KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Esittää hauskan keskustelun Bumblen ja erään naisen välillä ja näyttää, että köyhäintalon vahtimestarillakin on hellempiä tunteita.

Ilta oli purevan kylmä. Lumi oli ahtautunut paksuksi, lujaksi kuoreksi maan yli, niin että vinkuva tuuli saattoi pöyhiä ainoastaan niitä kasoja, joita oli kerääntynyt kadunkulmiin ja sokkeloihin. Mutta ikäänkuin tuuli olisi sitä hurjemmaksi raivostunut, mitä vähemmän sille oli jäänyt vaikutusalaa, ajoi se lumihiutaleita paksuina pyrypilvinä korkealle ilmaan, levitti niitä tuhansiksi kiemuroiksi ja hajotti lopulta joka taholle. Kolea, pimeä, jäätävän kylmä ilta oli juuri sellainen, että se, jolla oli lämmin koti, turvautui leimuavan uunin suojaan, kiittäen Jumalaa tästä siunauksesta, mutta kodittomalla ja nälkiintyneellä raukalla ei ole tuommoisena iltana muuta neuvoa kuin laskeutua maahan ja kuolla. Moni onneton heittää sellaiseen aikaan henkensä kaduillamme, ja millaiset heidän rikoksensa lienevätkin, pahempaan maailmaan he eivät ainakaan joutune.

Näin oli ulkonaisten asiain laita, kun rouva Corney, Oliverin synnyinpaikkana kuvatun köyhäintalon emännöitsijä, istuutui hauskan uunivalkean ääreen pienessä huoneessaan ja katseli mielihyvällä pyöreätä pöytää, jolle oli asetettu muutamia astioita kaikkine tarpeineen vanhanpuoleisen rouvan mielinautinnoksi. Rouva Corney aikoi todellakin virkistää sieluansa kupposella teetä; ja kun hän jälleen käänsi silmänsä uunia kohden, jossa kalkkein somin pikku teekattila hyräili omaa, salaperäistä säveltään, eneni hänen sisällinen mielihyvänsä, — niin, tosiaankin siihen määrään saakka, että rouva Corney lopulta hymyili.

— Sanokaas muuta! lausui emäntä itsekseen ja nojautui kyynärpäällään pöytää vasten, katsellen tulta miettiväisesti. Kyllä meillä kaikilla on syytä olla kiitollisia, jos vaan tahdomme sen myöntää!

Rouva Corney pudisti synkästi päätään, ikäänkuin surkuttelisi niiden köyhien henkistä sokeutta, jotka eivät sitä myöntäneet, pisti sitten hopealusikan, joka oli hänen yksityistä omaisuuttansa, tinapeltisen teesäiliön syvyyteen ja alkoi valmistaa juomaansa.

Miten pieni aihe kuitenkin voi häiritä heikkojen sielujemme rauhaa! Mustasta teekannussa, joka oli hyvin pieni ja siis täyttyi pian, valui rouva Corneyn pohtiessa siveellisiä kysymyksiä kuumaa vettä yli reunojen, niin että hänen kättään hieman poltti.

— Vietävän kannu! huudahti arvoisa eukko, laskien sen kiireesti hyppysistään; mokomakin kapine, johon mahtuu vaan pari kuppia! Kellä voi olla hyötyä tuollaisesta hylystä? — paitsi, lisäsi hän hetken kuluttua, — paitsi tällaisella yksinäisellä vaimoparalla. Voi sentään, hyvä Jumala!

Näin voivotellen emäntä vaipui tuolilleen, nojasi kyynärpäänsä jälleen pöytää vasten ja ajatteli yksinäistä asemaansa. Pieni teekannu ja ainoa kuppipari olivat hänen sieluunsa herättäneet surullisia muistoja herra Corneysta, joka ei vielä ollut maannut haudassa kuin viisikolmatta vuotta, ja syvä liikutus valtasi hänet.

— Minä en saa koskaan enää sellaista! lausui hän synkästi. En koskaan sen veroista!

Miesvainajaansako vai teekannua hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en osaa varmaan sanoa. Luultavasti hänellä oli jälkimmäinen mielessään, sillä puhuessaan hän oli luonnut katseensa teekannuun, johon heti tarttuikin. Hän oli juuri ehtinyt juoda ensimmäisen kupillisen, kun huoneen ovelle hiljaa naputettiin.

— No, ettekö pääse sisään? huusi rouva äreästi. Kaiketi taas joku ämmä on päättänyt kuolla, sillä juuri sen hetkenhän ne valitsevat, jolloin minä olen ruualla. Älkää sinne ovelle jääkö kaapimaan lattiaa, sieltähän te päästätte koko talven sisään! Mikä vaivaa nyt — häh?

— Ei mikään, hyvä rouva, ei mikään, vastasi miehen ääni.

— No ihme ja kumma! huudahti emäntä leppeämmin: tekö sieltä tulette, herra Bumble?

— Teidän palvelijanne, hyvä rouva, lausui tämä kunnon mies, joka oli jäänyt oven ulkopuolelle, ravistaakseen kenkänsä ja takkinsa puhtaiksi lumesta ja nyt astui huoneeseen, toisessa kädessä kolmikulmainen hattu ja toisessa mytty. Saanko sulkea oven, hyvä rouva?

Emännöitsijä oli häpeissään eikä tiennyt, mitä vastata, harkiten mielessään, oliko oikein sopivaa puhua herra Bumblen kanssa kahden kesken, suljettujen ovien takana. Bumble käytti hyväkseen tätä epävarmuutta, ja kun häntä itseäänkin hieman paleli, sulki hän oven, odottamatta siihen lupaa.

— Ilkeä ilma, herra Bumble, alkoi rouva Corney.

— Todellakin, ihan kelvoton, vastasi vahtimestari. Kerrassaan sopimaton sää sille, jonka on liikkuminen ulkona. Olemme tänä iltana, rouva Corney, jakaneet kaksikymmentä, sanoo: kaksikymmentä naulaa leipää sekä puolitoista juustoa, eivätkä köyhät sittenkään tyydy. Kovat ajat on kunnallamme!

— Se on tietty se. Milloin he osaisivat tyytyä, herra Bumble? arveli emäntä hörpäten teetä.

— Niin milloin? uudisti Bumble. Niinpä on täällä esimerkiksi muuan mies, jolle katsoen hänen suureen perheeseensä annettiin koko naula leipää ynnä samoin juustoa, runsaasti punnittuna. Mutta luuletteko hänen olleen siitä kiitollisen? Ei sinnepäinkään! Mitä arvelette hänen sanoneen? Hän rupesi kerjäämään hiiliä, vaikkapa hänelle annettaisiin vaan sen verran kuin mahtuu nenäliinaan. Hiiliä! — Mitä hittoa se hiilillä tekee? — Paistaisi niillä juustoa, luullakseni, sillä nähkääs, hyvä rouva, kun kerjäläinen saa juustoa, niin se on vielä paistettava, ennenkuin se oikein maistuu, ja sitten tullaan kerjäämään lisää. Sellainen on noiden ihmisten tapa: vaikka saisivat esiliinansa täyteen hiiliä, kyllä ne huomenna taas seisovat odottamassa samaa eivätkä edes punastu häpeästä.

Rouva Corney lausui täysin yhtyvänsä niihin mielipiteisiin, joita Bumble oli esittänyt, ja sitten tämä virkamies jatkoi:

— Ne käyvät kimppuun kuin piki ja terva. Toissapäivänä tuli eräs mies — te olette ollut naimisissa, hyvä rouva, ja senvuoksi uskallan sen teille kertoa — eräs mies, jolla oli päällään tuskin ainoatakaan riepua (rouva Corney loi silmänsä alaspäin), tuli meidän ylijohtajamme ovelle, juuri kun hänellä oli herrasväkeä luonaan päivällisellä, ja mankui apua, sanokaas muuta, rouva Corney! Kun mies ei tahtonut mennä tiehensä ja sellaisen läsnäolo tietysti häiritsi vieraita, toimitti johtaja hänelle puoli kappaa perunoita ja pari korttelia kaurajauhoja. — Laupias taivas, sanoi tuo kiittämätön heittiö, mitä apua minulla tästä on? Yhtä hyvin voisitte antaa minulle rautapeltiset silmälasit. — Hyvä on, sanoi meidän johtajamme, joka otti lahjan takaisin, te ette täältä saa muuta. — Sitten minä kuolen kadulle, sanoi kerjäläinen. — Mitä vielä, sen te jätätte tekemättä, sanoi johtaja.

— Ha, ha! Sukkelasti sanottu! Juuri niin onkin herra Grannettin tapa puhua! huomautti emännöitsijä. No, entä sitten?

— Niin entä sitten! toisti vahtimestari. Hän meni lopulta matkoihinsa ja kuoli todellakin kadulle. Siinä näkee oikein paatuneen kerjäläisen!

— Kyllä se on ihan uskomatonta! ihmetteli rouva Corney. Mutta ettekö pidäkin almujen antamista vaivaistalon ulkopuolella oleville kerjäläisille hyvin vahingollisena, herra Bumble? Te olette kokenut mies ja tiedätte.

— Rouva Corney, vastasi vahtimestari hymyillen, kuten ainakin mies, joka tuntee etevämmyytensä, almu köyhäintalon ulkopuolella tai toisin sanoen, tuollainen avustus kadulla, jos sitä asianmukaisesti käytetään — huomatkaa, hyvä rouva, asianmukaisesti —, on köyhäinhoidolle arvaamattomaksi hyödyksi. Siinä kohden noudatetaan sitä kultaista periaatetta, että köyhille annetaan juuri sitä, mitä ne eivät tarvitse, ja siten ne väsytetään, jotta kerrankin lakkaavat pyytämästä.

— No ihme ja kumma! huudahti rouva Corney. Sepä vasta on mukava keino!

— Sitähän minäkin. Meidän kesken puhuen, jatkoi Bumble, tämä juuri on periaatteemme; ja siinä juuri on syy, miksi aina, jos vaan satutte lukemaan kirottujen sanomalehtien kertomuksia, saatte huomata, että kaikille sairaille kerjäläisille on syötetty juustoa. Koko maassa seurataan nykyään tätä tapaa. — Mutta toiselta puolen, lisäsi vahtimestari, kumartuen avaamaan myttyään, tämä on virkasalaisuus, josta ei saa puhua kuin viranomaisten kesken, jollaisia mekin olemme, hyvä rouva. Tässä on viiniä, jota johtokunta on määrännyt sairaille — oikeata portviiniä, joka on pantu pulloihin vasta tänä iltana — kirkasta kuin peili, ilman pienintäkään sakkaa.

Bumble piti ensimmäistä pulloa ilmassa valoa vasten, ravisti sitä, näyttääkseen sen puhtautta, laski sitten molemmat pullot eräälle arkulle, kääri niiden ympärille nenäliinan, jossa ne oli tuonutkin, pisti huolellisesti taskuunsa ja tarttui hattuunsa, ikäänkuin lähteäkseen pois.

— Teille tulee nyt kylmä kävelymatka, herra Bumble, sanoi emännöitsijä.

— Kova tuuli siellä käy, vastasi Bumble ja käänsi takkinsa kauluksen pystyyn, niin että pian nipistää korvat irti.

Rouva Corney katsahti pieneen teekattilaan ja sitten vahtimestariin, joka lähestyi ovea, ja kun tämä yskähti, ikäänkuin ryhtyisi lausumaan tavanmukaista "hyvää yötä", kysyi emännöitsijä, eikö hän olisi niin hyvä ja joisi kupin teetä?

Bumble painoi heti kauluksen alas, laski hattunsa ja keppinsä tuolille ja siirsi toisen tuolin pöydän ääreen. Hitaasti istuutuessaan hän silmäili emäntää arvokkaasti. Tämä taas katseli pientä teekannua. Vahtimestari yskäisi taas — tällä kertaa kovemmin kuin ennen.

— Makeaako? kysyi rouva Corney, ottaen käteensä sokeriastian.

— Hyvin makeaa, rouvaseni! vastasi Bumble ja kiinnitti katseensa kysyjään. Jos koskaan köyhäintalon vahtimestari voi näyttää hellältä, kyllä Bumble nyt oli hellä.

Tee oli valmista ja tarjottiin ääneti. Bumble levitti nenäliinansa polvilleen, jotteivät vehnäleivän murut tahraisi kiiltäviä polvihousuja, ja alkoi syödä ja juoda mielin määrin; tätä mieluisaa toimitusta hän joskus keskeytti syvällä huokauksella, joka ei lainkaan vahingoittanut hänen ruokahaluaan, vaan näytti helpottavan hänen ponnistuksiaan syömä- ja juomahommassa.

— Teillä on näen minä kissa, hyvä rouva, lausui Bumble luoden silmänsä sen sukuiseen eläimeen, joka lämmitteli tulen edessä pienen perheensä ympäröimänä, ja poikasiakin, kuten huomaan.

— Ette voi uskoa, kuinka rakastan näitä eläimiä, vastasi emäntä. Ne ovat niin onnellisia, iloisia ja sukkelia, että ovat oikein minun seuranani.

— Hyvin somia luontokappaleita, myönsi vahtimestari, ja niin kodikkaita.

— Niin ihan! huudahti rouva Corney innostuneena; niin kiintyneitä kotiinsa, että on oikein ihanaa niitä katsella.

— Hyvä rouva Corney, lausui nyt Bumble, lyöden ikäänkuin tahtia teelusikalla, minä vaan lausun sen mielipiteen, että se kissa tai kissanpoika, jolla on onni asua teidän luonanne, olisi aika aasi, ellei se osaisi olla kotiinsa mieltynyt.

— No, no, herra Bumble! huomautti emäntä ujosti.

— Miksi ei saisi suoraan sanoa, mitä on mielessä? jatkoi vahtimestari, heiluttaen lusikkaansa ihastuneen sulavasti, jolloin mies on naisesta ihan vastustamaton; niin, ellei se elukka olisi kiintynyt kotiinsa, hukuttaisin itse sen mielelläni.

— Te olette julma mies, sanoi rouva Corney vilkkaasti ja ojensi kätensä, ottaakseen vahtimestarin kupin, ja päälle päätteeksi kovasydäminen.

— Vai kovasydäminen! kummeksi Bumble sanomatta muuta, mutta antaessaan kuppinsa hän puristi rouva Corneyn pikkusormea, taputti kämmenellään pari kertaa kirjaeltuja liivejään, huokasi syvään ja siirsi vähän tuoliaan tulen luota.

Lukija huomatkoon, että pöytä oli pyöreä. Koska rouva Corney ja herra Bumble olivat istuneet jokseenkin lähellä toisiaan, kasvot tuleen päin niin on helposti ymmärrettävissä, että Bumblen siirtyessä kauemmaksi tulen luota, mutta kuitenkin pysyessä pöydän ääressä heidän välinsä suureni. Ymmärtävä lukija kaiketi kummeksii tätä menettelyä ja pitää sitä suurena itsekieltäymyksenä Bumblen puolelta, varsinkin kun tätä herrasmiestä, niin sanoakseni, aika, paikka ja tilaisuus houkutteli lausumaan muutamia helliä, tyhjänpäiväisiä puheenparsia, jotka sopivat ajattelemattomien, nuorien keikarien sanottaviksi, mutta alentavat rauhantuomarin, valtiopäivämiehen, valtioministerin, loordimajorin ja muiden korkeiden virkamiesten arvoa ja kaikkein vähimmän ovat sopusoinnussa sen mahtipontisuuden ja vakavuuden kanssa, minkä pitää ilmetä kaikkein ankarimmassa viranomaisessa, nimittäin köyhäintalon vahtimestarissa.

Mikä tarkoitus Bumblella muuten lie ollutkin — epäilemättä se oli ylevää laatua — niin, mikä tahansa se lienee ollut, mutta kovaksi onneksi, kuten jo mainitsin, pöytä oli pyöreä. Kun siis Bumble yhä siirteli tuoliaan pitkin pöydän reunaa, alkoi hän tietysti uudestaan lähestyä rouva Corneyta. ja vaeltaessaan siten kaaressa yhä eteenpäin hän joutui lopulta ihan liki arvoisaa emäntää. Molemmat tuolit kolahtivat yhteen, ja Bumblen kiertomatka päättyi.

Jos rouva Corney nyt olisi siirtänyt tuolinsa oikealle päin, olisi tuli häntä korventanut; ja jos hän taas olisi kääntynyt vasemmalle, olisi hän luiskahtanut suoraa päätä Bumblen syliin. Mutta kun hän oli älykäs nainen, joka tuollaisessa tilanteessa heti äkkää seuraukset, jäi hän paikalleen ja tarjosi kunnan virkamiehelle toisen kupin teetä.

— Kovasydäminenkö, vai niin, rouva Corney! lausui Bumble, sekoittaen teetään ja katsoen emäntää kasvoihin; oletteko te puolestanne kovasydäminen?

— Voi, voi, sentään! huudahti rouva Corney, kuinka saattaa naimaton mies niin kysyä! Miksi sitä kysytte, herra Bumble?

Vahtimestari joi teensä viimeiseen tippaan saakka, söi voileipänsä, ravisti muruset polviltaan, pyyhki suupielensä puhtaiksi ja painoi rouva Corneyn huulille säädyllisen suudelman.

— Herra Bumble, nuhteli tämä arvokas nainen hiljaa kuiskaten, sillä kauhusta hän melkein oli menettänyt äänensä, herra Bumble, minä huudan!

Vahtimestari ei vastannut siihen mitään, vaan kiersi käsivartensa hitaasti ja juhlallisesti mielitiettynsä vartalon ympärille.

Koska rouva Corney oli uhannut huutaa, niin hän kai olisikin kiljahtanut tämän uuden loukkauksen johdosta, ellei se olisi käynyt tarpeettomaksi sen kautta, että ovelle äkkiä naputettiin. Heti kun Bumble tämän kuuli, ponnahti hän sukkelasti tuolilta ja hyökkäsi viinipullojen ääreen, joita hän sitten oli pyyhkivinään puhtaiksi tomusta. Rouva Corney huusi sillä välin äreästi: Tulkaa sisään! Tässä kohden voimme huomata miten merkillinen vaikutus äkillisellä hämmästyksellä on äskeisen pelon jälkeen: hänen äänensä oli taas saanut entisen voimansa ja pontensa.

— Pyydän anteeksi, hyvä rouva, sanoi vanha näivettynyt köyhäintalon eukko ja pisti rumat kasvonsa ovesta sisään; vanha Sally on kuolemaisillaan.

— Entä sitten, mitä te minua haette? tokaisi emäntä suuttuneena. Enhän minä voi sitä hengissä pitää, vai mitä?

— Ette tietysti, hyvä rouva, vastasi eukko, ei sitä kukaan voi. Hän on jo ulkopuolella ihmisapua. Olen nähnyt jo hyvin monen kuolevan, pienistä lapsista suuriin tukeviin miehiin asti, niin että jotenkin tarkoin huomaan, milloin kuolema tekee tuloaan. Mutta Sallyn sielu on levoton ja tuskissa, ja kun hän välistä saa siunaaman aikaa lepoa kovista vaivoistaan, niin hän sanoo, että tahtoisi ilmoittaa teille jotakin. Hän ei voi kuolla rauhassa, ennenkuin tulette, hyvä rouva.

Tällaisen kutsun saatuaan rouva Corney alkoi hurjasti manata vanhoja ämmiä, jotka eivät osanneet edes kuolla vaivaamatta parempia ihmisiä ja johtajiaan, kääriytyi sitten kiireesti paksuun saaliin, pyysi Bumblea jäämään odottamaan, kunnes tulisi takaisin, ja käski sanantuojan astua reippaasti edeltä, jotta vielä tänä yönä päästäisiin perille. Huonoa tuultansa rouva Corney purki vielä heidän lähdettyäänkin, torumalla eukkoa juurta jaksain.

Kun Bumble siten oli jäänyt huoneeseen yksin menetteli hän siellä jotenkin omituisesti. Hän avasi kaapin, laski, montako teelusikkaa oli, punnitsi kädessään sokeripihtiä ja tarkasteli kaikin puolin erästä hopeaista maitokannua, päästäkseen selville, oliko se todellakin hopeata. Tyydytettyään uteliaisuutensa kaikissa näissä kohdissa hän pani kolmikulmaisen hatun päähänsä kallelleen, kuten on kenraalien tapa ja tanssi neljään kertaa pöydän ympäri hyvin arvokkaasti. Tämän harvinaisen ponnistuksen jälkeen hän taas otti hatun päästään, asettui hajasäärin seisomaan selkä uuniin päin ja näytti hengessään arvioivan huoneen koko sisustusta.