NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Sikesin pako.

Kaikista niistä pahoista teoista, joita pimeyden suojissa oli suuren Lontoon rajojen sisäpuolella yön äänettöminä tunteina suoritettu, oli tämä hirvittävin. Kaikista kauhuista, mitkä sarastava päivä kohtasi, oli tämä inhoittavin ja julmin.

Mies sytytti kynttilän, teki tulen kamiinaan ja työnsi kartun sinne. Sen päässä riippui muutamia ihmisen hiuskarvoja, mitkä leimahtivat ja muuttuivat hienoksi tuhaksi ja ilmanvedosta pyörsivät ylös läpi kamiinantorven. Sekin pelästytti häntä, niin kova kuin hän olikin, mutta hän piti karttua tulessa, kunnes se oli hiiltynyt, ja kohensi sitten hiillosta. Hän peseytyi ja harjasi vaatteitaan. Niissä oli tahroja, mitkä eivät lähteneet, mutta hän leikkasi paloja pois ja poltti ne. Kuinka niitä tahroja olikin ympäri koko huoneen! Vieläpä koiran jalatkin olivat veriset.

Koko tänä aikana ei hän ollut kertaakaan kääntänyt selkäänsä ruumiille, ei silmänräpäykseksikään. Viimein meni hän takaperin ovea kohti ja laahasi koiran mukanaan, jotten se uudestaan ryvettäisi jalkojaan ja veisi uusia todistuksia rikoksesta mukanaan ulos kadulle. Hän sulki varovasti oven, otti avaimen mukaansa ja poistui talosta.

Hän meni kadun yli toiselle puolen ja silmäsi ylös akkunaan varmistuakseen, ettei mitään näkyisi ulkoapäin. Verho, minkä tyttö olisi tahtonut vetää ylös päästääkseen sisään sitä valoa, mitä ei koskaan enää saisi nähdä, oli yhä alhaalla. Ruumis makasi melkein aivan sen alapuolella. Hän tiesi sen. Hirmuista, kuinka auringonvalo virtasi alas juuri sille kohdalle! Vain silmänräpäyksen hän sitä katseli. Oli helpoitus, että hän oli tullut ulos huoneesta. Hän vihelsi koiraa ja kulki nopeasti edelleen.

Hän meni läpi Islingtonin, nousi Highgaten varrella olevalle kukkulalle, kääntyi alas Highgate Hilliin, pyörrähti oikealle taas melkein samassa kuin oli alkanut laskeutua mäkeä sekä tuli senjälkeen. Hampstead Heathiin. Mentyään viistoon yli Terveyden laakson notkelman taivalsi hän ylös vastakkaista puolta, meni yli tien, joka yhdistää Hampsteadin ja Highgaten kylät, sekä edelleen yli jäljelläolevan osan nummea North Endin vainioille, missä paneutui nukkumaan erään pensasaidan alle. Hän oli kuitenkin pian taas jaloillaan ja kulki edelleen, ei kauemmaksi ulos maaseudulle, vaan sisälle Lontooseen taasen pitkin maantietä — sitten takaisin taas — senperästä yli erään saman alueen toisen osan, mistä jo oli kulkenut — ja siten vaelsi hän sinne tänne yli vainioitten, laskeutuen lepäämään ojanreunoille, sekä ryntäsi ylös valitakseen toisen paikan ja tehdäkseen samoin sekä uudestaan kuljeksiakseen ympäriinsä. Mihin oli hänen suunnattava matkansa sellaiseen paikkaan, mikä ei ollut liian kaukana eikä liian julkinen, saadakseen ruokaa ja juomaa? Hendoniin, se oli hyvä paikka eikä kaukana sieltä sekä ainoastaan vähän käytetty. Sinne lähti hän, välin juosten ja välin, omituisesti kyllä, laahustaen etanan hitaudella tai aivan kokonaan pysähtyen, ajattelematta lyöden kepillään pensasaitoja. Mutta hänen tultuaan perille näyttivät kaikki, vieläpä lapsetkin ovilla, katselevan häntä epäluuloisina. Taas kääntyi hän ympäri rohkenematta ostaa itselleen syötävää tai juotavaa, vaikkei hän ollut moneen tuntiin nauttinut mitään, ja taas viipyi hän nummella tietämättä, minne suuntaisi askeleensa.

Hän samosi mailin mailin jälkeen, mutta palasi aina samalle paikalle. Aamu ja keskipäivä olivat ohi ja päivä lähestyi loppuaan, mutta yhä kuljeksi hän edestakaisin, ylös ja alas, ympäriinsä, ja tuli täsmälleen samaan kohtaan. Vihdoin poistui hän sieltä ja lähti kohti Hatfieldiä.

Kello oli yhdeksän illalla, kun hän, aivan läpiväsyneenä, ja koira, rampana ja nilkuttaen tavattomista ponnistuksista, kääntyivät alas mäkeä tuohon rauhalliseen kylään ja laahustivat läpi pienen kadun kurjaan kapakkaan, minkä niukka valo oli ollut heidän oppaanaan. Kapakkahuoneessa paloi takkavalkea ja muutamia päivätyöläisiä istui sen ääressä juomassa. He tekivät tilaa vieraalle, mutta hän asettui kaukaisimpaan nurkkaan syöden ja juoden yksin tai oikeammin sanoen koiransa seurassa, mille hän silloin tällöin antoi suupalan. Miesten keskustelu koski ympärilläsijaitsevaa seutua ja sen vuokraajia ja, kun nämä aiheet olivat ammennetut loppuun, erään vanhan miehen ikää, joka oli haudattu edellisenä sunnuntaina. Läsnäolevat nuoret miehet pitivät häntä hyvin vanhana, jotavastoin vanhat väittivät hänen olleen aivan nuoren — ei vanhempi, sanoi muuan valkohapsinen, vanha vaari, kuin mitä hän itse oli — ja aivan hyvin olisi voinut elää kymmenen tai viisitoista vuotta vielä, jos hän olisi vain ollut varovainen, vain ollut varovainen.

Tässä keskustelussa ei ollut mitään, mikä saattoi herättää huomiota tai levottomuutta, ja kun varas oli maksanut ravintonsa jäi hän istumaan äänettömänä ja huomaamattomana nurkkaansa ja oli juuri vaipumaisillaan uneen, kun hänet puolittain herätti uuden kestiystävän meluava astuminen huoneeseen.

Hän oli omituinen olento, puoliksi kulkukauppias, puoliksi puoskari, joka vaelsi ympäri maata myyden kovasimia, hiomahihnoja, partaveitsiä, saippuoita, kengänkiilloketta, lääkkeitä koiria ja hevosia varten, hyvätuoksuisia aineita halpaan hintaan, kauneustarpeita ja muita senkaltaisia tavaroita, joita kantoi selässään laatikossa. Hänen sisäänastumisensa oli päivätyöläisille merkkinä törkeään pilantekoon, eivätkä he lakanneet siitä, ennenkuin viimeksimainittu oli syönyt iltaruokansa ja avannut aarrelaatikkonsa, nerokkaalla tavalla yhdistääkseen hyödyn huviin.

— Ja mitä tuo on — maistuuko se hyvälle, Harry? kysyi eräs irvistelevä päivätyöläinen osoittaen jonkinlaisia kakkuja, joita oli eräässä laatikon kulmassa.

— Tämä, virkkoi liikemies ottaen esille yhden kakun, tämä on pettämätön ja verraton keksintö poistamaan kaikenlaiset tahrat, ruosteen, lian, homeen, rasvan, uudet ja vanhat, silkistä, atlaksesta, pellavasta, kamritsista, liinakankaasta, suruharsosta, matoista, merinosta, musliinista, bomibasinista tai villasta, viinitahrat, hedelmätahrat, oluttahrat, vesitahrat, väritahrat, tervatahrat, kaikenlaiset tahrat katoavat hangatessa tällä pettämättömällä ja verrattomalla keksinnöllä. Jos nainen tahraa kunniansa, niin tarvitsee hänen vain niellä tämä kakku, ja hän on heti puhdistunut, sillä se on myrkkyä. Jos jollakin gentlemannilla on halua ylläpitää mainettaan, tarvitsee hänen vain niellä pieni kakku, ja hän on koroitettu jokaisen epäilyksen yläpuolelle, sillä se on täysin yhtä tehokas kuin pistoolinkuula ja maistuu paljoa pahemmalle ja tietenkin on paljon kunniakkaampaa ottaa se sisäänsä. Ja vain penny kakusta. Kaikkine naine ominaisuuksineen vain penny kakusta.

Kaksi ostajaa ilmoittautui paikalla ja useitten kuuntelijoitten oli vaikea pidättyä ostamasta. Kun myyjä huomasi sen, lisääntyi hänen puheliaisuutensa.

— Ne menevät kaupaksi yhtä joutuin kuin niitä ennätetään valmistaa, sanoi hän. Neljätoista vesimyllyä, kuusi höyrykonetta ja yksi galvaaminen patteristo ovat aina käynnissä valmistuksessa. Mutta se ei kuitenkaan riitä, vaikka väki työskentelee niin kovasti, että heitä kuolee kuin kärpäsiä, ja lesket heti saavat kahdenkymmenen punnan eläkkeen vuodessa jokaisesta lapsesta, sitäpaitsi ylimääräiset viisi puntaa kaksoisista. Yksi penny kakusta — kaksi puolipennyä käy myöskin päinsä. Penny kakusta. Viinitahrat, hedelmätahrat, oluttahrat, vesitahrat, öljytahrat, veritahrat — erään läsnäolevan herran hatussa on tahra, joka minun on poistettava, ennenkuin hän ehtii tilata minulle tuopin olutta.

— Haa! kiljaisi Sikes, antakaa se tänne.

— Otan pois tahran, sir, vastasi mies vilkuttaen silmää seuralle, ennenkuin ehditte kulkea lattian poikki ottamaan sen. Ottakaa huomioon tuo musta täplä tämän herran hatussa. Se ei ole suurempi shillinkiä, mutta paksumpi puolikruunusta, olkoon se sitten viinitahra, hedelmätahra, oluttahra, tervatahra tai veritahra —.

Mies ei ehtinyt pitemmälle, sillä kauhistuttavalla kirouksella kaasi Sikes kumoon pöydän, sieppasi hattunsa ja ryntäsi ulos huoneesta.

Tunteet yhtä hämmentyneinä ja yhtä neuvottomana kuin hän oli ollut koko päivän, palasi murhaaja, kun hän ei huomannut itseään ajettavan takaa ja he luultavasti pitivät häntä humaltuneena kolhona, takaisin ylös katua. Viimein meni hän taas takaisin ja kulki tietä, joka vie Hatfieldista S:t Albansiin. Hän kulki ripeästi, mutta kun kaupunki oli hänen takanaan ja hän tuli kauemmaksi ja kauemmaksi yksinäisellä, pimeällä maantiellä, valtasi hänet kauhu, joka kulki läpi luitten ja ytimien. Kaikki hänen edessään, esine tahi varjo, paikallaan tai liikkuva, omasi jonkin kauhistuttavan hahmon, mutta tämä kauhu ei ollut mitään verrattuna tunteeseen, että tuo aamuinen peloittava hahmo seurasi hänen kintereillään. Hän saattoi nähdä sen varjon pimeydessä pienimpiä ääriviivojaan myöten ja nähdä, kuinka jäykkänä ja juhlallisena se tuntui liukuvan eteenpäin. Hän voi kuulla sen vaatteitta rapisevan lehvistöissä, ja jokainen tuulenpuuska toi mukanaan sen viimeisen, pitkän kirkauksen hänen korviinsa. Jos hän pysähtyi, seisoi se hiljaa. Jos hän juoksi, seurasi se häntä — mutta ei juosten, se olisi ollut helpotus — vaan kuin ruumis, joka oli saanut täysin koneellisen elämän ja jota kantoi eteenpäin hidas ja surunvoittoinen tuuli, mikä ei koskaan voimistunut eikä heikonnut. Väliin kääntyi hän epätoivoisen päättävästi ympäri karkoittaakseen aaveen pois, vaikkapa se toisi hänelle kuoleman, mutta hiukset nousivat pystyyn hänen päässään, ja hänen verensä jähmettyi, sillä se oli kääntynyt hänen mukanaan ja oli yhä hänen takanaan.

Eräällä vainiolla, mikä sijaitsi hänen tiensä sivulla, oli pieni vaja, josta hän sai suojaa yöksi. Oven edustalla kasvoi kolme pitkää poppelia, jotka tekivät vajan sisustan hyvin pimeäksi, ja tuuli suhisi niitten läpi synkän valittavasti. Hän ei voinut mennä kauemmaksi, ennenkuin taas tulisi päivä ja hän ojensihe itsensä sentähden niin lähelle seinää kuin mahdollista — joutuakseen kärsimään uusia tuskia.

Äkkiä teki hän epätoivoisen päätöksen palata Lontooseen. Viivyttelemättä alkoi hän toteuttaa tätä mielijohdetta ja, valiten vähänliikenteisimmät tiet, suuntasi kulkunsa kohti Lontoota, päättäneenä piilottautua jonnekin vähän matkan päästä pääkaupungista ja illalla kiertoteitse mennä sinne sisälle ja sitten lähteä suoraan sitä paikkaa kohti, mihin oli päättänyt piiloutua.

— Mutta koira? — Jos hänen tuntomerkkinsä oli tiedotettu, ei varmaankaan oltu jätetty huomioonottamatta, että koira puuttui ja luultavasti oli seurannut häntä. Tämä voisi johtaa hänen vangitsemiseensa hänen kulkiessaan läpi katujen. Hän päätti sentähden hukuttaa sen ja jatkoi matkaansa katselleen sopivaa lammikkoa ja ottaen suuren kiven, minkä hän sitoi nenäliinaansa.

Eläin katsoi ylös herraansa näitten valmistelujen tapahtuessa ja, joko sitten sen vaisto sanoi sille niitten tarkoituksen tai murhaajan katse oli kovempi kuin tavallisesti, pysytteli etäällä, lähestyen hitaasti ja lyyhistellen. Kun sen herra pysähtyi erään allikon partaalla ja kääntyi ympäri houkutellen sitä, pysähtyi se siihen paikkaan.

— Etkö kuule, että kutsun? virkkoi Sikes ja vihelsi.

Eläin lähestyi, tottumuksen voiman vetämänä, mutta kun Sikes kumartui sitoakseen nenäliinan sen kaulan ympäri, murisi se hieman ja vetäytyi pois.

— Tule tänne, sanoi varas polkien maata. Koira heilutti häntäänsä, mutt'ei liikahtanut. Sikes teki nyt nenäliinasta juoksusilmukan ja yritti taas houkutella sitä luokseen.

Koira lähestyi, kääntyi ympäri, seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja juoksi sitten tiehensä niin nopeasti kuin voi. Mies vihelsi ja vihelsi ja istuutui odottamaan sen paluuta. Mutta mitään koiraa ei tullut, ja vihdoin lähti hän jatkamaan vaellustaan.