KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Korvaa sen epäkohteliaisuuden, johon kertoja eräässä edellisessä luvussa tuli syypääksi, kun jätti rouvashenkilön ihan kursailematta sikseen.

Tavallisen kirjailijan ei mitenkään sopine jättää niin tärkeä henkilö, kuin vaivaistalon vahtimestari on, odottamaan seisten uunin edessä, takin liepeet nostettuina käsivarsille, kunnes hän (nimittäin kirjailija) suvaitsee tulla päästämään hänet pälkähästä; vielä vähemmän hänen sopii yhtä kömpelösti kohdella naisihmistä, johon vahtimestari on luonut helliä ja rakastuneita silmäyksiä ja jonka korvaan hän on kuiskannut niin makeita sanoja, että niistä, varsinkin kun tulevat näin mahtavalta taholta, helposti rupeaa minkä tytön tai rouvan tahansa sydän suloisessa pelossa pamppailemaan. Tämän vuoksi rientääkin nyt se luotettava kertoja, joka tämän hyvin todellisen jutun kirjoittaa, syvästi kunnioittaen kaikkia maan päällisiä korkeita henkilöitä, osoittamaan heille sitä huomiota, jota heillä on oikeus vaatia, ja antamaan heille ne kunnioitukset, jotka ovat erottamattomasti yhdistetyt heidän arvoonsa ja siis myös heidän ansioihinsa. Siinä mielessä aioimmekin sovittaa tähän kohtaan kertomustamme jonkunlaisen tutkimuksen, joka käsittelisi vahtimestarin jumalallisia oikeuksia ja todistaisi sen väitteen, ettei köyhäintalon vahtimestari koskaan voi tehdä väärin. Vaikka tällainen tutkimus tuottaisikin vakavalle lukijalle paljon mielenylennystä ja hyötyä; täytyy meidän kuitenkin, ajan ja tilan puutteen tähden, lykätä se johonkin sopivampaan tilaisuuteen. Silloin osoitamme, että oikea vahtimestari — se on: sellainen, joka toimii kunnallisessa vaivaistalossa ja samalla on pitäjänsä kirkon palvelija — virkansa nojalla on varustettu kaikilla hyvillä inhimillisillä ominaisuuksilla ja ettei pelkillä yhdistysten, virastojen ja kappelien vahtimestareilla ja muilla semmoisilla ole vähääkään oikeutta lukea näitä ominaisuuksia hyväkseen.

Bumble oli uudestaan laskenut teelusikat, punninnut sokeripihtejä, tutkinut maitokannua vielä tarkemmin ja muutenkin hankkinut itselleen täydellisen selvyyden huonekaluston arvosta, ottaen lukuun tuolien jouhitäytteenkin, sekä uudistanut tämän arvioimisen ainakin puoli tusinaa kertaa, ennenkuin hänen mieleensä johtui, että rouva Corneyn olisi jo aika palata. Kun ei tätä kuulunut, päätti Bumble kuluttaa aikaansa sillä viattomalla ja hauskalla tempulla, että sivumennen katsahtaisi rouva Corneyn laatikkoihin.

Hän kuunteli siis avaimenreiästä, ollakseen varma, ettei kukaan ollut tulossa häntä yllyttämään, ja ryhtyi sitten, alkaen alhaalta, tutkimaan kolmen laatikon sisällystä, joissa oli kaikenlaista arvokasta vaatetavaraa, järjestettyinä kerroksittain vanhojen sanomalehtien ja kuivattujen lavendelikukkien väliin. Bumble näkyi olevan hyvin tyytyväinen. Jatkaessaan tutkimustansa hän lopuksi avasi pienen sivulaatikon, jossa oli avain suulla, ja äkkäsi siinä suljetun säästörasian, josta kuului ravistaessa suloinen, kilisevä ääni. Sitten Bumble astui mahtavin askelin entiselle paikalleen uunin eteen ja sanoi itsetietoisesti: — Minä teen sen! Tätä merkillistä väitettä seurasi pitkällinen päänpudistus, ikäänkuin hän moittisi itseään siitä, että vielä oli niin veitikkamainen, ja sitten hän alkoi mielihyvissään ihailla jalkojaan, katsellen niitä sivulta päin.

Hän oli vielä tässä hommassa, kun rouva Corney syöksyi huoneeseen, heittäytyi ihan hengästyneenä tuolille, joka oli lähellä uunia, painoi toisen käden silmilleen ja toisen sydämelleen ja tavoitteli ilmaa raskaasti.

— Rouva Corney, sanoi Bumble, kumartuen hänen puoleensa, mitä tämä merkitsee, mitä on tapahtunut? Minä pyydän, puhukaa! Minä olen ihan kuin — kuin — hän ei hädissään muistanut "kuumia hiiliä" ja sanoi sen vuoksi: "rikkinäisillä pulloilla".

— Voi, voi, herra Bumble, huudahti emännöitsijä, minä olen niin kauheasti pelästynyt!

— Pelästynyt, rouvaseni! toisti Bumble, kuka on rohjennut teitä —? Vai niin, kyllä ymmärrän, jatkoi hän, hilliten kiihkoansa luontaisella arvokkaisuudellaan, se on kai noiden kirottujen vaivaisten juonta.

— Hirmuista on sitä ajatella, lausui rouva Corney väristen.

— Koettakaa olla sitä ajattelematta, hyvä rouva! esitti Bumble hellästi. Entä jos nauttisitte tipan viiniä?

— En millään ehdolla, vastasi emäntä. En minä sitä voisi — oh! Ylimmällä hyllyllä nurkassa — oh!

Hyvä rouva viittasi tajuttomasti seinäkaappiin ja näytti kärsivän kovia sisällisiä tuskia. Bumble hyökkäsi osoitettuun paikkaan, sieppasi vihreän pullon hyllyltä, josta niin merkillisellä tavalla oli saanut tiedon, kaatoi siitä teekuppiin jonkun verran ja piti kuppia hänen huuliensa edessä.

— Minä voin paremmin, sanoi rouva Corney nojautuen taaksepäin, sittenkuin oli juonut kupista puolet.

Bumble loi hurskaassa kiitollisuudessa silmänsä kattoa kohti, laski ne sitten kupin reunaan ja nosti kupin nenänsä alle.

— Piparimynttiä, selitti emäntä heikolla äänellä, hymyillen lempeästi vahtimestarille. Maistakaapa sitä; siinä on pikkusen muutakin seassa.

Bumble maistoi lääkettä epäillen, maiskutti huuliaan, otti uuden kulauksen ja laski kupin tyhjänä pöydälle.

— Onhan se hyvin vahvistavaa, lausui rouva Corney.

— Todellakin, kelpo juomaa, hyvä rouva, myönsi vahtimestari. Sitten hän siirsi tuolinsa emännöitsijän viereen ja kysyi hellästi, mikä häntä oli pelästyttänyt.

— Ei mikään, vastasi rouva Corney. Minä olen vaan niin heikko ja oikullinen.

— Älkää sanoko itseänne heikoksi, väitti Bumble, lähentäen tuoliaan vieläkin. Olisitteko todellakin heikko?

— Kaikki olemme heikkoja olentoja, vastasi emäntä, turvautuen tällaiseen yleiseen väitteeseen.

— Siinä olette oikeassa, tunnusti Bumble.

Kumpikaan ei vähän aikaan lausunut mitään, mutta Bumble selitti äsken mainittua väitettä käytännöllisesti siten, että laski vasemman käsivartensa liukumaan tuolin selältä rouva Corneyn esiliinan nauhalle, jonka suuntaa se vähitellen rupesi seuraamaan.

— Te olette seurakunnan jalohelmi, huudahti Bumble. Kai tiedätte, että herra Sloutin tila on tänään pahentunut.

— Tiedän, vastasi rouva Corney hämillään.

— Hän ei kuulu voivan elää enää viikkoakaan, jatkoi vahtimestari. Hän on tämän köyhäintalon kaitsija; hänen kuolemansa johdosta tulee paikka avoimeksi ja on täytettävä. Mikä ihana toive siinä on meillä! Erinomainen tilaisuus yhdistää sydämet ja taloudet.

Rouva Corney nyyhkytti.

— Pikkuinen sana vaan! sanoi Bumble, kumartuen ujon lemmittynsä puoleen; antakaa minun kuulla pieni, suloinen sana!

— J-j-jaa! kuiskasi emännöitsijä.

— Vielä yksi asia, jatkoi vahtimestari. Tyynnyttäkää hellät tunteenne ja kuulkaa minua! Milloin vietämme häät?

Rouva Corney koetti kaksi kertaa puhua, mutta onnistumatta. Vihdoin hän kokosi kaikki voimansa, kietoi kätensä Bumblen kaulan ympäri ja sanoi, että se saisi tapahtua milloin tahansa ja että hänen sulhonsa oli niin "kauhean suloinen".

Kun asia näin oli päätetty, otettiin sen vahvistukseksi kupillinen piparimynttirohtoa, josta morsiamen kiihtynyt mielentila myös näkyi tyyntyvän. Rohtoa juodessa emännöitsijä ilmoitti vahtimestarille edellä mainitun vanhan eukon kuoleman.

— Hyvä on, sanoi Bumble ryypäten. Voinhan kotiin mennessäni poiketa Sowerberryn luo ja lähettää hänet tänne huomisaamuna. Senjälkeen käänsi hän kauluksen pystyyn, painoi hatun päähänsä, otti morsiameltaan hellät jäähyväiset ja lähti taas taistelemaan pakkasta vastaan.

Herra ja rouva Sowerberry olivat menneet vieraisiin täksi iltaa, ja kun Noa Claypole ei juuri viitsinyt ponnistaa voimiaan enemmän, kuin mitä tarvittiin kahden tärkeän toimen, syömisen ja juomisen, suorittamiseen, ei hän ollut vielä sulkenut puotia, vaikka tavallinen sulkemisaika jo aikoja oli mennyt. Bumble koputti kepillään useita kertoja pöytää vasten, mutta kun ei ketään kuulunut ja pienen takakamarin lasiovesta näkyi valoa, rohkeni hän mennä katsomaan, mitä siellä oli tekeillä — ja näkikin jotakin tavatonta.

Pöytä oli illalliseksi katettu; siinä oli leipää ja voita, lautasia ja laseja, oluthaarikka ja viinipullo. Pöydän yläpäässä istui herrasmies Claypole mukavassa nojatuolissa, jonka toiselle käsipuulle hän oli huolettomasti nostanut säärensä. Toisessa kädessä oli hänellä kääntöpää veitsi, toisessa iso voileipä. Ihan hänen vieressään seisoi Charlotte ja aukoili muutamia ostereita, jotka sitten sukevasti valuivat Claypolen suuhun.

— Kas tässä on oikein lihava kappale, rakas Noa! sanoi Charlotte; koeta nyt vielä syödä edes tämä ainoa.

— Onpa tuo osteri sentään ihana elävä! huomautti Claypole, kun oli sen syönyt. Vahinko vaan, ettei niitä voi syödä oikein paljon, sillä niistä rupeaa pahoin voimaan.

— Niin, onhan se ilkeätä, myönsi Charlotte.

— Sepä se, sanoi Noa. Etkö sinä huoli osterista?

— Enpä erittäin, vastasi Charlotte. Minusta on hauskempi nähdä sinun niitä syövän kuin syödä itse.

— Ihme ja kumma! lausui Claypole mietiskellen.

— Tahdotko vielä yhden? kysyi tyttö; tässä on, näetkös, niin mehevä ja tuore.

— En saa enää menemään mahaani, vastasi Claypole. Olen jo ihan täynnä. Tules tänne, niin saat muiskun.

— Mitä! huudahti Bumble, syösten huoneeseen. Sanoppa se kerta vielä, sinä vintiö!

Charlotte parkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan; Noa Claypole ei muuttanut asemaansa sen enempää, kuin että laski säärensä lattialle, ja tuijotti vahtimestariin juopunein ja kauhistunein silmin.

— Vieläkö sinä uskallat sellaista puhua, pakanallinen hylkiö? kovisti Bumble. Miten sinä rohkenet sellaista edes mainitakaan! Ja kuinka sinä, hävytön tyttöletukka, kehtaat häntä yllyttää siihen? Puhua suutelemisesta! Hyi häpeä!

— En minä sitä aikonut, selitti Noa itkien. Mutta tyttö on aina niin muiskailemisen vimmassa, etten voi joka kerta vastustaa.

Suus kiinni! ärjyi Bumble. Korjatkaa nyt, mamselli, luunne keittiöön. Ja sinä Noa suljet nyt heti puodin etkä puhu ainoatakaan sanaa, kunnes herrasi tulee kotiin, muuten varo nahkaasi. Ja kun hän tulee, niin sano, että herra Bumble kävi täällä tilaamassa vanhan eukon ruumisarkun, joka on toimitettava köyhäintaloon huomenna edellä puolenpäivän. Kuuletko, senkin vietävä lurjus? — Muisku! huudahti hän taas, kohottaen käsiään. Jopa on alempi kansa meidän piirissämme todella turmeltunut! Jos parlamentti vitkastelee tällaisen pahennuksen vastustamisessa millä keinoin tahansa, joutuu tämä piiri perikatoon ja sen asujanten kunnia on ikipäiviksi pilattu! Tämän lausuttuaan vahtimestari astui synkkänä ja juhlallisena Sowerberryn talosta.