VIIDESKYMMENES LUKU.

Takaa-ajo ja pako.

Niillä paikoin Thamesin rannalla, missä Rotherhiten kirkko sijaitsee ja missä talot ovat likaisimmat ja alukset mustimmat hiilen pölystä ja yhteenkasautuneitten talojen savusta, on vielä tänäkin päivänä likaisin, omituisin ja merkillisin kaikista niistä Lontoon kortteleista, jotka nimeltäänkin ovat tuntemattomia useimmille sen asukkaista.

Sinne päästäkseen täytyy hapuilla läpi ahtaitten ja likaisten katujen, joitten runsaan asujaimiston muodostavat mitä raaimmat ja köyhimmät ihmiset, joiden toimeentulona ovat satunnaiset ansiot liikenteestä virralla. Halvimpia ja vähimmin houkuttelevia ravintoaineita on koottu puoteihin, karkeimpia ja halvimpia vaatekappaleita riippuu kauppiaitten ovien ulkopuolella ja lepattaa talojen kaidepuilla ja ikkunoissa. Alimman luokan työläisten, merimiesten, hiilenkantajien, julkeitten naisten, ryysyisten lasten ja virran pahimman pohjasakan ja roistoväen välitse pääsee vain vaivoin kulkemaan vastenmielisten nähtävyyksien ja yhtä vastenmielisten hajujen vaivaamana, mitkä viimeksimainitut tulevat oikealle ja vasemmalle aukenevista ahtaista kujista, ja kuurona suurten vaunujen melusta, mitkä kuljettavat suunnattomia kauppatavarakuormia siellä täällä sijaitsevista makasiineista.

Sellaisella tienoolla toisella puolen Southwarkia sijaitsee Jacobs Island, jota vuoksen aikaan ympäröi kuudesta kahdeksaan jalkaan syvä ja viidestätoista kahteenkymmeneen jalkaan leveä oja ja jota ennen kutsuttiin Mill Pondiksi, mutta jonka nimenä nykyisin on Folly Ditch.

Jacobs Islandilla ovat katottomat makasiinit tyhjinä, muurit luhistuvat vähitellen kasaan, ikkunat eivät enää ole ikkunoita, ovet ovat putoamaisillaan kadulle, savupiiput ovat nokisia, mutteivät suitse enää mitään savua. Kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, ennenkuin häviöt ja ulosotot kohtasivat omistajia, oli seutu kukoistavaa ja varakasta, mutta nyt on se todellinen lohduttomuuden saari. Taloilla ei ole omistajia, mutta niihin ovat tunkeutuneet ja ottaneet ne haltuunsa sellaiset, joilla siihen on ollut rohkeutta ja jotka elävät ja kuolevat siellä. Sen, ken etsii itselleen turvapaikkaa Jacobs Islandista, täytyy olla kovassa piilopaikan tarpeessa tai myöskin äärimmäisessä avuttomuuden tilassa.

Ylemmässä huoneessa eräässä näistä taloista — talossa, mikä sijaitsi muista erillään ja oli melko suurenpuoleinen, rappeutunut tosin, mutta ehjin ovin ja akkunoin, ja jonka takaseinä kohosi ojan puolella ylläkuvatulla tavalla, istui kolme ihmistä, jotka äänettöminä katselivat toisiaan tuskaa ja suurta jännitystä kuvastavin katsein. Yksi heistä oli Toby Crackit, toinen Chitling ja kolmas eräs viisikymmenenvuotias varas, jonka nenä oli lyöty melkein lyttyyn jossakin tappelussa ja jonka kasvoja koristi joukko kauhistuttavia arpia, mitkä luultavasti juontuivat samalta ajankohdalta. Tämä mies oli muuan takaisinpalannut maastakarkoitettu nimeltä Kags.

— Olisin suonut, virkkoi Toby Crackit Chitlingille, että olisitte valinnut jonkun toisen piilopaikan, kun ne kaksi vanhaa kävivät liian epävarmoiksi, ettekä tullut tänne, hyvä ystävä.

— Niin, miksette tehnyt sitä, lampaanpää? kysyi Kags.

— Luulin teidän ilahtuvan vähän enemmän nähdessänne minut, vastasi mr Chitling alakuloisesti.

— Niin, mutta nähkääs, nuori mies, sanoi Toby, kun mies pitää itsensä niin eristettynä kuin minä olen tehnyt ja hänellä siten on mukava asunto, kenenkään voimatta nuuskia sitä selville, niin on teidän asemassanne olevan nuoren gentlemannin vierailu melko suuri yllätys, niin kunnioitettava ja hauska kuin tämä henkilö korttipelissä onkin.

— Ja varsinkin kun tuo nuori mies, joka siten on pitänyt itsensä eristettynä, on ottanut luokseen erään vanhan ystävän, joka on palannut takaisin vieraasta maasta aikaisemmin kuin oli odotettu ja on liian kaino halutakseen tulla esitellyksi tuomarille heti kotiintultuaan, lisäsi Kags.

Seurasi hetken äänettömyys, minkä lopulta keskeytti Toby Crackit, joka nähtävästi oli päättänyt jättää sikseen tavallisen huolettoman pilansa, kääntyi Chitlingin puoleen ja sanoi:

— Milloin joutui Fagin kiinni?

— Juuri päivällisaikaan — kello kaksi tänään. Charley ja minä pelastimme onnellista kyllä nahkamme ryömimällä ylös pesuhuoneen savupiippua, ja Bolter syöksyi suinpäin tyhjään vesitynnyriin, mutta hänen jalkansa olivat niin onnettoman pitkät, että ne pistivät näkyviin yli reunojen ja niin ottivat he hänetkin.

— Ja Bet?

— Bet raukka! Tyttö meni pois katsomaan ruumista selittääkseen, kuka se oli, vastasi mr Chitling, jonka kasvot kävivät yhä pitemmiksi ja pitemmiksi, mutta hän tuli hulluksi sen nähdessään ja kirkui ja raivosi ja puski päänsä seinään, niin että heidän täytyi panna hänet pakkopaitaan ja viedä hänet parantolaan, ja siellä hän nyt on.

— Miten kävi nuoren Batesin? kysyi Kags.

— Hän hiipi tiehensä saapuakseen tänne vasta pimeän tultua, mutta hänen pitäisi olla täällä pian, vastasi Chitling. Ei ole mitään muuta paikkaa mihin mennä, sillä kaikki "Rammoissa" on otettu kiinni ja kapakkahuone siellä — kävin itse siellä ja näin sen omilla silmilläni — on täynnä etsiviä.

— Kaikki menee päin helvettiä! virkkoi Toby Crackit, purren huultaan. Useampia kuin yksi joutuu nyt kiikkiin.

— Tutkinta alkaa pian, virkkoi Kags. Kun he vain saavat kuulustelun pidetyksi ja Bolter pelastetuksi oman nahkansa todistamalla, minkä hän luonnollisestikin tulee tekemään siitä päättäen mitä hän jo on sanonut, niin voivat he todistaa Faginin murhan alkuunpanijaksi. Asia tulee silloin esille perjantaina ja hän riippuu hirsipuussa ennenkuin kahdeksan päivää on kulunut.

Hänen siten koettaessa tointua ja molempien toisten miesten istuessa äänettöminä katseet suunnattuina lattiaan kuului rapsuttavaa ääntä ulkoa portaista, ja Sikesin koira tuli juosten huoneeseen. He ryntäsivät akkunaan, juoksivat alas portaita ja ulos kadulle. Koira oli hypännyt sisään eräästä avonaisesta akkunasta, mutt'ei yrittänytkään seurata heitä, eikä sen herraakaan näkynyt.

— Mitä tämä merkitsee? virkkoi Toby heidän palattuaan takaisin. Ei kai hän toki liene saanut päähänsä tulla tänne. Sitä — sitä — en toivoisi!

— Hän — ei kukaan heistä maininnut murhaajaa nimeltä — hän ei kai toki liene tehnyt loppua itsestään? Mitä luulette? kysyi Chitling.

Toby ravisti päätänsä.

Koska oli tullut pimeä, sulkivat he akkunaluukut ja sytyttivät kynttilän asettaen sen pöydälle. Kahden viimeisen päivän hirveät tapaukset olivat koskeneet kovasti kaikkiin kolmeen, ja heidän oman asemansa epävarmuus oli omansa lisäämään niiden tekemää vaikutusta. He muuttivat tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja säpsähtelivät joka äänestä. He puhuivat vain vähän ja kuiskaavalla äänellä ja olivat arkoja ja äänettömiä, kuin olisi murhatun naisen ruumis levännyt viereisessä huoneessa.

Heidän siten hetken aikaa istuttuaan kuului äkkiä nopeaa koputusta alemman kerroksen ovelle.

— Se on nuori Bates, virkkoi Kags katsoen tuikeasti ympärilleen salatakseen pelästyksen, mikä valtasi hänet itsensä.

Koputus toistui. Ei, se ei ollut hän. Hänellä ei ollut tapana koputtaa sillä tavalla.

Toby Crackit meni akkunaan, mutta vetäytyi heti takaisin väristen koko ruumiiltaan. Hänen ei tarvinnut kertoa, kuka koputtaja oli. Hänen kalpeat kasvonsa sanoivat sen kyllin selvästi. Koira hypähti nopeasti pystyyn ja juoksi vinkuen ovelle.

— Meidän täytyy avata hänelle, sanoi Crackit ottaen kynttilän.

Crackit meni alas portille ja palasi miehen seurassa, jonka kasvojen alaosa oli kiedottu nenäliinaan, toisen ollessa sidottu hänen päänsä ympäri hatun alle. Hän aukaisi hitaasti nenäliinat — kasvot olivat kalpeat kuin ruumiilla, silmät syvään vajonneet, posket painuksissa, parransänki kolme päivää vanha, ruumis riutunut, hengitys lyhyt ja raskas; tuntui kuin olisi hän ollut entisen Bill Sikesin haamu.

Hän laski kätensä keskellä huonetta olevalle tuolille, mutta juuri kun hän oli istuutumaisillaan, puistatti häntä ja hän näytti katsovan taakseen olkapäänsä ylitse, minkä jälkeen hän siirsi tuolin aivan seinää vasten — niin lähelle sitä kuin voi sen saada — painoi sen siihen kiinni ja istuutui.

Ei sanaakaan vaihdettu. Hän katsoi toisia miehestä mieheen. Jos joku varkain katsoi ylös ja sattui kohtamaan hänen katseensa loi hän sen heti alas. Kun hänen kumea äänensä viimein keskeytti äänettömyyden, säpsähtivät he kaikki. He eivät olleet koskaan ennen kuulleet sillä olevan sellaista sointua.

— Onko — onko ruumis haudattu? He ravistivat päitänsä.

— Minkätähden ei sitä ole haudattu? kysyi mies katsahtaen uudelleen taaksensa. Minkätähden annetaan sellaisen kauheuden jäädä maan päälle? — Mitä koputusta tuo on?

Crackit viittasi mennessään ulos, ettei siinä ollut mitään pelättävää, ja palaisi heti takaisin Charley Bates perässään. Sikes istui aivan ovea vastapäätä, joten poika sai nähdä hänet samalla hetkellä kuin astui sisään.

— Toby, sanoi poika vetäytyen takaisin Sikesin kääntäessä katseensa häntä kohti, miksi ette puhunut tuosta minulle siellä alhaalla. Laske minut johonkin toiseen huoneeseen.

— Mutta Charley, sanoi Sikes astuen eteenpäin, etkö — etkö tunne minua?

— Älä tule lähelleni, vastasi poika yhä vetäytyen taaksepäin ja kauhulla tarkastellen murhaajan kasvoja. Peto!

Mies pysähtyi puolitiehen, ja he tuijottivat toisiansa, mutta Sikes laski sitten vähitellen katseensa lattiaa kohti.

— Otan teidät kaikki todistajiksi, kirkaisi poika, ravistaen nyrkkiänsä ja tullen yhä kiihtyneemmäksi puhuessaan, otan teidät kaikki todistajiksi — en pelkää häntä — jos häntä etsitään täältä, annan minä hänet ilmi, niin, sen teen. Sanon sen teille etukäteen. Hän voi tappaa minut, jos hänellä on halua tai rohkeutta siihen, mutta jos olen täällä, niin annan minä hänet ilmi. Antaisin hänet ilmi, vaikka hänet tultaisiin keitettämään elävältä. Murhaaja, apua! Jos teissä on vähintäkään rohkeutta tahi miehen sydäntä, niin auttakaa minua. Murhaaja, apua! Turma hänet periköön!

Sellaisin huudoin ja niihin liittyvin väkivaltaisiin liikkein syöksyi poika todellakin yksin tuon vahvan miehen päälle ja kaikki voimansa jännittäen ja yllättämällä hänet paiskasi hänet lattiaan.

Taistelu oli kuitenkin aivan liian epätasainen voidakseen kestää kauan. Sikes oli saanut hänet alleen ja asettanut polvensa hänen kurkkunsa päälle, kun Crackit levottomin katsein veti hänet takaisin ja viittasi akkunaan. Valoa kimalteli alhaalta, kuului kovaäänistä ja kiihkeä puhetta sekä kiireisiä askeleita — ne tuntuivat tulevan lukemattomista jaloista — lähimmältä puusillalta. Joukossa tuntui olevan mies hevosen selässä, sillä kavionkapsetta epätasaista kivitystä vasten saattoi eroittaa. Valonvälkähdykset lisääntyivät, askeleet lähestyivät lukuisampina ja selvempinä. Sitten kuului kiivasta jyskytystä portille ja sitten niin monien kiihtyneitten äänten kumeaa muminaa, että urheinkin voi tuntea rohkeutensa lannistuvan.

— Apua! kirkui poika äänellä, mikä kajahti läpi ilman. Hän on täällä, hän on täällä! Lyökää ovi sisään!

Tiheitä ja raskaita iskuja jymisi porttiin ja alempiin akkunaluukkuihin hänen vaietessaan, ja ihmisjoukko päästi kaikuvan hurraa-huudon ja antoi siten kuuntelijoille oikean käsityksen tavattomasta suuruudestaan.

— Avatkaa ovi johonkin huoneeseen, minne voin sinkauttaa tämän pirunpenikan, huusi Sikes hurjasti, juosten sinne tänne ja laahaten poikaa mukanaan kevyesti kun tyhjää säkkiä. Tuo ovi tuolla, pian! Hän sinkosi pojan sisälle, sulki oven ja väänsi avainta. Onko alakerran ovi varma?

— Se on lukittu ja ketjutettu, vastasi Crackit.

— Menkää helvettiin! kirkui epätoivoinen murhaaja, avaten akkunan ja puiden nyrkkiä joukolle. Tehkää mitä pahinta osaatte! Vedän teitä kuitenkin nenästä.

Kauheampaa ulvontaa kuin se, minkä raivoisa ihmisjoukko nyt päästi, ei ihmiskorva ikinä ole kuullut. Mutta kukaan ei osoittanut sellaista katkeruutta kuin mies hevosen selässä, joka, kohottautuen satulassa ja tunkien läpi tungoksen, kuin olisi hän halkonut vettä, huusi kohti akkunaa äänellä, joka kuului yli kaikkien muitten: — Kaksikymmentä guineaa sille, joka hankkii tikapuut.

Lähinnäseisovat yhtyivät huutoon ja useat sadat äänet toistivat sen. Eräät rohkeimmista yrittivät kiivetä ylös pitkin vesirännejä ja seinän halkeamia, koko joukon alhaalla huojuessa sinne tänne kuin viljavainio kovassa tuulessa.

— Oli luode, kuin tulin, huusi murhaaja hoippuen takaisin huoneeseen ja sulkien akkunan. Antakaa minulle köysi, pitkä köysi. He ovat kaikki kokoontuneet etupuolelle. Voin laskeutua Folly Ditchiin ja päästä pakoon sillä tavalla.

Kauhun vallassa olevat miehet osoittivat kohti paikkaa, niissä senkaltaisia esineitä oli, ja murhaaja riensi ylös ullakolle, ensin kaikessa kiireessä tutkittuaan pisintä ja vahvinta köyttä.

Kaikki akkunat talon takasivulla olivat jo aikoja sitten muuratut umpeen, lukuunottamatta erästä pientä luukkua huoneessa, jossa poika istui teljettynä, ja se oli liian pieni hänenkin vähäisen ruumiinsa tunkea sen lävitse. Tästä aukosta oli hän kuitenkin koko ajan huutanut ulkopuolella olijoille, että heidän oli pyrittävä talon takapuolelle, ja kun murhaaja viimein tuli ylös katonharjalle luukun kautta, tiedotti sentähden äänekäs huuto sen niille, jotka olivat talon etupuolella ja jotka nyt paikalla alkoivat kulkea ympäri talon keskeytymättömänä virtana.

Puupalan, jonka Sikes oli ottanut mukaansa juuri sitä tarkoitusta varten, asetti hän niin lujasti vasten luukkua, ettei sitä mitenkään voisi avata alhaaltapäin. Ryömiessään sitten eteenpäin katon yli katsoi hän alapuolelleen.

Vesi oli virrannut pois ojasta, joka nyt oli pelkkänä liejuna.

Joukko ilmaisi ilonsa heiluttamalla hattujaan ja sitten alkoivat huudot taas kajahdella.

— Viisikymmentä puntaa sille, joka ottaa hänet elävänä! huusi muuan vanha mies. Pysyn tässä, kunnes ne tullaan noutamaan.

Mies oli miltei pökerryksissä joukon raivosta ja oli kyyristynyt kokoon, mutta pian hän ponnahti uudelleen ylös, lujasti päättäneenä tehdä viimeisen yrityksen pelastaa elämänsä laskemalla itsensä ojaan ja sitten pimeän ja hämmingin turvissa pyrkimällä pakoon.

Talon sisästä kuuluvan melun yllyttämänä, mikä selvästi todisti, että todellakin oli onnistuttu tunkeutumaan sisään, asetti hän jalkansa vasten savupiippua, sitoi köyden toisen pään lujasti sen ympäri ja teki vähemmässä kuin minuutissa käsiensä ja hampaittensa avulla juoksusolmun sen toiseen päähän. Hän voi laskea itsensä alas, kunnes ei ollut kauempana maasta kuin mitä itse oli pitkä, ja piti veistänsä valmiina leikatakseen köyden poikki ja antaakseen itsensä pudota.

Samassa silmänräpäyksessä kun hän pujotti juoksusilmukan päänsä yli antaakseen sen luistaa kainaloittensa alapuolelle, juuri siinä silmänräpäyksessä katsahtaen taakseen, lähelle sillankaidetta, löi murhaaja kätensä yhteen päänsä yläpuolelle ja päästi kauhun huudon.

— Siellä ovat silmät taas! kirkaisi hän ja horjui kuin salaman iskemänä, menetti tasapainonsa ja putosi yli räystään. Köysi oli hänen kaulansa ympärillä, hänen painonsa jännitti sen kuin jousenjänteen. Hän putosi kolmenkymmenenviiden jalan korkeudelta. Äkillinen nykäys, kaamea jäsenten sätkyttely, ja siinä riippui hän, aukaistu veitsi jäykkenevässä kädessään.