jättänyt hänet vain kahdeksantoista vanhana, varastanut häneltä jalokiviä ja rahoja, pelannut, tuhlannut ja väärentänyt sekä paennut Lontooseen. Äitiä kulutti tuskallinen, parantumaton tauti, ja hän halusi nähdä pojan jälleen, Mitä tarkimpia etsiskelyjä ja tiedusteluja toimitettiin, kauan tuloksetta, mutta viimein menestyksellä, ja hän palasi äitinsä kanssa Ranskaan.

— Siellä kuoli äitini, sanoi Monks, ja jätti kuolinvuoteellaan minulle perinnöksi nämä salaisuudet sekä lisäksi sammumattoman vihansa kaikkia niitä kohtaan, joita ne koskevat. Hän ei voinut uskoa, että tyttö oli ottanut itseltään ja lapselta hengen, vaan oli varmasti vakuutettu, että maailmaan oli tullut poikalapsi ja että se oli elossa. Vannoin hänelle, että jos se koskaan osuisi tielleni, minä vainoaisin sitä taukoamatta mitä katkerimmin ja armottomimmin. Hän oli oikeassa. Vihdoin kohtasin minä hänet.

Mr Brownlow nyökkäsi mr Grimwigille, joka nopeasti katosi ja palasi pian takaisin työntäen mrs Bumblea edellään ja vetäen tämän vastahakoista puolisoa perässään huoneeseen.

— Näenkö oikein? puhkesi mr Bumble sanomaan. Onko se todella pikku Oliver?

— Pidä suusi, sinä nauta, mutisi mrs Bumble, katsoen Monksia.

— Ei, vastasi mrs Bumble lyhyesti.

— Ehkä te tunnette hänet? kysyi mr Brownlow Bumblelta.

— En, en ole koskaan ennen nähnyt häntä.

— Ettekä myöskään myynyt hänelle mitään?

— En, vastasi mrs Bumble.

Mr Brownlow viittasi uudestaan mr Grimwigille, joka liikkasi jälleen nopeasti ulos. Mutta nyt ei hän tuonut pönäkkää miestä ja vaimoa, vaan kaksi rampaa mummoa, jotka vapisivat ja tutisivat kulkiessaan.

— Te suljitte tosin oven sinä iltana, jolloin vanha Sally kuoli, sanoi ensimmäinen, nostaen kurttuista kättään, mutta ette voinut estää kuulumasta ääntä tai tukkia rakoja.

— Ei, ei, sanoi toinen katsoen ympärilleen, vatkuttaen hampaattomia leukojaan, ei, ei!

— Tahdotteko ehkä nähdä myöskin panttilainaajan? kysyi mr Grimwig lähtien ovelle päin.

— Ei, virkkoi mrs Bumble, jos hän — tässä osoitti hän Monksia — on ollut kyllin raukkamainen tunnustaakseen, kuten huomaan hänen olleen, ja te olette urkkineet kaikilta noilta noita-akoilta, kunnes olette löytäneet oikeat, niin ei minulla ole enää mitään sanomista. Minä olen myynyt ne, ja ne ovat paikassa, mistä ette koskaan voi saada niitä takaisin. Entäs sitten?

- Ei mitään vastasi, mr Brownlow, paitsi että me kyllä tulemme huolehtimaan siitä, ettei kumpikaan teistä enää saa mitään luottamustointa. Nyt voitte lähteä.

— Nuori nainen, lausui mr Brownlow Roselle, ojentakaa minulle kätenne. Älkää vapisko; teidän ei tarvitse olla peloissanne niitten harvojen sanojen takia, mitä meillä vielä on puhuttavana. — Tunnetteko tämän naisen, sir?

— Tunnen, vastasi Monks.

— Onnettoman Agnesin isällä oli kaksi tytärtä, sanoi mr Brownlow. Kuinka kävi nuoremman — sen lapsen?

— Te ette voinut löytää sitä paikkaa, jonne nämä ihmiset olivat vetäytyneet, sanoi Monks, mutta äitini löysi heidät monen vuoden innokkaan etsinnän jälkeen. Niin, hän löysi myöskin lapsen.

— Näettekö hänet nyt?

— Näen, nojautuneena käsivarttanne vasten.

— Mutta silti ei hän ole vähemmin lapseni, puhkesi mrs Maylie puhumaan ottaen liikutetun tytön syliinsä. Rakastettu ystäväni, oma, kallis tyttöni —.

— Ainoa ystävätär, mikä minulla koskaan on ollut, huudahti Rose kietoutuen suonenvedontapaisesti häneen, rakkain, parhain ystävättäreni. Sydämeni on pakahtumaisillaan. En voi — en voi kestää tätä kaikkea!

— Sinä voit kestää enemmänkin ja olet aina ollut parhain ja jaloin olento tuottaen onnea ja iloa kaikille, jotka ovat sinut tunteneet, lausui mrs Maylie syleillen häntä rakkaasti. Tule — tule! Muista, kuka ikävöi saada pusertaa sinut syliinsä, se poika rukka — katso tänne, katso, katso, lapseni!

— Ei täti, huudahti Oliver kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympäri. En tule koskaan kutsumaan häntä tädiksi — oma, rakastettu sisareni, jota vaisto pakotti minut rakastamaan niin lämpimästi heti ensi hetkestä — Rose, rakkahin, Rose!

Pitkän, pitkän hetken olivat he yksin, kunnes viimein hiljainen naputus ovelle ilmoitti jonkun olevan siellä ulkopuolella. Oliver avasi ja hiipi ulos jättäen paikkansa Harry Maylielle.

— Rakas Rose, kun sinut viimeksi jätin, tein sen lujasti päättäen tasoittaa kaikki esteet väliltämme, päättäneenä, että jos minun maailmastani ei tulisi sinun, tekisin sinun maailmastasi omani, että mikään sukuylpeys ei tulisi nyrpistämään nenäänsä sinulle, sillä minä kääntyisin pois siitä. Sen olen tehnyt. Ne, jotka tämän perusteella ovat kääntyneet pois minusta ovat kääntyneet pois sinustakin ja siten todistaneet, että sinä sikäli olet ollut oikeassa. Se mahti ja se suoja, ne arvovaltaiset ja vaikutusvaltaiset tuttavuudet, jotka hymyilivät minulle silloin, silmäilevät minua nyt kylmästi, mutta on olemassa hymyileviä vainioita ja huojuvia puita Englannin rikkaimmissa kreivikunnissa, ja erään kyläkirkon lähettyvillä — Roseni, oma Roseni — on maalaisasunto, josta sinä voit tehdä minut ylpeämmäksi kuin kaikki toiveeni, vaikka ne olisivat tuhannesti toteutuneet. Siinä ovat nyt arvoni ja asemani ja tässä tarjon ne sinulle.