ENSIMMÄINEN LUKU.

Kertoo paikasta, jossa Oliver Twist syntyi, sekä hänen syntymästään.

Eräässä kaupungissa, jonka nimeä useista syistä ei liene viisasta mainita ja jolle en halua antaa mitään tekaistua nimeä, on muitten julkisten rakennusten ohella muuan, mikä on yhteinen sekä suurille että pienille kaupungeille, nimittäin köyhäintalo. Tässä köyhäintalossa syntyi eräänä päivänä, jota en tahdo ilmoittaa, koska sillä seikalla ei voi olla vähintäkään merkitystä lukijalle, ei ainakaan asian nykyisillään ollessa, se ihmislapsi, jonka nimi tavataan tämän luvun otsikossa. Vielä kauan senkin jälkeen kuin köyhäinlääkäri oli opastanut hänet tähän surulliseen ja ahtaaseen maailmaan, oli pelättävissä, ettei hän eläisi kyllin kauan ehtiäkseen yleensä saada nimeä, missä tapauksessa on hyvin luultavaa, ettei näitä muistiinpanoja olisi ilmestynyt ensinkään, tai jos kuitenkin niin olisi käynyt, olisi niillä, koska ne olisivat hyvin mahtuneet parille vaivaiselle lehdelle, ollut se verraton ansio, että niitä olisi voitu pitää keskitetyimpänä ja totuudenmukaisimpana elämäkertana, mikä koskaan on nähnyt päivänvalon jonkun maan kirjallisuudessa. Vaikkakaan en tahdo väittää, että olisi onnellisinta ja kadehdittavinta olla syntynyt köyhäintalossa, on minun kuitenkin myönnettävä, että tässä erikoistapauksessa se oli parasta, mitä Oliver Twistille todennäköisesti saattoi tapahtua. Tosiasia on, että oli äärettömän vaikeata saada Oliveria hyväksymään hengittämistä — tätä arveluttavaa urheilua, jonka tottumus kuitenkin on tehnyt siedettävän olemassaolon ehdottomaksi edellytykseksi — ja hän makasi hetkisen henkeään haukkoen pienellä patjallaan ja häilyi jokseenkin epävarmasti tämän ja toisen maailman välillä, ylipainon langetessa selvästi viimemainitun eduksi. Jos Oliverin ympärillä olisi tänä lyhyenä hetkenä ollut turhantarkkoja isoäitejä, huolestuneita tätejä, kokeneita lapsenhoitajia ja oppineita tohtoreita, olisi hän varmasti kuollut siihen paikkaan. Mutta nyt, jolloin lähettyvillä ei ollut ketään muita kuin vanha, köyhä eukko, jonka mielen tavattoman suuri kaljamäärä oli sumentanut, ja köyhäinlääkäri, joka suoritti tämänkaltaisia tehtäviä sopimuksesta, taistelivat Oliver ja luonto taistelun kahden kesken. Loppujen lopuksi kävi niin, että Oliver jonkun aikaa läähätettyään hengitti, aivasti ja ryhtyi ilmoittamaan köyhäintalon asukkaille, että kunta oli nyt saanut uuden taakan kannettavakseen kaikkien muiden lisäksi, tehden sen siten, että rupesi kirkumaan, niin äänekkäästi kuin saattaa odottaakin poikalapselta, joka ei ole omannut tätä erinomaisen hyödyllistä ominaisuutta, ääntä, paljoakaan kauemmin kuin neljänneksen yli kolme minuuttia.

Kun Oliver antoi tämän ensimmäisen todisteen keuhkojensa vapaasta ja oikeutetusta toiminnasta, liikahti rautasängyn yli huolimattomasti heitetty tilkkupeite. Nuoret, kalpeat naisenkasvot kohosivat väsyneesti pielukselta ja heikko ääni änkytti tuskin kuuluvasti: — Antakaa minun nähdä lapsi ja sitten kuolla!

Lääkäri oli istunut kaminaan päin kääntyneenä ja vuoroin lämmittänyt käsiään, vuoroin hieronut niitä vastakkain, mutta nuoren naisen puhuessa hän nousi ja sanoi lähestyessään vuoteen pääpuolta ystävällisemmin kuin häneltä olisi odottanut:

— Teidän ei pidä vielä puhua kuolemasta!

— Jumala siunatkoon sitä lapsi parkaa! huudahti hoitajatar piilottaen nopeasti vihreän pullon, jonka sisältöä hän oli ilmeisellä mielihyvällä maistellut eräässä nurkassa. — Kun hän on kerran elänyt yhtä kauan kuin minä ja saanut kolmetoista lasta, jotka ovat kaikki kuolleet lukuunottamatta niitä kahta, jotka minulla on mukanani täällä köyhäintalossa, tulee hänellä olemaan enemmän järkeä kuin nyt noin sanoessaan! Ajatelkaa, mitä merkitsee olla äiti, lapsi kulta, ajatelkaapa sitä!

Tällä lohdullisella äidin toiveitten tulevaisuudenkuvalla ei nähtävästi ollut tarkoitettua vaikutusta. Sairas pudisti päätään ja ojensi kätensä ottaakseen lapsen. Lääkäri pani sen hänen syliinsä. Hän painoi intohimoisesti kylmät kalpeat huulensa sen otsaan, siveli käsillään sen kasvoja, vavahti, kaatui taaksepäin ja — kuoli. He hieroivat hänen rintaansa, käsiään ja ohimoitaan, mutta veri oli jähmettynyt ainiaaksi. He puhuivat toivosta ja lohdutuksesta, mutta hän oli jo aikoja sitten unohtanut, mitä ne olivat.

— Se on nyt lopussa, rouva Thingummy, sanoi lääkäri viimein.

— Voi sitä poloista, niinpä on! sanoi sairaanhoitajatar ottaessaan vihreän pullon korkin, mikä oli pudonnut pielukselle, kun hän kumartui katsomaan lasta. — Se poloinen!

— Teidän ei tarvitse lähettää hakemaan minua, jos lapsi rupee itkemään, sanoi lääkäri vetäessään miettiväisenä hansikkaita sormiinsa. — Se tulee luultavasti olemaan levoton. Antakaa sille silloin vain hiukan kaurakeittoa. Hän pani hatun päähänsä ja lisäsi pysähtyen ovelle mennessään vuoteen luo:

— Hän oli hyvännäköinen. Mistä hän tuli?

— Hän tuli tänne eilen illalla toimitsijan käskystä, ja hän oli kulkenut aika matkan, sillä hänen kenkänsä olivat hyvin pahoin kuluneet, mutta mistä hän tuli ja mihin aikoi, sitä ei tiedä kukaan.

Lääkäri kumartui kuolleen yli ja tarttui hänen vasempaan käteensä. — Se on se vanha juttu, sanoi hän päätään pudistellen, hänellä ei ole vihkisormusta. No, hyvää yötä!

Hän meni syömään päivällistään, ja kun hoitajatar oli vielä kerran kääntynyt vihreän pullon puoleen, niin hän istuutui matalalle jakkaralle kaminan eteen ja alkoi pukea lasta.

Ja minkä mainion esimerkin vaatteitten merkityksestä nuori Oliver Twist tarjosikaan! Siinä peitteessä, mikä tähän asti oli muodostanut hänen ainoan vaatetuksensa, olisi hän voinut yhtä hyvin olla jonkun aatelismiehen kuin kerjäläisenkin lapsi. Kopeimmankin muukalaisen olisi ollut mahdotonta ratkaista, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Mutta nyt kun hän oli kapaloitu vanhoihin karttuuniriepuihin, jotka jo olivat palveluksessaan kellastuneet, oli hän yht'äkkiä numeroitu ja merkitty ja astui sille paikalle, mikä hänelle oli määrätty: köyhäintalolapsi — orpo olento köyhäintalosta — kurja, puoliksi nälkiintynyt raukka — jota tyrkittäisiin ja lennätettäisiin maailman läpi, kaikkien halveksimana, mutta ei kenenkään säälimänä.

Oliver parkui täyttä kurkkua. Jos hän olisi ymmärtänyt, että hän oli orpo lapsi, joka oli jätetty köyhäinhoitolautakunnan ja sen toimitsijan säälin ja armeliaisuuden varaan, olisi hän parkunut ehkä vieläkin pahemmin.