NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.

Välipuhe pidetään.

Kello löi neljännestä yli yhdentoista, kun kaksi henkilöä astui London Bridgelle. Toinen, nopein askelin kulkeva nainen, katseli innokkaasti ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain henkilöä, jonka toivoi tapaavansa. Toinen oli mies, joka hiipi eteenpäin pitkin varjoisimpia paikkoja ja sovitti askeleensa naisen kulun mukaan, pysähtyen, kun tämä pysähtyi, ja jatkaen matkaa, kun tämä teki niin, muttei kuitenkaan koskaan antanut välimatkan heidän välillään pienetä. Siten menivät he yli sillan Middlesexistä Surreyhin, kun nainen, ilmeisesti pettyneenä ohikulkijoitten tarkastelussa, kääntyi ympäri. Liike oli äkkinäinen, mutta mies, joka vakoili häntä, livahti erääseen syvennykseen ja kumartui yli kaiteen voidakseen paremmin kätkeä itsensä, antoi naisen kulkea ohitse vastapuoleista jalkakäytävää myöten ja kun tämä taas oli tullut suunnilleen saman matkan päähän hänestä kuin ennen, hiipi hän esille ja seurasi häntä. Melkein sillan keskivaiheilla jäi nainen seisomaan ja mies pysähtyi myöskin.

Tyttö oli levottomasti astunut muutamia askeleita edestakaisin — kätkeytyneen tarkkaajansa visusti vartioimana — S:t Paulin suren kellon jälleen soittaessa yhtä päivää lepoon. Keskiyö oli saapunut väkirikkaan kaupungin ylle.

Kahta minuuttia ei ollut kulunut kellon lyönneistä, kun muuan nuori nainen, erään harmaahapsisen gentlemannin saattamana, astui ajurinvaunuista vähän matkan päässä sillasta ja lähti, vaunujen ajettua pois, astumaan suoraan sitä kohti. Tuskin olivat he ennättäneet laskea jalkansa sillalle, ennenkuin tyttö säpsähti ja riensi heitä vastaan.

He kulkivat katsellen ympärilleen sellaisin ilmein, kuin olisivat he vain vähän tai ei laisinkaan odottaneet saavansa nähdä toiveensa toteutuvan, kun tyttö äkkiä tuli heidän eteensä. He pysähtyivät hämmästyksestä huudahtaen, mutta tukahduttivat sen heti, sillä joku talonpojanpuvussa oleva mies moni juuri samassa silmänräpäyksessä niin lähellä heidän ohitsensa, että hän miltei hipaisi heitä.

— Ei täällä, sanoi Nancy nopeasti. Pelkään puhua teidän kanssanne täällä. Tulkaa — alas noita portaita!

Juuri hänen lausuessaan nämä sanat ja kädellään ilmaistessaan suuntaa, minne halusi heidän menevän, katsoi talonpoika taakseen ja kysyi epäkohteliaasti, minkätähden he seisoivat siinä ja pitivät hallussaan koko jalkakäytävän, minkä jälkeen hän jatkoi matkaansa.

Portaat, jotka tyttö oli osoittanut, olivat eräät maihinnousuportaat virran rannalla. Tälle paikalle kiirehti maalaispukuinen mies huomaamattomasti ja meni, silmättyään ympärilleen, alas rappusia.

Portaat ovat osa sillasta ja niissä on kolme tasannetta. Juuri toisen loppupäässä päättyy kivimuuri vasemmalla kädellä koristeelliseen, Thamesiin päin kääntyneeseen pilasteriin, ja tällä paikalla leviää kolmas tasanne, joten henkilöä, joka kääntyy tuon muurin kulmauksen ympäri, on mahdoton nähdä portailta edes yhtä ainoaa porrasaskelmaa ylempää. Maalaispukuinen mies silmäsi ympärilleen, tultuaan tälle paikalle, ja kosk'ei hän voinut keksiä mitään sopivampaa piilopaikkaa ja koska siinä, pakoveden ajan parsillaan ollessa käsillä, oli kylliksi tilaa, niin hiipi hän sivulle ja odotti selkä vasten pilasteria ja varmana siitä, etteivät he tulisi pitemmälle alas ja että, vaikk'ei hän voisi kuullakaan, mitä he tulisivat sanomaan, hän jälleen voisi varmasti seurata heitä.

Niin hitaasti kului aika tällä yksinäisellä paikalla ja niin innokas oli vakooja saamaan tietää syyn tähän kohtaukseen, mikä oli niin erilainen, kuin mitä hän oli odottanut, että hän jo moneen kertaan ehti pitää asiaa menetettynä ja päätellä, että he otaksuttavasti olivat pysähtyneet kauas ylhäälle tai valinneet aivan toisen paikan salaperäistä keskusteluaan varten. Mutta juuri kun hän oli aikeissa jättää piilopaikkansa mennäkseen taas ylös sillalle, kuuli hän askelten ääntä sekä pian senjälkeen myöskin ihmisääniä aivan läheltä.

Hän painautui muuria vasten ja kuunteli tarkkaavasti, tuskin uskaltaen hengittääkään.

— Tämä on kyllin pitkällä, sanoi muuan ääni, mikä ilmeisesti oli yllämainitun gentlemannin. En salli tämän nuoren neidin mennä kauemmaksi alas.

— Sanoinhan jo, vastasi Nancy, että pelkäsin puhua kanssanne siellä. En tiedä, mitä se on, lisäsi hän väristen, mutta minulla on sellainen pelko ja tuska tänä yönä, että tuskin kykenen pysymään jaloillani.

— Mitä te pelkäätte? kysyi gentlemanni, jolla näytti olevan myötätuntoa häntä kohtaan.

— En tiedä sitä itsekään, vastasi tyttö. Kunpa tietäisinkin! Kauhistuttavat ajatukset kuolemasta ja veriset vaatteet ja kauhu, joka on polttanut minua kuin tuli, ovat vainonneet minua koko päivän.

Hänen käyttäytymisessään oli jotakin niin merkillistä, että kätkeytynyt kuuntelija värisi, kun kuuli tytön lausuvan nämä sanat, ja veri jähmettyi hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan kokenut niin suurta helpotusta kuin kuullessaan nuoren naisen miellyttävällä äänellä pyytävän tyttöä olemaan levollinen eikä heittäytymään niin kauhistuttavien kuvittelujen valtaan.

— Ette ollut täällä viime sunnuntaina, sanoi sitten gentlemanni.

— En voinut tulla, vastasi Nancy. Minut pidätettiin väkisin.

— Teidän ei kai epäilty ilmaisseen jotakin asiasta, joka on tuonut meidät tänne tänä yönä? kysyi vanha herra tuskaisesti.

— Ei, vastasi tyttö ravistaen päätänsä. Mutta minun on vaikea poistua hänen luotaan, ellei hän tiedä syytä. En olisi voinut käydä neidin luona, ellen olisi antanut hänelle oopiumia, ennenkuin lähdin.

— Heräsikö hän, ennenkuin palasitte? kysyi gentlemanni.

— Ei, eikä hän eikä kukaan niistä muistakaan epäile minua.

— Hyvä. Kuulkaa nyt mitä sanon.

— Olen valmis, sanoi tyttö, kun toinen teki pienen pysähdyksen.

— Tämä nuori nainen, alkoi hän, on ilmoittanut minulle ja muutamille luotettaville ystäville, mitä te uskoitte hänelle pari viikkoa sitten. Myönnän ensin tunteneeni jonkunverran epäilystä, voiko teihin luottaa, mutta nyt uskon varmasti, että olette luotettava.

— Niin, olen kyllä, vastasi tyttö vakavasti.

— Toistan, että varmasti uskon sen. Osoittaakseni teille olevani halukas luottamaan teihin tahdon avoimesti sanoa teille aikovamme pusertaa tältä Monksilta, kuka hän sitten liekin, esiin salaisuuden peloittamalla häntä. Mutta — mutta, jatkoi hän, ellemme voi päästä häneen käsiksi tai ellemme kykene vaikuttamaan häneen siten kuin haluamme, on teidän luovuteltava juutalainen.

— Fagin! huudahti tyttö peräytyen.

— Niin, se mies täytyy teidän luovuttaa, vastasi gentlemanni.

— Sitä en tee — sitä en tee koskaan!

— Mutta miksi ette?

— Erästä syystä, vastasi tyttö lujasti, syystä, minkä neiti tuntee ja mistä hän on pitävä kiinni minun kanssani, tiedän hänen sen tekevän, sillä minulla on hänen lupauksensa, ja sitäpaitsi eräästä toisesta syystä, nimittäin siitä, että miten huonoa elämää hän onkin viettänyt, niin olen minä viettänyt yhtä huonoa elämää myöskin. On monta joukossamme, jotka ovat vaeltaneet samoja teitä, enkä minä tahdo antaa ilmi ketään heistä, jotka kaikki olisivat voineet antaa ilmi minut, mutt'eivät ole sitä tehneet, niin huonoja kuin he ovatkin olleet.

— No, sanoi vanha gentlemanni nopeasti, kuin olisi tämä ollut juuri se kohta, johon hän oli halunnut tulla, niinpä jättäkää siis Monks minun käsiini ja antakaa minun tehdä hänelle, mitä tahdon.

— Mutta, jos hän antaa ilmi toiset?

— Lupaan teille, että jos totuus voidaan pusertaa hänestä esiin, ei asiaa tulla viemään sen pitemmälle. Oliverin pienessä elämäntarinassa on varmaankin seikkoja, joita olisi kiusallista vetää julki, ja jos vain pääsemme totuuden perille, saavat nuo toiset jäädä rauhaan.

— Mutta ellette pääse? huomautti tyttö.

— Silloin, jatkoi gentlemanni, ei juutalaisen ole tarvis joutua oikeuden eteen ilman teidän suostumustanne, ja siinä tapauksessa luulen voivani esittää teille sellaista, mikä saa teidät suostumaan.

— Takaako neiti sen minulle? kysyi tyttö innokkaasti.

— Takaan, vastasi Rose, annan rehellisen ja lujan sanani siitä.

— Eikä Monks saa koskaan tietää, mistä olette saanut tietoonne? kysyi tyttö hetken vaitiolon jälkeen.

— Ei koskaan, vastasi gentlemanni.

— Olen ollut valehtelija ja elänyt valehtelijoitten joukossa aina pienestä lapsesta pitäen, sanoi tyttö, mutta minä luotan teidän sanoihinne.

Heidän molempien vakuutettua hänelle, että hän turvallisesti voi sen tehdä, alkoi hän niin hiljaisella äänellä, että kuuntelijan oli vaikeata saada selvää hänen sanoistaan kuvata majatalosta, mistä häntä tänä iltana oli seurattu. Täydellisesti selitettyään paikan aseman, sen kohdan, mistä sitä huomiota herättämättä parhaiten voisi pitää silmällä, ja ne illat ja tunnit, jolloin Monks tavallisesti kävi siellä, tuntui tyttö tuumivan muutaman silmänräpäyksen palauttaakseen muistiinsa hänen kasvonpiirteensä ja käytöstapansa.

— Hän on pitkä, sanoi tyttö, ja vahvarakenteinen, mutta ei pönäkkä; hänellä on hiipivä käynti ja kulkiessaan katsahtaa hän alinomaa olkansa yli, ensin toiselle, sitten toiselle puolen. Älkää unohtako sitä. Hänen silmänsä ovat syvemmällä kuin kellään muulla ihmisellä, niin että melkein voisitte tuntea hänet yksinomaan siitä. Hänen ihonsa on tumma kuten hänen tukkansa ja silmänsäkin, ja vaikkakaan hän ei voi olla enemmän kuin kaksikymmentäviisi tai -kuusi vuotta vanha, ovat hänen kasvonpiirteensä kuihtuneet ja terävät. Hänen huulensa ovat usein kalpeat ja niissä on merkkejä hänen hampaistansa, sillä hänellä on välistä ankaria kohtauksia ja hän puree toisinaan kätensäkin verille. — Mutta miksi säpsähditte? kysyi tyttö keskeyttäen äkkiä.

Vanha gentlemanni vastasi hiukan hämillään, ettei hän niin tehneensä, ja pyysi häntä jatkamaan.

— Osan tästä olen saanut tietää toisilta sen talon asukkailta, josta olen kertonut, sanoi tyttö, sillä itse olen nähnyt hänet vain kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla oli hän verhoutunut avaraan viittaan. Luulen melkein tämän olevan kaiken, mitä voin teille hänestä sanoa. Odottakaapa hieman, lisäsi hän, kaulassa, niin korkealla, että osan siitä voi nähdä hänen kaulaliinansa yläpuolella, kun hän kääntää päätään, on hänellä —.

— Leveä, punainen arpi palohaavasta, puhkesi vanha gentlemanni sanomaan.

— Mitä sanotte? Tunnetteko hänet?

— Luulen melkein tuntevani, vastasi gentlemanni. Luulen tekeväni sen teidän kuvauksenne perusteella. Mutta saammepa nähdä. Monet ihmiset ovat niin omituisesti toistensa kaltaisia. Tuskinpa hän kuitenkaan on sama mies.

Sanoessaan tämän teeskennellyn välinpitämättömästi astui hän pari askelta lähemmäksi kätkeytynyttä vakoojaa, minkä tämä saattoi päättää siitä, että niin selvästi kuuli hänen mutisevan: — Sen täytyy joka tapauksessa olla hän!

— Nuori ystäväni, virkkoi hän sitten ja ääni tuntui ilmaisevan hänen palanneen entiselle paikalleen, olette nyt antanut meille mitä arvokkainta apua, ja minä haluan kernaasti tehdä teille vastapalveluksen. Sanokaa, mitä voin tehdä hyväksenne?

— Ette mitään, vastasi Nancy.

— Niin ette saa sanoa, virkkoi vanha gentlemanni äänellä ja sävyllä, minkä olisi pitänyt voida liikuttaa paljoa kovettuneempaakin sydäntä. Ajatelkaa ja vastatkaa minulle.

— Ei mitään, sir, vastasi tyttö itkien. Ette voi tehdä mitään auttaaksenne minua. Olen menettänyt kaiken toivon.

— Riistätte itse itseltänne toivon. Menneisyys on ollut teille surullista erämaata, täynnä väärinkäytettyä nuoruudenvoimaa ja tuhlattuja, verrattomia aarteita, mitkä luoja ainoastaan kerran lahjoittaa meille, mutta tulevaisuuteen voitte luottaa. En tahdo sanoa, että me voisimme auttaa teitä sielun ja sydämen rauhaan; sen saavutatte vasta kun itse olette sitä etsinyt; mutta hiljainen turvapaikka joko Englannissa tahi, jos pelkäätte jäädä tänne, jossakin vieraassa maassa, on meidän ei ainoastaan mahdollista vaan todella mieluistakin hankkia teille. Ennenkuin päivä sarastaa, ennenkuin tämä virta herää aamun ensi hämyssä, olette oleva kaukana poissa tähänastisten ystävienne seurasta jättämättä enempää jälkeä kuin jos tässä silmänräpäyksessä olisitte hävinnyt maan pinnalta. Tulkaa!

— Hän taipuu, puhkesi nuori nainen sanomaan, hän miettii asiaa, siitä olen varma.

— Pelkään, ettei hän tee sitä, virkkoi gentlemanni.

— Ei, sir, sitä en tee, vastasi tyttö oltuaan silmänräpäyksen kahden vaiheella. Olen kytketty vanhaan elämääni. Olen jo mennyt liian pitkälle voidakseni kääntyä takaisin — ja kuitenkaan en tiedä, mistä se johtuu, mutta jos olisitte puhunut minulle noin joku aika sitten, olisin nauranut teille. Mutta, lisäsi hän katsoen ympärilleen, tuo pelko valtaa minut jälleen. Minun täytyy lähteä kotiin.

— Kotiin! toisti nuori nainen korostaen sanaa voimakkaasti.

— Kotiin, neiti, vastasi tyttö. Sellaiseen kotiin, jonka olen valmistanut itselleni koko elämäni työllä. Erotkaamme. Minut voitaisiin muutoin nähdä tai keksiä. Menkää, menkää! Jos olen tehnyt teille jonkun palveluksen, pyydän teiltä ainoastaan, että jätätte minut yksin ja annatte minun mennä.

— Ponnistelemme turhaan, virkkoi gentlemanni huoaten. Saatamme ehkä vain hänen turvallisuutensa vaaraan viipymällä täällä. Olemme ehkä jo pidättäneet häntä kauemmin kuin hänen tarkoituksensa oli.

— Olette, olette, sanoi tyttö innokkaasti, niin olette tehneet. Vanha gentlemanni kääntyi poispäin.

— Ottakaa tämä kukkaro, puhkesi nuori nainen sanomaan. Ottakaa se minun tähteni, jotta teillä ainakin olisi jotain apua hädän ja surun hetkellä.

— Ei, ei, vastasi tyttö. En ole tehnyt tätä rahojen tähden. Antakaa minun säilyttää ilo siitä, etten ole sitä tehnyt. Mutta kuitenkin — antakaa minulle jotain, mitä olette kantanut. Haluaisin niin mielelläni saada omakseni jotain — ei, ei, ei mitään sormusta — käsineenne tai nenäliinanne — jotain, minkä voin piilottaa tietäen sen kuuluneen teille. Kiitos! Jumala siunatkoon teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!

Tytön ankara mielenliikutus ja pelko, että ilmitulo voisi saattaa hänet väkivallan ja pahoinpitelyn alaiseksi, tuntuivat ratkaisevasti vaikuttaneen gentlemannin päätökseen jättää hänet. Poistuvien askelten ääni kuului, ja äänet vaikenivat.