VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Reading edition · Edition 4
Juutalaisen viimeinen yö.
Oikeussali oli lattiasta kattoon ahdettu täyteen ihmiskasvoja. Vankien karsinan aidasta aina parvekkeitten etäisimpiin nurkkauksiin asti olivat kaikki katseet kiinnitetyt yhteen ainoaan esineeseen — juutalaiseen. Hän seisoi siinä kaikkien näitten elävien valojen loisteessa, käsi edessään olevalla puupöydällä ja toinen korvan takana sekä pää eteenpäintyöntyneenä, niin selvästi kuin mahdollista kuullakseen jokaisen tuomarin sanan, tämän lukiessa syytekirjelmää jurylle. Hän oli tuskin liikahtanut tutkinnon aljettua, ja nyt, tuomarin lakattua puhumasta, pysyi hän samassa tarkkaavaisen odottavassa asennossa ja tuijottava katseensa häneen kiinnitettynä, kuin jos yhä olisi kuunnellut.
Hiljainen melu salissa herätti hänen huomionsa. Kääntyessään ympäri näki hän jurymiesten kokoontuneen harkitsemaan päätöstään.
Vihdoin vaadittiin hiljaisuutta. Jury tuli sisään kulkien aivan hänen vieritsensä. Hän ei kyennyt lukemaan mitään heidän kasvoistaan, ne olisivat yhtä hyvin voineet olla kivestä. Täydellinen äänettömyys vallitsi — ei hiiskahdustakaan — ei henkäystä — syyllinen!
He veivät hänet läpi oikeussalin alapuolelle olevan kivilattiaisen huoneen. Siellä hänet tarkastettiin, jottei hänellä olisi mukanaan mitään, minkä avulla hän voisi ehättää lain edelle, ja kun tämä toimitus oli sivuutettu, veivät he hänet muutamaan kuolemantuomituille varattuun tyrmään jättäen hänet sinne — yksin.
Hän istuutui kivipenkille aivan ovea vastapäätä, yrittäen koota ajatuksiansa ja kiinnittäen verestävät silmänsä lattiaan. Pimeän tullessa alkoi hän ajatella kaikkia niitä tuntemiaan ihmisiä, jotka olivat kuolleet mestauslavalla. — Jotkut hänen toimestaan.
Niin tuli yö. Muut jotka valvovat, ovat iloisia kuullessaan tornikellojen lyövän, sillä ne puhuvat elämästä ja tulevasta päivästä. Juutalaiselle aiheuttivat ne vain epätoivoa. Mitä merkitsi hänelle iloisen aamun melu ja liike, joka tunkeutui tännekin? Se oli vain toinen kuolinkellojen soiton muoto, jossa iva liittyi tiedotukseen. — Päivä kului — päiväkö? Eihän se ollut mikään päivä, se oli mennyt yhtä pian kuin oli tullutkin — ja yö tuli taasen. Milloin raivosi hän ja herjasi Jumalaa, milloin ulvoi ja repi hiuksia päästään. Lauvantai-ilta tuli. Nyt oli hänellä vain yksi yö tämän jälkeen jäljellä elääkseen, ja hänen miettiessään sitä koitti päivä — sunnuntai. Vasta tämän hänen viimeisen, hirvittävän päivänsä iltana tunne hänen epätoivoisesta tilastaan selvisi hänen turmeltuneelle sielulleen. Hän oli istunut siinä valveilla, mutta uneksien. Nyt hyppäsi hän ylös joka minuutti ja riensi läähättäen ja polttavin ihoin edestakaisin sellaisessa pelon ja vihan tilassa, että vahditkin — niin tottuneita kuin sellaisiin näkyihin olivatkin — kauhulla kavahtivat taapäin.
Newgaten kolkot muurit, jotka ovat kätkeneet niin paljon kurjuutta ja niin paljon vaikerrusta, ei vain ihmisten silmiltä, vaan myöskin aivan liian usein ja aivan liian kauan heidän ajatuksiltaankin, eivät olleet koskaan nähneet niin kammottavaa näytelmää kuin tämä.
Alkuillasta aina keskiyöhön saakka saapui pieniä kahden tai kolmen hengen ryhmiä portinvartijan asunnolle tiedustelemaan, kasvoillaan jännittynyt ilme, oliko mitään määräystä vastauksen lykkäämisestä annettu, ja saatuaan kieltävän vastauksen levittivät he tätä ilahduttavaa tietoa suuriin väkijoukkoihin kaduilla sekä huomauttivat toisilleen mistä ovesta hän tulisi ulos.
Aukeama vankilan edustalla oli tyhjennetty, ja mustiksimaalattuja tankoja oli jo pystytetty suluksi poikki kadun, odottamassa olevan väkijoukon pidättämiseksi. Päivä alkoi sarastaa, ihmisjoukko tyrkki, toraili ja laski pilaa.