KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Matkalla.

Aamu oli kolea ja myrskyinen. Satoi ja tuuli ankarasti, ja taivaalla ajelehti synkkiä pilviä. Koko yön kestänyt sade oli kerännyt kaduille isoja vesilätäköitä, ja katuojat olivat tulvillaan. Alkava päivä sarasti jo taivaanrannalla, mutta sen kalpea kajastus synkensi vain ympäristöä heikentämällä kaasulyhtyjen valoa ja antamalla omituisen kalsean ja ikävän värivivahteen talojen märille katoille ja autioille kaduille. Tässä kaupunginosassa ei näkynyt liikkeellä ainoatakaan elävää olentoa. Kaikki ikkunat olivat tarkoin suljetut, ja kadut, joita he kulkivat, olivat tyhjät ja äänettömät.

Kun he olivat saapuneet tielle, joka johtaa Bethnal Greenistä maaseudulle, alkoi päivä vihdoinkin tehdä tuloaan. Monet lyhdyt oli jo sammutettu; muutamia kuormavaunuja laahusti verkalleen Lontoota kohden, ja niiden ohitse ajoi silloin tällöin umpinainen postivaunu, jonka ajaja huitaisi sivumennen piiskallaan unisia maalaismiehiä, jotka väistämällä väärälle puolen tietä estivät mahdollisesti hänet saapumasta ajoissa perille. Kapakat, joissa kaasulamput vielä paloivat, olivat jo avoinna. Vähitellen aukenivat kauppapuoditkin, ja yksinäisiä jalkamiehiä tuli heitä vastaan. Sitten ilmestyi kokonaisia työmiesjoukkoja, jotka olivat matkalla työpaikkoihinsa; miehiä ja naisia kantaen kalakoreja päänsä päällä; aasien vetämiä vihanneskärryjä; maalaisten rattaita, joissa oli kuormana eläviä eläimiä ja kokonaisia naudanruhoja; maidonmyyjiä sankoilleen sekä loppumaton jono ihmisiä, jotka kuljettivat erilaisia elintarpeita itäisiin esikaupunkeihin. Kun he lähestyivät Cityä, kävi melu ja liikenne yhä vilkkaammaksi, ja heidän saapuessaan Smithfieldin läheisille kaduille hälinä paisui kiireiseksi, korvia huumaavaksi kohinaksi. Nyt oli niin valoisa kuin tuollaisena pilvisenä päivänä saattoi olla, ja puolet Lontoon asukkaista oli jo ryhtynyt puuhiinsa.

Sikes kiiruhti pitkin Sun- ja Crown-katuja, oikaisi Finsburyn puiston halki ja suuntasi kulkunsa Chiswell-katua myöten Barbicaniin, sieltä Long Laneen ja vihdoin Smithfieldin torille, josta päin kuului niin epäsointuisia ääniä, että Oliveria ihmetytti.

Oli toripäivä. Maassa oli lokaa ja liejua nilkkoja myöten, ja tiheä usva, joka lakkaamatta nousi eläinten höyryävistä ruumiista, sekaantui sumuun, joka näytti lepäävän kattojen varassa torin yllä. Kaikki karsinat keskellä suurta karjatoria sekä monet tilapäiset, joita oli pystytetty sinne tänne, olivat täynnä lampaita, ja vesikaukaloiden ääreen sidottuina seisoi härkiä ja lehmiä pitkissä riveissä. Maalaisia, teurastajia, kirjakauppiaita, katukaupustelijoita, poikia, varkaita, vetelehtijöitä ja irtolaisia liikuskeli kaikkialla tiheänä ihmisjoukkona. Karjakauppiaitten vihellykset, koirien haukunta, härkien mylvintä ja ammuminen, lammasten määkyminen ja sikojen röhkinä ja kiljahdukset, kaupustelijain huudot, hoilaus, kiroukset ja riidanrähinä joka taholla, kapakoista kuuluva kellojen kilinä ja äänten sorina, tungos, juokseminen, ajaminen, tappelu ja räikeä meteli, jota kuului eri puolilta toria, ja likaiset, renttumaiset ja siistimättömät oliot, jotka lakkaamatta joko tunkivat joukkoon tai työntyivät siitä ulos — kaikki tämä muodosti näyn, jonka sekasortoisuus vaikutti huumaavasti.

Laahaten Oliveria mukanaan Sikes raivasi kyynärpäillään tietä tiheimmän tungoksen läpi eikä kiinnittänyt suurtakaan huomiota kirjavaan näytelmään, joka niin kovin kummastutti poikaa. Pari kolme kertaa hän nyökkäsi vastaantuleville tutuille, jotka kutsuivat häntä haukkaamaan hiukan einettä heidän kanssaan, mutta Sikes vastasi kieltävästi ja jatkoi väsymättä kulkuaan, kunnes he olivat päässeet pois tungoksesta ja saapuneet Hosier Lanen kautta Holborniin.

— No niin, junkkari! sanoi Sikes vilkaisten Pyhän Andreaksen kirkon torniin — kello on kohta seitsemän! — Sinun on parannettava vauhtia. No, älä siinä nahjustele, senkin laiskuri.

Herra Sikes vahvisti sanojaan puristamalla lujasti nuoren seuralaisensa rannetta, ja Oliver koetti parhaansa mukaan pysytellä herransa rinnalla rientäen eteenpäin puolittain juosten, puolittain kävellen. Tätä menoa he jatkoivat, kunnes olivat sivuuttaneet Hyde Parkin kulman ja saapuneet Kensingtonin tielle, jolloin Sikes hiljensi kulkuaan odottaakseen erästä tyhjää kuormavaunua, joka oli tulossa heidän takanaan. Nähdessään siinä nimen "Hounslow" hän kysyi ajomieheltä niin kohteliaasti kuin osasi, eikö tämä ottaisi heitä mukaansa Isleworthiin asti.

— Nouskaa vain vaunuihin, vastasi mies. Onko tuo teidän poikanne?

— Kyllä se on minun, vastasi Sikes katsahtaen tuimasti Oliveriin ja pistäen ikäänkuin huomaamattaan kätensä siihen taskuun, jossa pistooli oli.

— Isäsi kävelee ehkä liian nopeasti, vai mitä, nuori mies? kysyi ajuri, joka huomasi, että Oliver oli kovin hengästynyt.

— Eikös mitä! tokaisi Sikes. Hän on tottunut sellaiseen. Kas niin, annahan kätesi tänne, Ned, ja hyppää ylös!

Näin sanoen hän auttoi Oliverin vaunuihin, ja ajomies osoitti erästä säkkikasaa ja kehoitti poikaa panemaan siihen levolle. Heidän ajaessaan useitten mailinpatsaitten ohi Oliver kummasteli yhä enemmän, mihin he oikeastaan olivat matkalla. Viimein he saapuivat erään pienen ravintolan kohdalle, jonka nimi oli "Vaunut ja hevoset", ja vähän matkaa siitä oli tienristeys. Kuormavaunut pysähtyivät tähän. Sikes astui kiireesti maahan pitäen kaiken aikaa Oliveria kädestä. Sitten hän nosti pojan alas silmäten tätä vihaisesti ja taputteli toista sivutaskuaan.

— Hyvästi, poika, sanoi ajomies.

— Hän on semmoinen jurottaja, vastasi Sikes ravistaen Oliveria. Oikea härkäpää! Älkää välittäkö hänestä!

— Mitäpä minä siitä, vastasi ajomies nousten taas vaunuihinsa. Näkyy tulevan kaunis päivä. — Sitten hän ajoi tiehensä.

Sikes odotti, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä, ja alkoi sitten taluttaa Oliveria edelleen. Kuljeskeltuaan pari tuntia sinne tänne maaseudulla he saapuivat viimein erääseen kaupunkiin. Siellä he menivät muutamaan tahraisella nimikilvellä varustettuun kapakkaan, jossa Sikes tilasi päivällistä. Anniskeluhuone oli vanha ja matala, ja sen kattoa kannatti paksu hirsi. Lieden ääreen oli sijoitettu korkeaselkäisiä tuoleja, joilla istui muutamia työpukuisia miehiä poltellen ja juoden. He eivät välittäneet vähääkään Oliverista eivätkä paljoa Sikesistäkään, ja koska tämä suhtautui samoin heihin, niin hän istuutui nuoren toverinsa kanssa erääseen nurkkaan, jossa he saivat olla rauhassa. Päivälliseksi heille tuotiin kylmää liharuokaa, ja sen syötyään he jäivät paikoilleen istumaan. Kun Sikes poltti piipullisen toisensa perästä, niin Oliver alkoi jo luulla heidän matkansa päättyneen. Pitkän kävelyn uuvuttamana ja tupakansavun huumaamana hän viimein nukahti ja vaipui vähitellen sikeään uneen. Oli jo aivan pimeä, kun Sikes töykkäsi hänet hereille. Silmäillessään ympärilleen hän havaitsi seuralaisensa joutuneen olutpullon ääressä vilkkaaseen keskusteluun erään työmiehen kanssa.

— Olette siis matkalla Lower Hallifordiin, vai kuinka? kysyt Sikes.

— Niin olen, vastasi mies, jossa näkyi jonkunverran väkevien juomien vaikutusta, enkä siinä kovin kauan siekailekaan. Hevosellani ei ole nyt kuormaa vedettävänä, niinkuin huomenna tulee olemaan, ja siksi aionkin ajaa aika vauhtia. Hevoseni malja! Se on komea eläin!

— Voitteko ottaa minut ja poikani mukaanne? kysyi Sikes työntäen olutpullon uuden ystävänsä eteen.

— Jos heti lähdette, niin voinpa kyllä, vastasi mies. Hallifordiinko tekin aiotte?

— En, vaan Sheppertoniin, vastasi Sikes.

— Olen käytettävissänne niin pitkälle kuin matkani riittää, sanoi toinen. Onko kaikki maksettu, Becky?

— On, tuo herra on maksanut, vastasi tyttö.

— Mitä kummaa! huudahti mies juopuneen arvokkuudella. Se ei käy päinsä.

— Miksi ei? kysyi Sikes. Tehän teette meille palveluksen. Enkö minä saisi vastalahjaksi tarjota teille olutryyppyä?

Vieras harkitsi tätä hetken aikaa syvämietteisen näköisenä ja tarttui sitten Sikesin käteen vakuuttaen, että tämä oli kunnon mies. Sikes vastasi tähän, että vieras laski varmaankin leikkiä, kuten olisi ollut syytä uskoakin, jos mies olisi ollut selvä.

Vaihdettuaan vielä muitakin kohteliaisuuksia keskenään he sanoivat muulle seuralle hyvästi ja menivät ulos. Palvelustyttö keräsi kätensä täyteen juoma-astioita ja tuli ovelta katselemaan vieraitten lähtöä.

Hevonen, jonka malja oli äsken juotu, oli jo valjastettu. Oliver ja Sikes nousivat kursailematta vaunuihin, ja samoin teki mieskin puheltuaan ensin hetken aikaa hevoselle ja kehoitettuaan tallirenkejä ja koko maailmaa näyttämään hänelle toinen sen veroinen eläin. Sitten tallirengit saivat käskyn väistyä sivummalle, ja kun hevonen huomasi olevansa vapaa, alkoi se käyttäytyä perin ilkeästi. Se ravisti päätään pilkallisesti ja pisti sen sitten läheisestä akkunasta sisään; keikuttuaan hetken aikaa takajaloillaan se viimein lähti liikkeelle vieden heidät pois kaupungista.

Ilta oli hyvin pimeä. Joesta ja suoperäisestä maasta nousi kosteata usvaa, joka levisi yli autioiden kenttien. Ilma oli tavattoman kylmä, ja koko ympäristö näytti synkältä ja ikävältä. Kukaan ei puhunut sanaakaan, sillä ajomiestä nukutti eikä Sikesiäkään haluttanut pitää keskustelua vireillä. Oliver oli kyyristynyt vaunujen nurkkaan kauhun ja pelon valtaamana kuvitellen näkevänsä kummallisia olioita lehdettömissä puissa, joiden oksat keinuivat kammottavasti sinne tänne, ikäänkuin riemuiten seudun kolkosta autiudesta. Kun he ajoivat Sunburyn kirkon ohi, löi kello seitsemän. Vastapäisestä lautturin tuvasta loisti valoa, jonka säteet lankesivat tien poikki ja tummensivat hautausmaan mahtavien kuusten varjot entistä synkemmiksi. Läheltä kuului kosken heikkoa kohinaa, ja vanhojen puiden tuuheat oksat humisivat hiljaa iltatuulessa. Nämä äänet olivat kuin kuolleille omistettua soittoa.

Jätettyään Sunburyn he ajoivat autiota maantietä vielä noin mailin verran, ja sitten vaunut pysähtyivät. Sikes astui maahan, tarttui Oliverin käteen, ja matkaa jatkettiin taas jalkaisin. He eivät poikenneet Sheppertonissa mihinkään taloon, kuten väsynyt poika olisi toivonut, vaan rämpivät eteenpäin loassa ja pimeässä, pitkin puuttomia, aukeita kenttiä, kunnes näkivät valonhohdetta eräästä läheisestä kaupungista. Kun Oliver jännittyneenä silmäili ympärilleen, huomasi hän, että aivan heidän edessään virtasi joki ja että he lähestyivät juuri siltaa. Sikes kulki suoraan eteenpäin, mutta ihan lähellä siltaa hän kääntyi äkkiä vasemmalle ja lähti astumaan pitkin joen rantaa.

— Jokeen! ajatteli Oliver kauhistuneena. Hän on tuonut minut tähän kolkkoon paikkaan hukuttaakseen minut jokeen! Hän oli vähällä heittäytyä maahan ja taistella nuoren elämänsä puolesta, mutta samassa hän huomasi edessään yksinäisen, rappeutuneen rakennuksen. Ulko-oven kummallakin puolella oli ikkuna, ja rakennus oli kaksikerroksinen, mutta valoa ei näkynyt missään. Talo oli pimeä ja synkkä ja kaikesta päättäen asumaton.

Sikes, joka yhä piti Oliverin kädestä, lähestyi hiljaa ovea ja nosti sen salvan. Ovi painui auki, ja he menivät molemmat sisään.