KUUDES LUKU.

Oliver kiivastuu Noan ilkeyksistä, asettuu vastarintaan ja hämmästyttää tätä nuorta herraa.

Kun koekuukausi oli kulunut, kirjoitettiin Oliver juhlallisesti oppiin. Juuri silloin sattui olemaan ihana tautinen aika. Ruumisarkut olivat muodissa, ja muutamien viikkojen aikana Oliver oli saanut melkoisen määrän harjaannusta. Sowerberryn älykkään suunnitelman onnellinen tulos ylitti hänen rohkeimmatkin toiveensa. Vanhimmatkaan asukkaat eivät saattaneet muistaa aikaa, jolloin tuhkarokko olisi raivonut niin yleisesti ja vaatinut niin monta lasta uhrikseen. Senvuoksi Oliver saikin äitien suureksi tyytyväisyydeksi ja iloksi olla johtajana useissa surusaatoissa, jolloin hänen hatussaan riippui niin pitkä suruharso, että se ulottui polviin saakka. Kun Oliver sitäpaitsi seurasi mestariaan useimpien täyskasvuisten hautajaisiin saavuttaakseen varman esiintymiskyvyn ja hermojensa herruuden, jotka ovat kelpo hautausurakoitsijalle äärettömän tärkeät, niin oli hänellä usein tilaisuus havaita kaunista kohtaloonsa alistumista ja voimaa, jolla muutamaa lujat luonteet kantavat koettelemuksensa ja tappionsa.

Kun Sowerberryn esimerkiksi piti haudata joku vanha rouva tai herra, jonka ympärillä oli sairauden aikana häärinyt suuri joukko sisarenpoikia ja veljentyttäriä, jotka silloin olivat aivan lohduttomia eivätkä voineet salata suruaan edes vierailta, niin nämä samat sukulaiset saattoivat kotonaan olla hyvin iloisia, täysin tyytyväisiä ja iloisia ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään, mikä olisi tuottanut heille surua. Myöskin aviomiehet kestivät sankarillisen tyynesti vaimojensa menettämisen, ja samaten vaimot, jotka miestensä kuoleman jälkeen pukeutuivat surupukuun, näyttivät kiinnittävän kaiken huomionsa siihen, että puku olisi mahdollisimman sopiva ja viehättävä. Saattoipa myös huomata, että naiset ja herrat, jotka hautausmaalla olivat olleet suunniltaan surusta, tointuivat miltei samalla hetkellä kun tulivat kotiin, ja olivat täysin rauhallisia jo ennenkuin tee oli ehditty tuoda pöytään. Kaikki tämä oli hyvin huvittavaa katsella, ja Oliver ihmettelikin sitä suuresti.

Vaikka olen Oliverin elämänkerran kirjoittaja, en uskalla varmasti väittää, että hän olisi näiden selvien esikuvien avulla oppinut alistumaan kohtaloonsa; mutta sitävastoin voin ehdottoman varmasti todistaa, että hän kärsi useita kuukausia vaieten kaikenlaista pahoinpitelyä Noa Claypolen puolelta, ja vielä ilkeämmäksi oli Noa muuttunut nyt, kun hän kadehti uutta oppipoikaa siitä, että tämä sai kantaa mustaa marsalkansauvaa ja suruharsoa samalla kun hänen, vanhemman, täytyi edelleen käyttää kulunutta lakkiaan ja nahkahousujaan. Charlotte kohteli häntä pahoin Noan esimerkin mukaisesti, ja rouva Sowerberry oli hänen verivihollisensa, koska Sowerberry oli hänelle ystävällinen. Kun siis toisella puolen oli kolme tällaista ja toisella hautajaistulva, niin ei Oliverilla ollut juuri yötä hauskaa kuin nälkiintyneellä porsaalla, joka erehdyksessä suljettiin oluenpanijan vilja-aittaan.

Nyt olen tullut erittäin tärkeän vaiheeseen Oliverin elämässä. Kerron nimittäin erään tapahtuman, joka saattaa näyttää mitättömältä ja joutavalta, mutta joka kumminkin välillisesti aikaansai arvaamattoman muutoksen hänen vastaisiin vaiheisiinsa.

Eräänä päivänä olivat Noa ja Oliver tavanmukaiseen aikaan menneet keittiöön herkutellakseen lampaanlihalla, jota oli puolitoista naulaa huonointa kaulapalaa. Charlotte kutsuttiin samalla jollekin asialle, ja poikien täytyi odottaa hetkinen, jota Noa Claypole, joka oli nälissään ja huonolla tuulella, ei katsonut voivansa käyttää paremmin kuin Oliveria kiusaamalla.

Päättäneenä ryhtyä tähän viattomaan pikku ajanvietteeseen Noa nosti jalkansa pöydälle, kiskaisi Oliveria tukasta, veti häntä korvista ja haukkui häntä "ketuksi" sekä ilmoitti tulevansa katsomaan mestausta, kun hänet kerran hirtettiin. Hän keksi sitäpaitsi kaikenlaisia muitakin ilkeyksiä ollakseen hyvinkasvatettu ja hyvänluontoinen köyhäinkoulun oppilas. Mutta kun ei mikään näistä johtanut toivottuun tulokseen, nimittäin saanut Oliveria itkemään, vaivasi Noa päätään keksiäkseen jotakin parempaa ja teki vihdoin samoin kuin monet häntä kuuluisammat älyniekat tekevät vielä tänäkin päivänä tahtoessaan olla sukkelia — hän meni henkilökohtaisuuksiin. —! No, penikka, sanoi Noa, kuinka äitisi jaksaa?

— Hän on kuollut! Älä sano hänestä mitään pahaa.

Veri karahti Oliverin poskille, kun hän sanoi tämän, hän hengitti kiivaasti, ja suu ja sieraimet värisivät kummallisesti, niin että Noa odotti hänen pian purskahtavan kiihkeään itkuun. Senvuoksi hän uudisti hyökkäyksensä.

— Mihin tautiin hän kuoli, pentu?

— Sydänsuruun, niin minulle on kerrottu, sanoi Oliver puhuen enemmän itsekseen kuin vastatakseen Noan kysymykseen.

— Luulenpa tietäväni, millaista on kuolla sillä tavalla.

— Ralla laa, ralla laa, vaivainen, huusi Noa huomatessaan kyyneleen hiipivän pitkin Oliverin poskea. — Mikä kumma sinut pani vetistelemään?

— Et sinä ainakaan, sanoi Oliver kuivaten kiireesti kyyneleen.

— Älä luulekaan niin.

— Vai niin, ettenkö minä? sanoi Noa pilkallisesti.

— Et, et sinä, vastasi Oliver terävästi. Kas niin, siinä olkoon kylliksi. Älä puhu enää hänestä, sinun on parasta lopettaa se.

— Parasta lopettaa! Ei mutta kuulepas tuota! Parasta lopettaa! Joko sinä rupeat nenäkkääksi, kerjäläinen? S i n u n äidistäsi! Niin, hänpä oli vasta hieno ihminen! Niin, niin! Ja näin sanoessaan Noa nyökäytti päätään merkitsevästi ja nyrpisti nenäänsä sen verran kuin sen lihakset sallivat.

— Tiedäthän itse, vaivainen, jatkoi Noa Oliverin vaitiolon kiihdyttämättä pilkallisen säälivällä äänellä — mikä kaikkein eniten ärsyttää — tiedäthän itse, ettei sitä voi nyt enää auttaa etkä sinäkään silloin mitään mahtanut. Se on meistä kaikista kovin ikävää ja me surkuttelemme sinua. Mutta tiedä, että sinun äitisi oli hyvin huono ihminen.

— Mitä sinä sanoit? kysyi Oliver silmät leimuten.

— Hyvin huono ihminen, toisti Noa kylmäverisesti, ja parempi oli, että hän kuoli, sillä muuten hänet olisi lähetetty kuritushuoneeseen tai maanpakoon tai hirtetty, mikä onkin kaikkein todennäköisintä, eikö olekin?

Oliver kavahti pystyyn tulipunaisena suuttumuksesta, heitti pöydän ja tuolin kumoon, tarttui Noaa kurkusta ja ravinteli häntä hillittömässä raivossaan niin, että hampaat kalisivat hänen suussaan. Sitten Oliver kokosi kaikki voimansa ja paiskasi hänet yhdellä rajulla iskulla maahan.

Minuutti aikaisemmin poika oli vielä ollut hiljainen, lempeä ja alakuloinen olento, jollaiseksi huono kohtelu oli hänet tehnyt. Mutta viimein hänen rohkeutensa oli herännyt. Sydämetön pilanteko hänen äitivainajastaan oli pannut hänen verensä kuohumaan: hänen rintansa kohoili, ryhti oli suora, silmät kirkkaat ja eloisat ja koko hänen muotonsa oli muuttunut, kun hän seisoi katsellen pelkurimaista kiusanhenkeään, joka ryömi hänen jaloissaan ja joka ei ollut milloinkaan edes uneksinut mistään tällaisesta.

— Hän murhaa minut! ulvoi Noa. — Charlotte! Rouva! Uusi poika tappaa minut! Apua! Apua! Oliver on tullut hulluksi! Char-lotte!

Noan huutoon vastasi Charlotte kovaäänisesti kirkuen ja vielä kovemmin kirkui rouva Sowerberry. Edellinen kiiruhti keittiöön sivuovesta ja jälkimmäinen seisahtui ovelle siksi kunnes oli saanut varmuuden, että hänen oli pakko auttaa ihmishengen pelastamisessa.

— Uh, sinä senkin pieni hylky! kirkui Charlotte tarttuen Oliveriin kaikin voiminsa, joita hänellä oli melkein yhtä paljon kuin täysikasvuisella miehellä. — Uh, sinä kiittä-mätön, verenhimoinen, in-hot-ta-va lurjus! Joka tavun kohdalla Charlotte läimäytti Oliveria kirkuen samalla läsnäolevien mielenylennykseksi.

Charlotten käsi ei suinkaan ollut kevyt, mutta sen varalta, ettei se riittäisi hillitsemään Oliverin suuttumusta, juoksi rouva Sowerberry keittiöön ja auttoi toisella kädellään pitämään poikaa kiinni kynsien toisella hänen kasvojaan. Kun tilanne oli täten saanut Noalle suotuisan käänteen, nousi tämä herrasmies lattialta ja alkoi mukiloida takaapäin.

Tämä ruumiinliikunto oli kumminkin liian väkivaltaista kestääkseen kauan. Kun kaikki kolme olivat väsyneet eivätkä enää jaksaneet kynsiä eikä lyödä, laahasivat he potkivan ja kirkuvan, mutta yhä vielä järkkymättömän urhean Oliverin hiilikellariin sulkien hänet sinne. Kun tämä oli tehty, vaipui rouva Sowerberry tuolille ja purskahti itkuun.

— Herra siunatkoon, hän pyörtyy! huusi Charlotte. — Lasi vettä, Noa rakas, kiiruhda!

— Ah, Charlotte, sanoi rouva Sowerberry ähkien, sillä häntä vaivasi ilmanpuute ja kylmän veden runsaus, jonka Noa oli kaatanut hänen päähänsä ja hartioihinsa, — voi, mikä Jumalan onni, ettei meitä ole murhattu vuoteisiimme!

— Niin, sanokaapa muuta, rouva, kuului vastaus. — Minä toivon, että tämä on herralle opiksi, niin ettei hän enää ota kotiinsa tuollaisia hirviöitä, jotka jo syntymästään saakka ovat luodut murhaajiksi ja roistoiksi. Noa raukka! Hän oli puolikuollut, kun minä tulin apuun.

— Poika parka! sanoi rouva Sowerberry katsellen säälivästi köyhäinkoulun oppilasta.

Noa, jonka ylin liivinnappi oli Oliverin päälaen tasalla, hieroi silmiään ja sai kun saikin puserretuksi esiin muutamia kyyneleitä ja nyyhkytyksiä.

— Mitä nyt teemme? huudahti rouva Sowerberry. — Herra ei ole kotona — talossa ei ole ainoatakaan miestä — ja se potkii oven palasiksi kymmenessä minuutissa.

Oliverin rajut hyökkäykset mainittua lautakalua vastaan tekivät sellaisen arvelun hyvin todennäköiseksi.

— Voi Herra nähköön, en minä tiedä, sanoi Charlotte, mutta emmekö voisi hakea poliisia?

— Tai vartioväkeä, ehdotti Noa.

— Ei, ei, sanoi rouva Sowerberry, jonka mieleen muistui Oliverin vanha ystävä, juokse Bumblen luo, Noa, ja pyydä häntä tulemaan tänne hetkeäkään viivyttelemättä. Älä välitä lakista — riennä nyt. Voit pitää veistä silmäsi päällä, niin se ei turpoa.

Noa ei vastannut, vaan porhalsi matkaan täyttä vauhtia. Vastaantulevat ihmiset hämmästyivät kovin nähdessään köyhäinkoulun oppilaan juoksevan pitkin katuja lakitta päin ja pitäen linkkuveistä painettuna silmäänsä vasten.