NELJÄSKYMMENES LUKU.

Omituinen tapaaminen, joka on jatkona edelliseen lukuun.

Nancy oli viettänyt elämänsä Lontoon kaduilla sekä sen iljettävimmissä luolissa ja syrjäpaikoissa, mutta vielä oli hänessä jäljellä jotain naisen alkuperäisestä luonteesta, ja kun hän kuuli kevyitten askelten äänen lähestyvän edessään olevaa ovea ja ajatteli sitä ääretöntä vastakohtaisuutta, minkä pieni huone seuraavassa silmänräpäyksessä kätkisi, valtasi hänet syvän häpeän tunne ja hän vaipui kokoon, ikäänkuin hän tuskin olisi voinut kestää sen läsnäoloa, jonka puheille oli pyrkinyt.

Mutta näitten parempien tunteitten kanssa kamppaili ylpeys, vika, mikä vaivaa yhtä hyvin alhaisimpia olentoja kuin korkeimpia ja itsetietoisimpiakin. Hän, varkaitten ja roistojen kurja seuralainen, pahimpien pesäpaikkojen heittiö, hän, joka oli tekemisissä vankiloitten ja syrjäkatujen pahimman pohjasakan kanssa ja eli ristikkojen varjossa — hänkin, tämä turmeltunut olento, tunsi itsensä liian ylpeäksi paljastaaksensa sitä naisellisen tunteen hiventä, jota hän piti heikkoutena, mutta joka yksin yhdisti hänet siihen inhimillisyyteen, josta hänen tuhoissa elämänsä oli hävittänyt niin monta jälkeä hänen vielä ollessa lapsi.

Hän kohotti katsettaan riittävästi nähdäkseen, että se henkilö, joka oli tullut sisälle, oli yksinkertainen ja kaunis tyttö, minkä jälkeen hän taas loi silmänsä kohti lattiaa ja teeskennellyn vaatimattomasti sanoi:

— On vaikeata saada tavata teitä, neiti. Jos minulta olisi pääsy evätty ja olisin mennyt tieheni, kuten useimmat olisivat tehneet, niin olisitte te tullut pahoillenne siitä jonakin päivänä, eikä syyttä.

— Olen kovin pahoillani, jos joku on ollut epäkohtelias teille, vastasi Rose. Mutta älkää ajatelko enempää sitä, vaan sanokaa minulle, miksi tahdotte puhua kanssani. Olen se, jota tiedustelitte.

Ystävällinen sävy tässä vastauksessa, lempeä ääni, rakastettava käytös sekä täydellinen ylpeyden tahi tyytymättömyyden puute yllätti tytön kokonaan, ja hän purskahti itkuun.

— Oi, neiti, neiti, sanoi hän, lyöden kätensä kiihkeästi yhteen, jos olisi monta teidän kaltaistanne, niin ei olisi niin monta sellaista kuin minä — ei olisi — ei olisi —.

— Istukaa, sanoi Rose vakavasti. Jos olette köyhä tai hädänalainen, on minulle oleva ilo saada auttaa teitä, jos voin. Istukaa.

— Antakaa minun seistä, neiti, virkkoi tyttö yhä itkien, älkää puhutelko minua niin ystävällisesti, ennenkuin tunnette minut paremmin. — On myöhä. Onko — onko — tuo ovi lukittu?

— On, vastasi Rose ottaen pari askelta takaisin ollakseen lähempänä apua, jos sattuisi sitä tarvitsemaan, kuinka niin?

— Koska, sanoi tyttö, olen aikeissa antaa omani ja muiden elämän teidän käsiinne. Minä olen sama tyttö, joka laahasin pikku Oliverin takaisin juutalaisen luokse sinä iltana, jolloin hän lähti Pentonvillessä olevasta talosta.

— Te? huudahti Rose Maylie.

— Niin, minä, neiti, vastasi tyttö. Minä olen viheliäisin olento, mistä olette kuullut puhuttavan, joka elän varkaitten joukossa ja joka en koskaan, siitä hetkestä alkain, jolloin avasin silmäni ja tajusin aistini Lontoon kaduilla, ole tuntenut mitään parempaa elämää tai ystävällisempää sanaa kuin ne ovat minulle antaneet, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Vetäytykää kernaasti etäämmäksi minusta. Olen nuorempi kuin näytän olevan, mutta olen tottunut siihen, sillä köyhimmätkin naiset väistyvät tieltäni, kun kuljen läpi jalkakäytävien tungoksen.

— Kuinka kauheata! sanoi Rose peräytyen ehdottomasti askeleen taapäin.

— Kiittäkää taivasta polvillanne, rakas neiti, huudahti tyttö, että teillä on ollut ystäviä huolehtimassa teistä lapsuudessanne ja ettei teidän koskaan ole tarvinnut tuntea kylmää eikä nälkää, ei kurjuutta eikä juoppoutta eikä — eikä sitä, mikä on pahempaa kuin kaikki tämä, kuten minä olen saanut tehdä jo kehdosta asti. Käytän tätä sanaa, sillä katu ja katuojat olivat kehtonani, kuten ne ovat olevat kuolinvuoteenanikin.

— Säälin teitä! virkkoi Rose murtuneella äänellä. Sydämeni on pakahtumaisillaan.

— Jumala teitä siunatkoon hyvyydestänne! vastasi tyttö. Jospa tietäisitte, millaiseksi toisinaan tunnen mieleni, niin surkuttelisitte minua. Mutta olen hiipinyt pois niitten luota, jotka varmastikin murhaisivat minut, jos tietäisivät minun olevan täällä kertomassa teille, mitä olen kuullut. Tunnetteko erään miehen, nimeltä Monks?

— En, sanoi Rose.

— Mutta hän tunsi teidät, lausui tyttö, ja hän tiesi, että te olitte täällä, sillä hänen puheensa perusteella teidät löysin.

— En ole koskaan kuullut sitä nimeä, sanoi Rose.

— Silloin kulkee hän väärällä nimellä joukossamme, mitä monesti olen epäillytkin, virkkoi tyttö. Joku aika sitten, vähän sen jälkeen kuin Oliver oli otettu taloonne tuon yöllisen murtautumisen jälkeen, kuuntelin minä — koska olin alkanut epäillä häntä — erästä keskustelua hänen ja Faginin välillä. Siitä mitä kuulin, ymmärsin, että Monks — se mies, jota teiltä kysyin —.

— Niin, sanoi Rose, ymmärrän.

—…että Monks, jatkoi tyttö, sattumalta oli keksinyt hänet kahden meidän poikamme seurassa sinä päivänä, jona hän ensi kerran hävisi meiltä, ja että hän pian oli nähnyt pojan olevan juuri sen lapsen, jota hän etsi, vaikka en voinut ymmärtää, minkätähden. Hän sopi Faginin kanssa, että jos Oliver löytyisi, saisi Fagin määrätyn rahasumman siitä ja vielä enemmän, jos hän tekisi pojasta varkaan, mitä Monks syystä tahi toisesta, jotakin omaa tarkoitusperäänsä silmällä pitäen toivoi.

— Mitä tarkoitusperää? kysyi Rose.

— Hän näki varjoni seinällä juuri kuunnellessani saadakseni tietää sen, sanoi tyttö, eikä moni ihminen olisi päässyt pakoon tulematta ilmi, mutta minä pääsin, enkä nähnyt häntä enää ennenkuin eilen illalla.

— Ja mitä tapahtui silloin?

— Sanon sen teille. Eilisiltana tuli hän jälleen. He menivät taas yläkertaan, ja minä kuuntelin ovella, ensin kääriydyttyäni hameeseeni, jottei varjoni kavaltaisi minua. Ensimmäiset sanat, mitkä kuulin Monksin virkkavan, olivat: "Ainoat todistukset siitä, kuka poika on, lepäävät siis virran pohjassa, ja se vanha ämmä, joka ne sai äidiltä, lahoo kirstussaan". He nauroivat ja puhuivat hänen menestyksestään tässä asiassa, ja Monks, joka jatkoi puhettaan pojasta, käyden kovin kiihkeäksi, sanoi, että vaikka hän nyt olikin niin varma nuoren penikan rahoista, olisi hän kuitenkin mieluummin nähnyt, että kaikki olisi käynyt toisella tavalla, sillä mikä ainutlaatuinen pila olisikaan ollut saada tehdä tyhjäksi isän ylpeys kuljettamalla poikaa vankilasta toiseen ja senjälkeen saattaa hänet oikeuden eteen jostakin törkeästä rikoksesta, minkä Fagin helposti olisi voinut järjestää ensin hyödyttyään hänestä melko lailla.

— Mitä mahtaa kaikki tämä olla? kysyi Rose.

— Totta, neiti, totta, vaikka se tulee minun huuliltani, vastasi tyttö. Senjälkeen sanoi Monks sadatellen, tavallista kylläkin minun korvilleni, mutta vierasta teidän, että jos hän voisi tyydyttää vihansa ottamalla pojan hengiltä saattamatta omaansa vaaraan, niin haluaisi hän tehdä sen, mutta koska hän ei voinut sitä, olisi hän valmiina voidakseen tavata hänet hänen elämänsä joka käännekohdassa, ja jos hän käyttäisi eduksensa syntyperäänsä ja elämäkertaansa, voisi hän ainakin vahingoittaa häntä. "Lyhyesti sanoen, Fagin", sanoi hän, "niin juutalainen kuin olettekin, ette kuitenkaan koskaan ole asettanut sellaisia ansoja; jollaisia minä tulen suunnittelemaan nuorelle veljelleni Oliverille."

— Hänen veljensä! huudahti Rose lyöden kätensä yhteen.

— Niin kuuluivat hänen omat sanansa, sanoi Nancy katsellen levottomasti ympärilleen, mitä hän muuten oli tehnyt koko ajan, aina puhumaan aljettuaan, sillä Sikesin kuva vainosi häntä taukoamatta. Ja vielä enemmän. Kun hän puhui teistä ja toisesta naisesta, sanoi hän, että näytti olevan taivaan tai paholaisen vehje häntä vastaan, että Oliverin piti joutua teidän käsiinne, mutta sitten nauroi hän ja sanoi, että oli joka tapauksessa jokin lohdutus siinäkin, sillä kuinka monta tuhatta ja sataa tuhatta puntaa antaisittekaan, jos teillä ne olisi, saadaksenne tietää, kuka teidän kaksijalkainen sylikoiranne oli.

— Ei kai ole tarkoituksenne sanoa, virkkoi Rose hyvin kalpeana, että hän oli tosissaan.

— Kyllä hän oli täysin tosissaan, vastasi tyttö ravistaen päätänsä. Hän on hyvin vakava mies, kun hänen suuttumuksensa on herätetty. Tiedän monta, joiden teot ovat pahempia, mutta tahdon mieluummin kuulla kymmenen kertaa heitä kaikkia yhdessä kuin yhden ainoan kerran Monksia. — Mutta on myöhä, minun täytyy kiirehtiä kotiin, jotta ei aavistettaisikaan minun olleen ulkona sellaisella asialla kuin tämä. Minun täytyy heti lähteä.

— Mutta mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. Kuinka voin ilman teitä käyttää hyödykseni tätä tiedonantoa? Tahdotte palata? Miksi tahdotte palata takaisin seuraan, jonka olette kuvannut niin kaamein värein? Jos tahdotte toistaa nämä tiedot eräälle herralle, jonka heti kutsun tänne tästä viereisestä huoneesta, viedään teidät vähemmässä kuin puolessa tunnissa paikkaan, missä voitte olla täydessä turvassa.

— Tahdon mennä takaisin, virkkoi tyttö. Minun täytyy mennä takaisin, koska — kuinka minä voin selittää sen sellaiselle viattomalle naiselle kuin te? — Koska niitten miesten joukossa, joista olen teille kertonut, on yksi, hurjin kaikista heistä, jota en voi jättää, en edes tullakseni pelastetuksi siitä elämästä, jota nyt vietän.

— Se, että kerran ennen olette toiminut tuon rakkaan pojan hyödyksi, sanoi Rose, että olette tullut tänne, niin suuren vaaran uhatessa teitä itseänne, kertoaksenne minulle, mitä olette kuullut, käytöksenne, joka on saanut minut vakuutetuksi sanojenne todenperäisyydestä, kasvonne ja katumuksenne, kaikki tuo saa minut uskomaan, että teidät vielä voidaan pelastaa. Ah, lausui nuori tyttö hellästi ja risti kätensä, kuumien kyynelten vieriessä alas hänen poskiansa pitkin, älkää sulkeko korvianne erään omaan sukupuoleenne kuuluvan rukouksilta — ensimmäisen, luulen, joka konsanaan on vedonnut teihin murhemielin ja osaaottaen. Kuulkaa minua ja sallikaa minun pelastaa teidät!

— Rakas neiti, huudahti tyttö langeten polvilleen, rakas, siunattu neiti, olette ensimmäinen, joka milloinkaan on ilahduttanut minua sanoin sellaisin kuin nämä, ja jos olisin kuullut ne muutamia vuosia sitten, olisivat ne ehkä johtaneet minut pois surun ja synnin elämästä, mutta nyt on se liian myöhäistä — liian myöhäistä!

— Ei ole koskaan liian myöhäistä katua ja tehdä parannus.

— On, puhkesi tyttö sanomaan ja vääntäen epätoivoisesti käsiään, en voi jättää häntä nyt — en voi tehdä itseäni syypääksi hänen kuolemaansa!

— Millä tavoin syypääksi?

— Ei mikään voisi pelastaa häntä, vastasi tyttö. Jos kertoisin toisille, mitä olen kertonut teille, ja aiheuttaisin heidän vangitsemisensa, täytyisi hänen kuolla. Hän on mitä häikäilemättömin ja hän on ollut niin julma.

— Onko mahdollista, että sellaisen miehen tähden voitte luopua kaikesta tulevaisuuden toivosta ja välittömän pelastuksen varmuudesta? Se on hulluutta.

— En tiedä, mitä se on, vastasi tyttö, tiedän ainoastaan, että se on niin, eikä ainoastaan minuun, vaan satoihin muihin nähden, jotka ovat yhtä kurjia ja syntisiä kuin minä. Minun täytyy palata. Onko se Jumalan vihaa sen pahan takia, mitä olen tehnyt, sitä en tiedä, mutta minua vetää hänen luokseen jokainen kärsimys ja pahoinpitely, ja tekisin sen, vaikkapa tietäisin, että lopuksi kuolisin hänen kätensä kautta.

— Mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. En voi antaa teidän mennä tällä tavoin.

— Voitte kyllä, neiti, ja tiedän, että sen teette, vastasi tyttö nousten ylös. Ette tule estämään minua menemästä, koska olen luottanut teidän hyvyyteenne enkä vaatinut teiltä mitään lupausta, minkä olisin voinut tehdä.

— Mitä hyötyä on silloin siitä ilmoituksesta, minkä minulle olette antanut? sanoi Rose. Tämä salaisuus on tutkittava, ja kuinka voi se tulla hyödyksi Oliverille, jota te olette niin halukas auttamaan?

— Lieneehän olemassa joku mies, joka voi kuulla sen salaisuutena ja neuvoa teille, mitä teidän on tehtävä, vastasi tyttö.

— Mutta missä voin tavata teidät jälleen, jos se käy välttämättömäksi? kysyi Rose. En tahdo tietää, missä nuo kauheat ihmiset oleskelevat, vaan ainoastaan missä voin tavata teidät jonkun määrätyn ajan kuluttua tästä lukien.

— Tahdotteko luvata minulle, että salaisuuteni säilytetään ja että tulette yksin tai ainoastaan sen henkilön kera, joka saa sen tietää, sekä ettei minua seurata? kysyi tyttö.

— Sen lupaan pyhästi, vastasi Rose.

— Joka sunnuntai-ilta, vastasi tyttö, minä, jos elän, kuljen London Bridgellä kello yhdestätoista lähtien, kunnes kello lyö kaksitoista.

— Odottakaa vielä silmänräpäys, sanoi Rose, kun tyttö riensi ovea kohti: Harkitkaa vielä kerran asemaanne ja sitä tilaisuutta, mikä teillä on vapautuaksenne siitä. Teillä on oikeuksia minuun nähden, ei ainoastaan siksi, että vapaaehtoisesti olette jättänyt minulle tämän ilmoituksen, vaan myöskin naisena, kadotettuna, melkein ilman toivoa pelastumisesta. Tahdotteko todella palata tämän varasjoukkueen ja tämän miehen luo, kun yksi sana voi pelastaa teidät? Mikä taikavoima vetää teitä takaisin ja saa teidät pysymään synnissä ja kurjuudessa? Ah, eikö sitten sydämessänne ole ainuttakaan kieltä, mitä minä voisin koskettaa — eikö sitten ole olemassa enää mitään, mihin voin vedota tätä kauhistuttavaa lumousta vastaan?

— Suurin palvelus, minkä voisitte minulle tehdä, vastasi tyttö väännellen käsiään, olisi, että heti ottaisitte minut hengiltä, sillä olen tuntenut enemmän kuin koskaan ennen surua tänä iltana ajattelemalla mikä minä olen. Ja olisihan jotain sekin, ettei tarvitsisi kuolla samassa helvetissä, missä olen elänyt. Jumala teitä siunatkoon, rakas neiti, ja antakoon teille yhtä paljon onnea kuin minä olen koonnut päälleni häpeää. Näin sanoen ja selvästi kuuluvalla nyyhkytyksellä poistui onneton tyttö, Rose Maylien, tämän tavattoman kohtauksen valtaamana, mikä enemmän oli haihtuvan unelman kuin todellisen tapahtuman kaltainen, vaipuessa tuolille ja yrittäessä koota hämmentyneitä ajatuksiaan.