NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Monks ja mr Brownlow kohtaavat vihdoinkin toisensa. Heidän keskustelunsa sekä ilmoitus, joka keskeyttää sen.

Oli alkanut hämärtää, kun mr Brownlow nousi vaunuista oman porttinsa edustalla ja kolkutti hiljaa. Kun ovi oli avattu astui muuan voimakas mies ulos vaunuista ja asettui astuimen toiselle puolen, toisen miehen, joka oli istunut ajajanpukilla asettuessa toiselle puolen. Mr Brownlowin annettua merkin auttoivat he erään kolmannen miehen ulos ja ottivat hänet väliinsä, minkäjälkeen he kiiruhtivat taloon hänen kanssaan. Tämä mies oli Monks.

He menivät vaieten ylös portaita, ja mr Brownlow, joka meni edellä Ohjasi heidät erääseen pieneen pihahuoneeseen. Monks pysähtyi tämän huoneen ovella. Hänelle oli silminnähtävästi hyvin vastenmielistä astua sisään. Molemmat miehet katsoivat vanhaan gentlemanniin, kuin olisivat he odottaneet toimiohjeita.

— Hän tietää, mitä hänellä on valittavana, sanoi mr Brownlow Jos hän epäröi tai liikuttaa sormeakaan toisin kuin te sallitte, niin saatte viedä hänet kadulle, kutsua poliisin ja minun nimessäni antaa hänet ilmi pahantekijänä.

Monks mutisi muutamia kärsimättömiä sanoja, mutta epäröi yhä.

— Tehkää päätöksenne pian, virkkoi mr Brownlow. Sana vain suustani, ja teillä ei enää ole valinnan varaa.

Yhä epäröi mies.

— Minulla ei ole halua sovitteluun, sanoi mr Brownlow, ja koska valvon toisten kalleimpia etuja, ei minulla ole siihen oikeuttakaan.

— Eikö ole, kysyi Monks sammaltaen, eikö ole — mitään keskitietä?

— Ei!

Monks piti silmällä vanhaa gentlemannia tuskaisin katsein, mutta kun hän luki hänen kasvonpiirteistään ainoastaan vakavaa päättäväisyyttä, kohautti hän olkapäitään, astui huoneeseen ja istuutui.

— Sulkekaa ovi ulkoapäin, virkkoi mr Brownlow apulaisilleen, ja tulkaa sisään, jos soitan.

Miehet tottelivat jättäen heidät kahden.

— Tämä on kaunista kohtelua, sir, sanoi Monks heittäen hattunsa ja viittansa luotaan, isäni vanhimmalta ystäviltä.

— Juuri sen takia, että minä olen isänne vanhin ystävä, nuori mies, vastasi mr Brownlow, sen takia, että nuoruuden ja onnellisten vuosien toiveet ja unelmat olivat liittyneet häneen ja siihen rakastettavaan olentoon hänen vertansa ja sukuansa, joka yhtyi Jumalaan elämänsä kukoistuksessa ja jätti minut yksin ja hyljätyksi, sen takia, että hän minun kanssani polvistui ainoan sisarensa kuolinvuoteen ääreen, vielä ollessaan poika, juuri samana aamuna, joka — jos taivas ei olisi tahtonut toisin — olisi tehnyt hänen sisarensa minun vaimokseni; sen takia, että raadeltu sydämeni siitä silmänräpäyksestä lähtien riippui kiinni hänessä kaikkina hänen koettelemuksissaan ja hairahduksissaan, kunnes hän kuoli, sen takia, että vanhat muistot ja kuvittelut täyttävät sydämeni, ja vieläpä teidän näkemisennekin herättää ajatuksia hänestä; kaikkien näiden seikkain takia minä nyt osoitan teille sääliväisyyttä — niin, Edward Leeford, vielä nytkin, ja punastun arvottomuutenne takia kantaa tätä nimeä.

— Mitä on nimellä sen kanssa tekemistä? kysyi toinen, äänetönnä ja vihaisen hämmästyneenä tarkattuaan vanhan gentlemannin liikutusta. Mitä nimi minuun kuuluu?

— Ei mitään, vastasi mr Brownlow, ei mitään teihin. Mutta se oli hänen sisarensa nimi, ja vielä nyt, näitten monien vuosien kuluttua, saa sen paljas mainitseminen minussa, vanhassa miehessä, aikaan saman hehkun ja värinän, mitä kerran tunsin. Olen hyvin iloinen, että olette vaihtanut sen — hyvin — hyvin iloinen.

— Kaikki tuo on kovin kaunista, sanoi Monks pitkän hiljaisuuden jälkeen, minkä aikana hän itsepintaisen uhmaavasti oli heilutellut itseään edestakaisin ja mr Brownlow istunut peittäen kasvonsa kädellään. Mutta mitä tahdotte minusta?

— Teillä on veli, sanoi mr Brownlow ravistautuen irti surullisista ajatuksistaan, veli, jonka nimi, vain korvaanne kuiskattuna kävellessäni takananne kadulla, oli kylliksi saamaan teidät seuraamaan minua tänne ihmeissänne ja levottomana.

— Minulla ei ole mitään veljeä, vastasi Monks. Tiedätte, että olin ainoa lapsi. Minkätähden puhutte minulle veljestä? Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin.

— Kuulkaa mitä minä tiedän, mutta te ehkä ette, sanoi mr Brownlow. Olen kyllä herättävä mielenkiintonne. Tiedän teidän olleen tuon onnettoman avioliiton ainoan ja luonnottoman hedelmän, avioliiton, johon perhesuhteet ja mitä likaisin ja ahdasmielisin kunnianhimo pakotti onnettoman isänne menemään aivan nuorena.

— En välitä tavastanne puhua, keskeytti hänet Monks ivallisesti nauraen, tunnette tosiasiat, ja se on kylliksi minulle.

— Mutta tunnen myöskin, jatkoi vanha gentlemanni, sen kurjuuden, ne hitaat tuskat, sen taukoamattoman piinan, mikä oli yksi tämän onnettoman liiton seuraus. Tiedän, kuinka välinpitämättöminä toisistaan tämä onneton pari laahasi raskaita kahleitaan läpi maailman, joka oli heille myrkytettyä. Tiedän, kuinka kylmää kohteliaisuutta seurasivat solvaukset, kuinka välinpitämättömyys vaihtui vastenmielisyydeksi, vastenmielisyys vihaksi, viha halveksumiseksi, kunnes he viimein repäsivät rikki kahleet, joista he kuitenkin kumpikin tahollaan kantoivat tuskaisaa sirpaletta, minkä ainoastaan kuolema saattoi irroittaa ja mitä he uusissa piireissä koettivat kätkeä mahdollisimman iloisten ilmeitten alle. Äidillenne se onnistui, mutta isänne sydäntä hivutti ja kalvoi se monta vuotta.

— Hyvä, he erosivat, virkkoi Monks, mitä sitten?

— Kun he olivat olleet erossa jonkun aikaa, jatkoi mr Brownlow, ja äitinne, kokonaan mannermaan kevytmielisen elämän vangitsemana, täydellisesti oli unohtanut runsaasti kymmenen vuotta nuoremman miehensä, joka pettävin toivein oli laahustanut elämäänsä täällä kotona, sai hän uusia ystäviä. Sen asian ainakin tunnette.

— En, sanoi Monks kääntäen pois katseensa ja takoen jalallaan lattiaa kuin mies, joka on päättänyt kieltää kaiken. Ei, sitä asiaa minä en tunne.

— Käytöksenne kuten tekonnekin todistavat, ettette koskaan ole unohtanut sitä tai lakannut katkeruudella sitä ajattelemasta, sanoi mr Brownlow. Puhun eräästä ajasta, viisitoista vuotta takaperin, jolloin te vielä olitte vain yksitoistavuotias poika ja isänne ainoastaan kolmekymmentäyksi — sillä hän oli, toistan sen, hyvin nuori, kun hänen isänsä pakotti hänet tuohon avioliittoon. Onko minun palattava niihin tapauksiin, jotka luovat varjon isänne muistolle, vai tahdotteko säästyä siitä ja sanoa totuuden?

— Minulla ei ole mitään sanottavaa, virkkoi Monks. Mutta puhukaa te vain edelleen, jos tahdotte.

— Näitten uusien ystävien joukossa, sanoi mr Brownlow, oli myöskin eräs eläkettänauttiva meriupseeri, jonka vaimo oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin ja jättänyt hänet jälkeensä kahden lapsen kanssa — niitä oli ollut useampia, mutta onneksi oli koko perheestä jäljellä vain nämä kaksi. He olivat molemmat tyttöjä, toinen kaunis, yhdeksäntoistavuotias tyttö, toinen pieni kaksi- tai kolmevuotias lapsi.

— Mitä se minua liikuttaa? kysyi Monks.

— He oleskelivat, sanoi mr Brownlow, nähtävästi kiinnittämättä huomiota tähän keskeytykseen, seudulla, jonne isänne kiertelevän elämänsä aikana oli tullut ja asettunut asumaan. Tuttavuus, yhdessäolo ja ystävyys seurasivat nopeasti. Isänne oli lahjakkaampi kuin useimmat muut. Hän muistutti sisartaan niin mielenlaatuun kuin ulkonäköönkin nähden. Mitä enemmän vanha upseeri oppi tuntemaan häntä, sitä enemmän kiintyi hän häneen. Kunpa se olisi jäänyt siihen. Mutta hänen tyttärensä teki samoin.

Vanha gentlemanni vaikeni, Monks puri huultaan ja katsoi lattiaan, ja kun mr Brownlow huomasi sen, jatkoi hän heti: — Vuoden kuluttua oli hän sidottu, juhlallisesti sidottu tähän tyttäreen. Hän oli viattoman, kokemattoman tytön ensimmäinen, uskollinen, palava, ainoa mieltymys.

— Kertomuksenne alkaa käydä pitkäksi, virkkoi Monks siirtäen itsensä levottomasti tuolillaan.

— Se on tosi kertomus suruista ja koettelemuksista, nuori mies, vastasi mr Brownlow, ja senkaltaiset kertomukset ovat tavallisesti pitkiä. Jos se olisi kertomus häiritystä onnesta, olisi se ollut hyvin lyhyt. Vihdoin kuoli eräs niistä rikkaista sukulaisista, joiden takia isänne, kuten niin usein tapahtuu, oli uhrattu, jotta toisen vaikutusvalta ja merkitys tulisi sitä suuremmaksi. Hyvittääkseen sen onnettomuuden, mihin oli ollut aiheena, jätti hän isällenne yleislääkkeensä kaikkia suruja vastaan — rahansa. Isänne oli suoraa päätä matkustettava Roomaan, jonne toinen oli mennyt terveytensä takia, ja jossa hän oli kuollut ja jättänyt liikeasiansa jälkeensä mitä suurimpaan epäjärjestykseen. Isänne saapui sinne kuolettavan taudin tartuttamana, ja uutinen siitä oli tuskin ehtinyt Pariisiin, niin äitinne seurasi häntä ottaen teidät mukaansa. Päivä sen jälkeen kuin hän oli sinne ehtinyt kuoli isänne jättämättä jälkeensä mitään testamenttia — jättämättä jälkeensä mitään testamenttia — ja niinollen joutui koko omaisuus äidillenne ja teille.

Kertomuksen tämän osan aikana oli Monks pidättänyt henkeä ja kuunnellut mitä suurimmalla mielenkiinnolla, vaikkakaan hänen katseensa ei ollut suunnattu puhujaan. Kun mr Brownlow vaikeni, muutti hän asentoa ilmeellä, kuin olisi hän äkkiä tuntenut itsensä keventyneeksi, ja kuivasi kasvojaan ja polttavat käsiään.

— Ennenkuin isänne matkusti ulkomaille ollessaan vielä täällä Lontoossa, virkkoi mr Brownlow hitaasti ja kiinnitti katseensa toisen kasvoihin, tuli hän minun luokseni.

— Siitä en ole koskaan kuullut puhuttavan, keskeytti hänet Monks äänellä, minkä piti esittää epäilystä, mutta mikä enemmän ilmaisi suurta yllätystä.

— Hän tuli luokseni ja jätti minulle paljon muun ohessa erään maalauksen — muotokuvan, minkä hän itse oli maalannut — tuon tyttöparan muotokuvan — jota hän ei tahtonut jättää jäljelle, mutta jota hän ei voinut ottaa mukaansakaan kiireelliselle matkalleen. Häntä vaivasivat tuska ja omantunnonsoimaukset, niin että hän oli miltei varjon kaltainen. Hän puhui hurjalla, sekavalla tavalla perikadosta ja hänen aiheuttamastaan häpeästä, ilmaisi minulle aikomuksensa olevan, vaikkapa siinä häviäisikin, muuttaa kaiken omaisuutensa puhtaaksi rahaksi ja talletettuaan vaimoansa ja teitä varten osan perinnöstä pankkiin paeta maasta — arvasin liiankin hyvin, ettei hän tekisi sitä yksin — eikä koskaan enää palata. Minullekaan, vanhalle ystävälleen, jonka sydän oli kiintynyt siihen maahan, joka kätki meille kummallekin niin kalliin olennon — minullekaan ei hän tehnyt yksityiskohtaista tunnustusta, vaan lupasi kirjoittaa ja ilmoittaa minulle kaiken ja käydä tervehtimässä minua viimeisen kerran täällä maan päällä. Ah! Tämä oli viimeinen kerta. En saanut kirjettä enkä nähnyt häntä enää.

— Kun kaikki oli ohi, virkkoi mr Brownlow tuokion vaiettuaan, matkustin minä hänen — tahdon käyttää sitä ilmaistustapaa, mitä maailma käyttäisi, sillä kovuus tai lempeys ovat nyt hänelle yhdentekevät — hänen rikollisen rakkautensa näyttämöpaikalle, lujasti päättäneenä, jos pelkoni osoittautuisi perustelluksi, tarjota tälle harhaanjohdetulle lapselle sydämen ja kodin. Perhe oli muuttanut paikalta kahdeksan päivää aikaisemmin, maksanut pienet velkansa ja poistunut yöllä. Miksi tai minne, sitä ei kukaan voinut sanoa.

Monks hengitti jälleen vapaammin, katsellen ympärilleen riemuitsevasti hymyillen.

— Kun veljenne, sanoi mr Brownlow siirtäen tuolinsa lähemmäksi toista, kun veljenne, heikko, ryysyinen, laiminlyöty lapsi voimakkaamman käden kuin sattuman avulla osui tielleni ja minä hänet pelastin rikoksellisesta ja häpeällisestä elämästä —.

— Mitä! huudahti Monks säpsähtäen.

— Niin, minä, vastasi mr Brownlow. Sanoinhan teille, että pian herättäisin mielenkiintonne. Sanon, että minä hänet pelastin — näen, että viekas kumppaninne on laiminlyönyt mainita nimeäni teille, vaikka sen, kuten hän olisi pitänyt tietää, täytyi olla teille täysin outo. Kun poika siis pelastui minun avullani ja minun talossani toipui vaikean sairauden jälkeen, hämmästyin hänen suuresta yhtäläisyydestään sen muotokuvan kanssa, mistä jo olen maininnut, ja jo ensi kertaa hänet nähdessäni kaikessa hänen liassaan ja surkeudessaan näytti hän muistuttavan jotakin vanhaa ystävää. Minun ei tarvitse teille kertoa, että hänet ryöstettiin minulta, ennenkuin vielä olin ehtinyt saada tietooni hänen vaiheitansa —.

— Te — te — ette voi mitään todistaa minua vastaan, änkytti Monks. Kehoitan teitä koettamaan.

— Saammepa nähdä, vastasi vanha gentlemanni tutkivin katsein. Kadotin pojan enkä voinut, kaikista ponnistuksistani huolimatta, saada häntä enää käsiini. Koska äitinne oli kuollut, tiesin minä teidän yksin kykenevän ratkaisemaan tämän arvoituksen, jos sitä voisi ratkaista, ja että te, kun viimeksi olin kuullut puhuttavan teistä, oleskelitte plantaashilanne Länsi-Intiassa — jonne, kuten itse tiedätte, olitte lähtenyt äitinne kuoleman jälkeen, paetaksenne rikollisten tekojenne täällä. Olitte lähtenyt sieltä useita kuukausia aikaisemmin, ja luultiin teidän olevan Lontoossa. Kukaan ei kuitenkaan voinut sanoa, missä. Matkustin takaisin. Asiamiehillänne ei ollut mitään tietoa olinpaikastanne. Te tulitte ja menitte, sanoivat he, yhtä säännöttömästi kuin aina olitte tehnyt, näyttäytyen välistä useina päivinä perätysten, välistä ei useaan kuukauteen, sekä kaikesta päättäen oleksien samoissa viheliäisissä paikoissa ja seurustellen samoissa huonomaineisissa piireissä kuin ollessanne uppiniskainen, huimapää poika. Vaivasin heitä tiedusteluillani ja samosin katuja yöt ja päivät, mutta aina hetkeen paria tuntia sitten olivat ja pysyivät ponnistukseni tuloksettomina, enkä nähnyt teitä kertaakaan.

— Mutta nyt te näette minut, sanoi Monks nousten korskeasti ylös, ja mitä tahdotte te nyt? Ryöstö ja petos ovat kovia sanoja, oikeutettuja, luulette te, kuvitellun yhtäläisyyden nojalla jonkin poikanulikan ja kuollutta henkilöä esittävän viheliäisen töherryksen välillä. Ette edes tiedä, että tuo kaunis pari jätti jälkeensä lapsen; ette tiedä edes sitä.

— Minä en tiennyt sitä, vastasi mr Brownlow nousten hänkin ylös, mutta tuskin neljätoista päivää sitten sain tietää kaiken. Teillä on veli; te tiedätte sen, ja te tunnette hänet. Testamentti oli, ja äitinne hävitti sen, ja kuolemaisillaan ollessaan ilmaisi hän teille salaisuuden antaen teidän päästä nauttimaan sen etuja. Siinä mainittiin lapsesta, joka otaksuttavasti oli oleva tuon surullisen liiton seuraus, mikä lapsi syntyikin ja sattumalta joutui teidän tiellenne, herättäen epäilyksiänne suuren yhdennäköisyytensä takia isänne kanssa. Lähditte hänen syntymäseudulleen. Siellä olivat todistukset — kauan salatut todistukset — hänen synnystään ja sukuperästään. Nämä todistukset hävititte te, ja nyt käyttääkseni teidän omia sanojanne kanssarikollisellenne, juutalaiselle, lepäävät ainoat todistukset siitä, kuka poika on, virran pohjalla ja se vanha ämmä, joka otti ne vastaan hänen äidiltään, lahoo kirstussaan. Arvoton poika, pelkuri, valehtelija — te, Edvard Leeford, tahdotteko vielä uhmata minua?

— En, en, en! vastasi pelkurimainen Monks, näitten yhteenkasattujen syytösten lannistamana.

— Tiedän joka sanan, virkkoi vanha gentlemanni, joka sanan, mikä on vaihdettu teidän ja tuon iljettävän lurjuksen välillä, varjot seinillä ovat saaneet kuuluviinsa teidän kuiskauksenne ja tuoneet ne korviini, tuon vainotun lapsen katse on muuttanut itse paheen ja antanut sille hyveen rohkeuden ja melkein kaikki sen ominaisuudet. On tehty murha, mihin te olette moraalisesti, joskaan ette juriidisesti syypää.

— Ei — ei, keskeytti hänet Monks. Minä — minä — en tiedä siitä mitään. Olin juuri matkalla tutkimaan, paljonko jutussa oli totta, kun te yllätitte minut. En tiennyt syytä. Luulin sen olleen tavallisen riidan.

— Siinä oli osa salaisuuksianne. Tahdotteko nyt paljastaa ne kaikki?

— Suostun paljastamaan.

— Allekirjoittaa totuudenmukaisen selityksen kaikista seikoista ja toistaa ne todistajan läsnäollessa?

— Lupaan senkin.

— Pysyä rauhallisesti täällä, kunnes sellainen asiakirja on laadittu sekä seurata minua sille paikalle, minkä sen vahvistamista varten valitsen?

— Jos vaaditte sitä, olen tekevä senkin.

— Teidän on tehtävä vielä enemmän, vastasi mr Brownlow. Annettava eräälle viattomalle lapselle, sillä sellainen hän on, vaikka on rikollisen ja onnettoman rakkauden seuraus, hyvitys. Ette ole unohtanut testamentin määräyksiä. Täyttäkää ne veljeenne nähden ja matkustakaa sitten minne itse tahdotte. Tässä maailmassa ei meidän enää tarvitse kohdata toisiamme.

Monksin kulkiessa edestakaisin synkkä, onnettomuutta ennustava ilme kasvoillaan, aprikoiden tätä ehdotusta ja mahdollisuuksia välttää sitä — pelkonsa ahdistamana toisaalta ja vihansa toisaalta — aukaistiin ovi äkisti ja mr Losberne kiirehti huoneeseen hyvin kiihdyksissä.

— Mies joutuu kiinni! kirkui hän. Hän joutuu kiinni tänä iltana!

— Murhaajako? kysyi mr Brownlow.

— Niin, niin. Hänen koiransa on nähty hiipivän jonkun vanhan hökkelin luona eikä ole epäilystäkään, että hänen herransa on siellä tai tulee ilmestymään sinne pimeän suojassa. Salapoliisit ovat liikkeellä joka suunnalla. Olen puhutellut muutamia niistä, jotka ovat saaneet tehtäväkseen pidättää hänet, ja he sanoivat minulle, ettei hän voi päästä pakoon. Ja hallitus on tänä iltana luvannut sadan punnan palkinnon.

— Minä panen lisää viisikymmentä, virkkoi mr Brownlow, ja olen kuuluttava sen omalla suullani itse paikalla, jos voin päästä sinne. Missä on mr Maylie?

— Harry? — Niin pian kuin hän näki tämän ystävänne turvassa vaunuissa teidän kanssanne, riensi hän takaisin paikalle, missä hän on kuullut tämän, vastasi tohtori, sekä nousi hevosen selkään liittyäkseen toisiin eräällä lähellä olevalle paikalla, missä olivat aikoneet yhtyä.

— Mutta juutalainen? sanoi mr Brownlow. Mitä hänestä tiedetään?

— Kun viimeksi kuulin puhuttavan hänestä, oli hän vielä vapaalla jalalla, mutta hänen pitäisi jo olla kiinni tai ainakin pian tulla pidätetyksi. He ovat melko varmoja hänestä.