KAHDESTOISTA LUKU.

Oliverista pidetään tavattoman hyvää huolta. Erästä muotokuvaa, koskevia merkillisiä seikkoja.

Vaunut ajoivat melkein samaa tietä, jota Oliver oli astunut tullessaan Lontooseen Taskuveijarin seurassa. Vihdoin ne pysähtyivät hiljaisella, puitten varjostamalla kadulla erään siistin näköisen talon eteen. Oliver pantiin heti vuoteeseen, ja sitten häntä hoidettiin ja vaalittiin niin hellästi, ettei hoitajien hyvyydellä näyttänyt olevan mitään rajoja.

Mutta Oliver oli useita päiviä täysin tunnoton uusien ystäviensä huolenpitoa kohtaan. Aurinko nousi ja laski kerran toisensa jälkeen, mutta poika makasi yhä sairasvuoteellaan hivuttavan kuumeen vallassa. Kuolleessa ruumiissa ei mato suorita työlään täsmällisemmin kuin tuollainen hitaasti hiipivä tuli elävässä ihmisessä.

Raukeana, uupuneena ja kalpeana hän viimein heräsi, kuten hänestä tuntui, pitkästä ja sekavasta unesta. Hän kohottautui suurella vaivalla vuoteestaan ja nojaten päätään vapiseviin käsiinsä hän silmäili uteliaasti ympärilleen.

— Mikä huone tämä on? Missä minä olen? kysyi Oliver. En minä ole täällä ennen nukkunut.

Kovin voimaton kun oli, hän lausui nämä sanat hiljaisella äänellä, mutta ne kuultiin heti, sillä vuodeverho vedettiin samassa päänalusen kohdalta syrjään, ja äidillisen näköinen, hyvin sorea ja siististi puettu vanha rouva nousi vuoteen ääressä olevasta nojatuolista, jossa hän oli istunut ommellen.

— Olehan hiljaa, pikku ystäväni, sanoi vanha nainen ystävällisesti. Sinun on oltava aivan hiljaa, muuten sairastut jälleen. Sinä olet ollut kovin sairas, melkein kuolemaisillasi. Pane nyt jälleen maata, niin olet kiltti poika. Näin sanoen vanhus painoi Oliverin pään varovasti pielukselle. Sitten hän pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan katsellen häntä samalla niin lempeästi ja hellästi, ettei Oliver voinut olla laskematta pientä laihtunutta kättään hänen kädelleen, jonka hän sitten kietoi kaulaansa.

— Hyvänen aika, sanoi vanha rouva kyynelsilmin, miten kiitollinen tuo lapsonen on! Pieni poika raukka! Miltähän hänen äidistään tuntuisi, jos istuisi täällä hänen vuoteensa ääressä niinkuin minä ja näkisi hänet.

— Ehkä hän näkee minut, kuiskasi Oliver ristien kätensä. Ehkä hän on istunut minun vuoteeni vieressä. Minusta tuntuu melkein siltä, että hän on ollut täällä.

— Se johtuu vain kuumeesta, ystäväiseni, sanoi vanha nainen leppeästi.

— Siitä se kai johtui, vastasi Oliver miettiväisesti, sillä taivas on niin kaukana, ja siellä ollaan niin onnellisia, ettei enää tulla kenenkään poika poloisen vuoteen luo. Mutta jos hän tiesi minun olevan sairaana, niin kyllä hän varmasti taivaassakin sääli minua, sillä hän oli itsekin hyvin sairas ennen kuolemaansa. Mutta hän ei voi tietää minusta mitään, lisäsi Oliver hetken vaiti oltuaan, sillä jos hän olisi nähnyt, miten minua lyötiin, olisi hän ollut kovin onneton, mutta hänen kasvonsa ovat aina näyttäneet ystävällisiltä ja onnellisilta, kun olen nähnyt hänet unissani.

Vanha rouva ei vastannut. Vasta kuivattuaan silmänsä ja myöskin silmälasinsa, ikäänkuin ne olisivat eroamattomasti kuuluneet hänen silmiinsä, hän ojensi Oliverille virvoittavaa juomaa, taputti häntä poskelle ja sanoi, että hänen täytyi maata oikein hiljaa, sillä muuten hän sairastuisi uudelleen.

Oliver makasi siis aivan hiljaa, osaksi senvuoksi, että hän tahtoi totella vanhaa rouvaa kaikessa, osaksi senvuoksi, että hän oli kovin uupunut äskeisestä puhumisestaan. Hän vaipui pian rauhalliseen uneen, josta hänet herätti kynttilän valo. Hänen vuoteensa ääressä seisoi vieras herra, joka tunnusteli hänen valtimoaan kädessään suuri, äänekkäästi tikuttava kultakello ja sanoi hänen tulleen jo melkoista paremmaksi.

— Sinähän tunnet itsesi nyt paljon paremmaksi, eikö niin, pikku ystäväni? kysyi vieras herra.

— Kyllä, kiitos, paljon paremmaksi, vastasi Oliver.

— Niin, sen minä tiesin, ja nyt sinun on nälkä, eikö olekin?

— Ei, herra, vastasi Oliver.

— Hm! Ei, sitä arvelinkin. Hänen ei ole nälkä, rouva Bedwin, sanoi vieras herra kasvoillaan syvämietteinen ilme.

Vanha rouva nyökkäsi kunnioittavasti, mikä näytti osoittavan, että hän piti lääkäriä hyvin taitavana miehenä. Lääkäri tuntui itsekin olevan samaa mieltä.

— Sinua nukuttaa, eikö totta, ystäväiseni? kysyi lääkäri.

— Ei minua nukuta, vastasi Oliver.

— Ei, vastasi lääkäri perin viisaan ja miettiväisen näköisenä. Sinua ei nukuta. Eikä sinua luultavasti jano takaan?

— Kyllä, herra, janottaa kovasti, vastasi Oliver.

— Aivan kuin odotinkin, rouva Bedwin, sanoi lääkäri. On luonnollista, että hänen on jano. Voitte antaa hänelle hiukan teetä ja paahdettua leipää, mutta ei voita. Älkää pitäkö häntä liian lämpimässä, mutta varokaa, ettei hän myöskään vilustu maatessaan.

Vanha rouva niiasi, ja kun tohtori oli maistanut sairaan virkistysjuomaa ja lausunut olevansa siihen tyytyväinen, lähti hän huoneesta. Kun hän asteli portaita alas, niin hänen saappaansa narisivat kuin varakkaan ja tärkeän henkilön ainakin.

Hetkeä myöhemmin Oliver taas nukahti, ja kun hän heräsi, oli kello jo lähes kaksitoista. Vanha rouva sanoi hänelle ystävällisesti hyvää yötä jättäen hänet erään lihavan vanhan eukon hoiviin. Tämä oli äsken saapunut mukanaan mytty, jossa oli pieni rukouskirja ja suuri yömyssy. Pantuaan tämän jälkimmäisen päähänsä ja edellisen pöydälle hän ilmoitti Oliverille tulleensa valvomaan yöksi hänen luokseen. Sitten hän veti tuolinsa aivan uunin viereen ja nukahti pian istuessaan. Mutta tuon tuostakin hän nuokahti nenälleen ja heräsi ähkien ja hengitys puoleksi salpautuneena, mistä ei kuitenkaan ollut sen vakavampia seurauksia, kuin että hän hiukan kolautti nenänsä, ja sitten hän jälleen torkahti.

Sillä tapaa kului yö hiljalleen. Oliver makasi hetken valveilla laskien pieniä valorenkaita, joita lampunvalo muodosti kattoon heijastaessaan varjostimen läpi, tai seuraten raukein silmin seinäpaperien monimutkaisia kuvioita. Huoneen pimeydessä ja hiljaisuudessa oli jotain kovin juhlallista, mikä johti pojan mieleen kuoleman; kun hän ajatteli, että se oli monta päivää ja yötä väijynyt häntä ja ehkä vieläkin oli jossain läheltä kauhua herättävänä, kätki hän päänsä pieluksiin ja rukoili hartaasti Jumalaa.

Sitten hän vähitellen vaipui sikeään, rauhalliseen uneen, jollaista saa nauttia ainoastaan silloin, kun on juuri vapautunut kovista kärsimyksistä, ja josta on tuskallista kesken herätä. Jos kuolema olisi tällainen, niin kuka tahtoisi enää herätä elämän taisteluihin ja ponnistuksiin, sen nykyisiin huoliin, sen tulevaisuudenpelkoon ja, mikä on kaikkein raskainta, sen surullisiin menneisyydenmuistoihin?

Oli jo useita tunteja ollut valoisa päivä, kun Oliver viimein avasi silmänsä tuntien itsensä iloiseksi ja onnelliseksi. Hänen sairautensa käännekohta oli kestetty, ja elämänhalu alkoi palata.

Kolmea päivää myöhemmin hän saattoi istua nojatuolissa pielusten varassa, ja kun hän oli yhä vielä liian heikko kävelemään, oli rouva Bedwin kantanut hänet omaan pieneen huoneeseensa. Kun vanha rouva oli sijoittanut hänet uunin eteen, istuutui hän itsekin ja alkoi itkeä ilosta nähdessään Oliverin niin hyvässä parantumisenalussa.

— Älä välitä siitä, pikku ystäväni, sanoi hän, minun täytyy joskus saada oikein kunnolla itkeä. Kas niin, nyt se on ohitse, ja minun on taas hyvä olla.

— Te olette niin kovin ystävällinen minulle, sanoi Oliver.

— Älähän huoli, poikaseni, vastasi vanha rouva, sinunhan on jo nyt kiireesti saatava keittosi, sillä tohtori on sanonut, että herra Brownlow saa pistäytyä katsomaan sinua tänään, ja silloin on sinun oltava niin terveen näköinen kuin mahdollista. Mitä paremmalta näytät, sitä enemmän hän iloitsee. — Näin sanoen vanha rouva ryhtyi lämmittämään niin suurta liemimäärää, että siitä olisi tullut voimakas päivällisateria ainakin kolmellesadalle köyhäintalon asukkaalle, jos se olisi laimennettu niin ohueksi kuin ohjesäännöissä oli määrätty.

— Pidätkö sinä tauluista, pikku ystäväni? kysyi vanha rouva nähdessään, että Oliver katseli hyvin tarkkaavaisesti erästä muotokuvaa, joka riippui vastapäisellä seinällä.

— En oikein tiedä, vastasi Oliver kääntämättä silmiään maalauksesta. Olen nähnyt niitä niin vähän, etten oikeastaan tiedä. Tuolla naisella on kovin kauniit ja lempeät kasvot!

— Niin, maalarit koettavat aina kuvata naiset kauniimmiksi kuin he todellisuudessa ovat, sillä muutenhan heidän taulujaan ei tilattaisi, lapseni. Valokuvauskoneen keksijän olisi pitänyt ymmärtää, ettei hänen kojeensa saavuta koskaan menestystä. Sehän on aivan liian rehellinen, sanoi vanha rouva nauraen sydämellisesti omalle teräväjärkisyydelleen.

— Onko… onko tuo jonkun muotokuva, rouva? kysyi Oliver.

— Kyllä, vastasi vanha rouva kääntäen hetkeksi katseensa liemestä, se on naisen muotokuva.

— Ketä se esittää? kysyi Oliver innokkaasti.

— Sitä en todellakaan tiedä, pikku ystäväni, vastasi vanha rouva hyväntahtoisesti. Se esittää luultavasti henkilöä, jota me emme kumpikaan tunne. Se näkyy miellyttävän sinua, poikaseni?

— Se on niin kaunis… niin ihmeellinen, vastasi Oliver.

— Ethän vain pelkää sitä? kysyi vanha rouva, joka suureksi ihmeekseen pani merkille, miten kunnioittavasti lapsi katseli kuvaa.

— En, en, vastasi Oliver kiireesti, mutta silmät ovat niin surulliset, ja minusta tuntuu, että ne katselevat minua. Se saa sydämeni tykyttämään, lisäsi hän sitten hiljaa, ikäänkuin hän eläisi ja tahtoisi puhua kanssani, mutta ei voisi.

— Jumala varjelkoon! huudahti vanha rouva hätääntyen, älä puhu noin, rakas lapsi. Sinä olet vielä sairaudestasi heikko ja hermostunut. Minäpä käännän tuolisi toisaalle, ettet näe sitä. Kas niin, sanoi vanha rouva, kun siirto oli suoritettu, nyt et ainakaan näe kuvaa.

Mutta Oliver näki sen sielunsa silmillä niin selvästi, kuin ei olisi ollenkaan muuttanut asentoaan. Hän ei tahtonut kumminkaan huolestuttaa ystävällistä hoitajaansa, ja siksi hän vain hiljakseen hymyili, kun tämä katsahti häneen. Varmana siitä, että poika voi nyt taas paremmin, rouva Bedwin pani suolaa hänen keittoonsa ja murensi siihen paahdettuja leivänpalasia niin joutuisasti kuin sellainen työ vaatiikin. Oliver nautti liemen hyvällä halulla ja oli tuskin ehtinyt nielaista viimeisen lusikallisen, kun ovelle hiljaa koputettiin.

— Tulkaa sisään! sanoi vanha rouva, ja Brownlow astui huoneeseen.

Vanha herra oli tuskin päässyt kunnolla oven sisäpuolelle, työntänyt silmälasinsa otsalle ja pannut kätensä selän taakse aamutakin alle voidakseen paremmin tarkastaa Oliveria, kun hänen kasvoissaan alkoi omituisesti värähdellä. Oliver näytti nyt sairautensa jälkeen kovin laihalta ja riutuneelta ja koettaessaan kunnioituksesta hyväntekijäänsä kohtaan nousta seisaalleen hän vaipui voimattomana takaisin tuoliinsa. Ilmaistaksemme vihdoinkin totuuden oli Brownlowin sydän niin laaja kuin kuuden tavallisen, ihmisystävällisen vanhan herran sydämet yhteensä, ja siksi se saikin aikaan jonkinlaisen veden ominaisuuksista johtuvan ilmiön, jonka selittämiseen tietomme eivät riitä, mutta joka pusersi joukon kyyneleitä hänen silmiinsä.

— Poika parka, poika parka! sanoi Brownlow yskähdellen. Kurkkuni on hirveän käheä tänään, rouva Bedwin, pelkään kylmettyneeni.

— Sitä en voi oikein uskoa, vastasi rouva Bedwin. Onhan huoneennekin aina huolellisesti tuuletettu ja lämmitetty.

— En todellakaan tiedä, rouva Bedwin, sanoi Brownlow, luulen, että lautasliinani oli hiukan kostea eilen päivällisellä. Mutta vähät siitä. Kuinka nyt voit, poikaseni?

— Oikein hyvin, herra, vastasi Oliver, ja olen teille sangen kiitollinen hyvyydestänne.

— Kelpo poika, sanoi Brownlow vakavasti. Oletteko antanut hänelle mitään vahvistavaa, rouva Bedwin? Esimerkiksi teetä?

— Hän sai juuri äsken lautasellisen hyvää, voimakasta lientä, vastasi rouva Bedwin erikoisesti painostaen viimeistä sanaansa ikäänkuin osoittaakseen, ettei teellä ja hyvin valmistetulla liemellä ollut pienintäkään yhtäläisyyttä keskenään.

— Puh! sanoi Brownlow hiukan väristen, pari lasia portviiniä olisi vahvistanut häntä vielä enemmän, vai mitä, Tom White?

— Minun nimeni on Oliver, herra, vastasi pieni potilas kummastuneen näköisenä.

— Oliver, toisti Brownlow. Oliver? Oliver White, vai kuinka?

— Ei, herra, Twist, Oliver Twist.

— Omituinen nimi, sanoi vanha herra. Mutta miksi sanoit tuomarille, että nimesi oli White?

— Sitä en ole koskaan sanonut, herra, vastasi Oliver ihmeissään.

Tämä tuntui niin selvältä valheelta, että vanha herra silmäili Oliveria vakavan näköisenä. Oli kuitenkin mahdotonta epäillä poikaa, sillä totuus kuulsi hänen laihojen, teräväpiirteisten kasvojensa jokaisesta juonteesta.

— Silloin on tapahtunut erehdys, sanoi Brownlow. Mutta vaikka ei hänellä enää ollut syytä tarkastaa Oliveria niin tutkivasti, ei hän kuitenkaan voinut olla katsomatta häneen, sillä hänen mieleensä juolahti jälleen, että Oliver oli jonkun hänen tuntemansa henkilön näköinen.

— Ettehän vain ole vihanen minulle, herra, sanoi Oliver katse rukoilevana.

— Enhän toki, vastasi vanhus. — Mutta hyvänen aika, mitä tämä on? Rouva Bedwin, katsokaahan!

Näin sanoen hän viittasi muotokuvaan, joka riippui Oliverin pään yläpuolella, ja sitten pojan kasvoihin. Yhdennäköisyys oli aivan ilmeinen — silmät, suu, pään muoto ja kaikki piirteet olivat samat. Sitäpaitsi oli kasvojen ilmekin sillä hetkellä niin peräti yhdenlainen, että pieninkin juova tuntui miltei yliluonnollisen tarkasti jäljitellyltä.

Oliver ei saanut tietää syytä tähän hämmästykseen, sillä hän ei ollut kylliksi vahva kestääkseen äkillisen huudahduksen aikaansaamaa järkytystä, vaan pyörtyi. Odottaessaan hänen tointumistaan kertoja päästää lukijan siitä jännityksestä, jota hän on varmaankin tuntenut hauskan vanhan herran holhokkien vuoksi.

Kun siis Taskuveijari ja hänen paras ystävänsä Charley Bates ottivat osaa siihen takaa-ajoon, joka pantiin toimeen Oliverin kiinnisaamiseksi, vaikka he olivat juuri itse laittomasti anastaneet herra Brownlowin yksityistä omaisuutta, elähdytti heitä kumpaakin hyvin ymmärrettävä ja kiitettävä huoli omasta turvallisuudestaan. He luopuivat senvuoksi takaa-ajosta heti kun yleisön huomio oli kiintynyt Oliveriin ja suuntasivat kulkunsa lyhintä tietä kotia kohti.

Juostuaan hurjaa vauhtia monimutkaisten, kapeitten katujen ja kujien muodostaman sokkelon halki molemmat pojat pysähtyivät vihdoin kuin yhteisestä sopimuksesta erääseen matalaan, hämärään porttikäytävään. Kun he olivat hetken aikaa huoahtaneet, päästi Charley tyytyväisen huudahduksen ja purskahti äänekkääseen nauruun heittäytyen portaille kieriskelemään.

— Mikä sinun on? kysyi Taskuveijari.

— Hah, hah, haa! hohotti Charley Bates.

— Pidä suusi kiinni! käski Taskuveijari vilkuillen varovasti ympärilleen. Tekeekö mielesi kiikkiin, senkin nauta?

— En voi sille mitään, sanoi Charley. Nähdä hänen pötkivän karkuun semmoista vauhtia, melkein lentämällä sivuuttavan kadunkulmia, kompastuvan käytävien reunoihin ja taas kiitävän eteenpäin kuin rautainen kone — ja minä nenäliina taskussa kintereillä kiljuen — voi turkanen, kuinka se oli hassua! Charleyn vilkas mielikuvitus loihti kohtauksen jälleen hänen silmiensä eteen entistä elävämpänä. Hän alkoi uudelleen kieriskellä portailla nauraen vielä hurjemmin.

— Mitähän Fagin sanoo? virkkoi Taskuveijari, kun hänen toverinsa oli pakko pysähtyä hetkeksi hengähtämään.

— Mitä?

— Niin, mitä? toisti Taskuveijari.

— Mitähän hän voisi sanoa? tuumi Charley muuttuen yht'äkkiä vakavaksi, sillä Taskuveijarin olemus vaikutti häneen. Mitähän hän sanookaan?

Dawkins vihelteli hetken aikaa, otti sitten hatun päästään, kynsäisi korvallistaan ja nyökkäsi kolme kertaa.

— Mitä arvelet? kysyi Charley.

— Rallati rallaa, ensin kinkkua, sitten kaljaa, hui hai hei, vastasi Taskuveijari pilkallisesti hymyillen.

Tällainen oli selitys, mutta se ei tyydyttänyt Charleyta. Hän kysyi siis uudestaan: — Mitä sinä arvelet?

Dawkins ei vastannut, vaan pani hatun jälleen päähänsä, kokosi takkinsa pitkät liepeet kainaloihinsa, painoi kieltään poskiluuta vasten ja näpäytti merkitsevästi nenäänsä muutamia kertoja. Sitten hän pyörähti kantapäällään ja alkoi tallustaa pitkin katua. Charley seurasi häntä ajattelevan näköisenä.

Narisevista portaista kuuluvat askeleet herättivät hauskan vanhan herran huomion, kun hän istui kaminan ääressä vasemmassa kädessään käristetty makkara ja leivänpala, oikeassa linkkuveitsi ja kolmijalalla hänen edessään tinatuoppi. Konnamainen hymy levisi hänen naamalleen, kun hän kääntyi oveen päin, ja hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta välkähti terävä silmäys, kun hän painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli tarkasti.

— Mutta mitä tämä merkitsee? mutisi juutalainen kalveten. Onko niitä vain kaksi? Missä kolmas on? Eihän niille vain liene käynyt hullusti! Hys!

Askeleet lähenivät yhä ennättäen viimein portaitten yläpäähän. Ovi avautui hitaasti, ja Taskuveijari ja Charley astuivat huoneeseen sulkien oven perästään.