KAHDEKSAS LUKU.

Oliver lähtee Lontooseen ja tapaa matkalla kummallisen vekkulin.

Oliver seurasi polkua ja tuli vihdoin takaisin maantielle. Kello oli nyt kahdeksan, ja vaikka hän oli ehtinyt jo yli mailin päähän kaupungista, jatkoi hän kulkuaan vuoroin juosten, vuoroin piiloutuen pensasaitojen taakse, koska hän pelkäsi, että häntä ajettiin takaa. Puolenpäivän aikaan hän viimein istahti erään mailipatsaan juurelle ja alkoi ensi kerran harkita, mihin hänen tuli lähteä hankkiakseen toimeentulonsa.

Siinä mailinpatsaassa, jonka juurella hän istui, ilmoitettiin suurilla kirjaimilla, että siitä paikasta oli täsmälleen seitsemäntoista mailia Lontooseen. Tämä nimi toi pojan mieleen koko joukon uusia ajatuksia. Lontoo! Tuo suuri kaupunki! Ei kukaan, ei edes Bumble voisi hakea häntä sieltä. Hän oli monasti kuullut köyhäintalossa vanhojen miesten sanovan, ettei reippaan nuorukaisen tarvitse Lontoossa puutetta kärsiä ja että tuossa suurkaupungissa on sellaisia toimeentulon mahdollisuuksia, joista maalainen ei voi uneksiakaan. Se olisi siis sopiva paikka kodittomalle pojalle, jonka täytyi kuolla kadulle, ellei kukaan häntä auttaisi. Tällaisten ajatusten pyöriessä hänen päässään hän lähti jälleen liikkeelle juosten ja kävellen vuorotellen.

Lyhennettyään välimatkaa taas noin mailin verran hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea hän saisi kestää, ennenkuin tulisi määräpaikkaansa. Tämän ajatuksen vaikutuksesta hän hiljensi vähitellen kulkuaan ja alkoi harkita, mitä edellytyksiä hänellä oli päästäkseen sinne saakka. Hänellä oli mytyssään leivänpala, karkea paita ja kaksi paria sukkia, sekä taskussaan pennyn raha, minkä Sowerberry oli hänelle lahjoittanut, kun hän oli eräissä hautajaisissa erikoisesti kunnostautunut. Puhdas paita, tuumiskeli Oliver, on oivallinen kapine eivätkä kaksi parsittua sukkaparia ja pennynrahakaan ole hullumpia, mutta vähäisiksipä ne sentään käyvät kuudentoista mailin matkalla talvisaikaan. Mutta vaikka Oliver, kuten useimmat muutkin ihmiset, oli hyvin kärkäs ja kekseliäs huomaamaan vaikeuksia, niin oli hän kumminkin täysin kykenemätön keksimään mitään tapaa, millä ne voitettaisiin, minkävuoksi hän turhaan pohdittuaan asiaa siirsi mytyn toiselle olkapäälleen ja tallusti edelleen.

Oliver kulki sinä päivänä viisi mailia nauttimatta sillä välin muuta kuin kuivan leipäpalansa ja hiukan vettä, jota hän silloin tällöin kerjäsi maantien varrella olevista taloista. Yön lähestyessä hän poikkesi eräälle niitylle ja ryömi heinäsuovan alle, jossa päätti levätä aamuun asti. Alussa häntä kovin pelotti, sillä tuuli suhahteli kaihomielisesti aukeilla kentillä, ja hän oli viluinen ja nälkäinen ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Mutta kun hän oli lisäksi väsynyt, vaipui hän pian uneen unohtaen koettelemuksensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi makuulta, oli hän kylmästä kankea ja niin nälkäinen, että hänen oli pakko lähimmässä kylässä ostaa ainoalla rahallaan pieni leivänpala. Hän oli kulkenut ainoastaan kolme mailia, kun taas tuli ilta, sillä hänen jalkansa olivat käyneet aroiksi ja säärensä niin voimattomiksi, että vapisivat. Vietettyään vielä toisen yön kylmässä, kosteassa ulkoilmassa hän oli niin heikko, että töin tuskin pääsi paikaltaan liikkumaan.

Hän pysähtyi jyrkän mäen juurelle odottamaan, kunnes postivaunut tulisivat, ja kerjäsi sitten almua ulkosyrjillä istuvilta matkustajilta, mutta ainoastaan harvat kiinnittivät huomiota häneen, ja nämäkin käskivät hänen odottaa, kunnes he olivat ehtineet mäen päälle, ja sitten näyttää heille, miten kauan hän jaksoi juosta kilpaa postivaunujen kanssa saadakseen pennyn. Oliver raukka koetti pysytellä kappaleen matkaa postivaunujen rinnalla, mutta jäi pian jälkeen väsymyksensä ja arkojen jalkojensa vaivaamana. Nähdessään sen matkustajat pistivät puolen pennyn lanttinsa takaisin taskuihinsa sanoen, että hän oli laiskuri raukka, jolle ei kannattanut antaa mitään, ja vaunut vierivät tiehensä jättäen jälkeensä ainoastaan pölypilven.

Muutamissa kylissä oli pylväihin maalattu suuria, koreavärisiä julistuksia, joissa ilmoitettiin, että kaikki kerjuusta tavatut henkilöt pantaisiin vankilaan. Tästä Oliver pelästyi niin pahoin, että koetti parhaansa mukaan jouduttaa kulkuaan. Toisissa kylissä hän seisahtui majatalon edustalle ja silmäili rukoilevin katsein jokaista ohikulkijaa. Tämä menettely päättyi useimmiten siten, että emäntä käski jonkun saapuvilla olevan renkinsä ajaa pois vieraan pojan, koska tämä oli varmasti aikeissa varastaa. Jos hän kerjäsi maalaistaloissa, niin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä uhattiin ärsyttää koirat hänen kimppuunsa, ja kun hän välistä uskalsi pistää nenänsä puodin ovesta sisään, niin hänelle puhuttiin köyhäintalon vahtimestarista, mikä uhkaus sai heti Oliverin sydämen nousemaan kurkkuun.

Lyhyesti sanottuna, ellei olisi ollut muuatta hyväsydämistä portinvartijaa ja ystävällistä vanhaa eukkoa, niin Oliver olisi päässyt kärsimyksistään samalla tavalla kuin hänen äitinsä, eli toisin sanoen, hän olisi aivan varmaan nääntynyt maantielle. Mutta portinvartija antoi hänelle juustoa ja leipää, ja vanha eukko, jolla oli haaksirikossa kadoksiin joutunut pojanpoika, joka ehkä vaelteli avojaloin jossain syrjäisessä maailmankolkassa, rupesi säälimään orpo raukkaa ja antoi hänelle sen vähän, mitä hänellä oli annettavaa, ja puhui samalla niin lempeitä ja ystävällisiä sanoja ja vuodatti niin osaaottavia kyyneleitä, että ne vaikuttivat Oliverin mieleen syvemmin kuin kaikki hänen kestämänsä kärsimykset.

Varhain seitsemäntenä aamuna Oliver saapui ontuen pieneen Barnetin kaupunkiin. Ikkunaluukut olivat vielä suljetut, kadut tyhjiä eikä ristinsieluakaan näkynyt valveilla. Aurinko nousi säteilevän kauniina, mutta sen kirkkaus osoitti vain pojalle, miten yksinäinen ja hyljätty hän oli istuessaan jalat verissä ja tomun peittämänä jääkylmillä kiviportailla.

Sitten alettiin vähitellen ottaa luukkuja ikkunoista, kierrekaihtimia vedettiin ylös ja ihmisiä alkoi näkyä liikkeellä. Muutamat pysähtyivät hetkeksi tarkastamaan Oliveria tai kääntyivät vilkaisemaan häneen, mutta kukaan ei antanut hänelle mitään eikä vaivautunut kysymään, mistä hän tuli. Hän ei rohjennut kerjätä, ja niin hän vain istui paikallaan.

Hän istui siten kauan aikaa kyyryssä kiviportailla, hämmästeli anniskelupaikkojen tavatonta runsautta, tuijotteli ohiajavia postivaunuja ja mietiskeli sitä omituisuutta, että ne muutamassa tunnissa helposti ja mukavasti suorittivat saman matkan, mihin hän oli tarvinnut kokonaisen viikon ja lisäksi urheutta ja sitkeyttä, mitkä ovat harvinaisia hänen ikäiselleen. Näistä mietteistä hänet herätti muuan poika, joka joitakin minuutteja aikaisemmin oli välinpitämättömästi kulkenut hänen ohitseen, mutta joka nyt oli tullut takaisin ja silmäili tutkivasti Oliveria kadun toiselta puolelta. Alussa hän ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, mutta poika seisoi niin kauan kiinteästi tuijottaen, että Oliver viimein nosti päänsä pystyyn ja vastasi katseeseen. Samassa poika astui kadun yli hänen luokseen ja sanoi:

— Halloo, toveri, miten on laitasi?

Poika oli suunnilleen hänen ikäisensä, mutta ihmeellisimpiä poikia, mitä Oliver oli milloinkaan nähnyt. Hänellä oli pystynenä, matala otsa, pienet, tuikeat, pahat silmät ja hyvin jokapäiväiset kasvot. Hän oli pieni ikäisekseen, hiukan vääräsäärinen ja niin likainen kuin ajatella saattaa, mutta kaikesta huolimatta hänellä oli aivan täysikasvuisen miehen ryhti ja olemus. Hattu istui niin kevyesti hänen päässään, että se uhkasi joka hetki pudota maahan ja epäilemättä olisi usein pudonnutkin, ellei poika olisi silloin tällöin taitavasti nytkäyttänyt päätään, jolloin se jälleen siirtyi entiselle paikalleen. Hänen yllään oli aikamiehen takki, joka ulottui kantapäihin asti. Hihansa hän oli käärinyt osaksi kaksinkerroin saadakseen kätensä vapaiksi, niin että voi työntää ne housuntaskuihinsa.

— Halloo, toveri, miten on laitasi? sanoi tämä kummallinen olio Oliverille.

— Olen kovin nälissäni ja väsynyt, vastasi Oliver kyyneleet silmissä. Olen kulkenut pitkän matkan — kävellyt seitsemän päivää.

— Kävellyt seitsemän päivää! Vai niin, silloin ymmärrän. Korkeampien määräyksestä, eikö niin? Mutta, lisäsi hän huomatessaan Oliverin ihmettelevän katseen, et näytä ymmärtävän minua.

Oliver myönsi, että niin oli laita.

— Kuolema ja kadotus, olepa sinä vihreä! huudahti nuorukainen. Kun minä sanon, korkeampien määräyksestä, niin tarkoitan, että olet saanut tuomion, ja kun kuljet saatuasi tuomion, niin et kulje suoraan eteenpäin, vaan aina ylöspäin etkä ollenkaan alaspäin. Oletko koskaan ollut myllyssä?

— Missä myllyssä? kysyi Oliver.

— Missä myllyssä? — No niin, siinä myllyssä, joka mahtuu kiviruukkuun [Poljettava mylly rangaistuslaitoksessa, jota varkaiden kesken sanottiin kiviruukuksi tai kivinutuksi.] ja joka käy sitä paremmin, mitä enemmän ihmisiä ruukussa asustaa, sillä silloin ei ole puutetta työntekijöistä. Mutta tule nyt kanssani, koska kerran tarvitset syötävää. Rahavarastoni ei ole tosin kehuttava — vain shillinki ja kuusi pennyä — mutta minä tarjoan niin kauan kuin riittää. Nousehan nyt pystyyn ja ala liikuttaa koipiasi.

Poika auttoi Oliverin seisaalle ja vei hänet sitten erääseen ruokatavarakauppaan, josta hän osti kappaleen sianlihaa ja leivän. Pitääkseen lihan puhtaana pölystä ja muusta liasta hän keksi älykkään keinon: hän kaivoi leivästä niin paljon sisusta pois, että liha mahtui leivän sisään. Nuori herrasmies kulki sitten leipä kainalossa erääseen majataloon ja saattoi Oliverin takarakennuksessa olevaan huoneeseen. Sinne hän tilasi pullon olutta, ja Oliver, joka uuden ystävänsä kehoituksesta otti osansa ruokavaroista, söi nyt runsaan ja vahvistavan aterian vieraan pojan katsellessa häntä vähän väliä tarkkaavaisesti.

— Lontooseenko olet matkalla? kysyi hän, kun Oliver oli lopettanut syöntinsä.

— Niin.

— Onko sinulla siellä asunto tiedossa?

— Ei…

— Entä rahaa?

— Ei ole.

Poika vihelsi ja työnsi kätensä niin syvälle housuntaskuihin kuin suuren takin hihat sallivat.

— Asutko sinä Lontoossa? kysyi Oliver.

— Asun kyllä, kun olen kotona, vastasi poika. Sinä haluaisit varmaankin jonkun makuupaikan yöksi, eikö totta?

— Kyllähän minä haluaisin. Kotoa lähdettyäni en ole nukkunut katon alla.

— Älä senvuoksi itke silmiäsi pilalle. Minäkin lähden Lontooseen tänä iltana, ja siellä tunnen erään vanhan kelpo miehen, joka antaa sinulle asunnon ilmaiseksi koskaan vaatimattakaan maksua, jos nimittäin joku tuttu herrasmies esittää sinut hänelle. Luuletkos, että hän tuntee minut? Eihän toki — ei suinkaan — ei millään muotoa — ei missään olosuhteissa.

Nuorukainen hymyili ikäänkuin osoittaakseen, että hänen viimeiset sanansa olivat leikillistä ivailua, ja tyhjensi sitten olutpullon.

Tämä odottamaton yösijan tarjous oli niin houkutteleva, ettei Oliver voinut sitä hylätä, varsinkin kun sitä miltei heti seurasi vakuutus, että mainittu vanha herra varmasti hankkisi Oliverille pian hyvän paikan. Tämä johti tuttavallisempaan keskusteluun, jolloin Oliver sai tietää, että hänen uuden ystävänsä nimi oli Jack Dawkins ja että tämä oli vanhan herran erikoinen suosikki ja uskottu.

Dawkinsin ulkoasu ei kylläkään ollut todisteena niistä eduista, joita hänen suosijansa vaikutusvalta hankki niille, jotka asettuivat hänen siipiensä suojaan, mutta koska hän puhui jokseenkin kevytmieliseen tapaan ja muun muassa mainitsi, että hänen lähimmät ystävänsä kutsuivat häntä enimmäkseen liikanimellä "Ovela taskuveijari", niin Oliver tuli siihen luuloon, että vanhan herran siveelliset varoitukset eivät olleet tähän mennessä vähääkään vaikuttaneet suosikin huolettomaan ja häilyväiseen luonteeseen. Tämän vuoksi hän päätti mahdollisimman pian voittaa vanhan herran luottamuksen puolelleen ja kieltäytyä Taskuveijarin lähemmästä tuttavuudesta, ellei tämä parantaisi tapojaan.

Kun Jack Dawkins ei tahtonut saapua Lontooseen ennen yön tuloa, niin kello oli jo lähes yksitoista, kun he tulivat Islingtonin tullin luo. Angelista he poikkesivat S:t John-tielle ja kulkivat pitkin köyhäintalon viereistä kapeaa kujaa, sen klassillisen alueen halki, jonka nimenä oli muinoin Hockley-in-the-Hole, sieltä Pienelle Saffron-mäelle ja edelleen Suurelle Saffron-mäelle. Taskuveijari riensi nyt eteenpäin aika kyytiä Oliver kintereillään.

Vaikka Oliverilla oli täysi työ pysyä oppaansa mukana, ei hän kuitenkaan malttanut olla vilkaisematta sivuilleen kulkiessaan. Taloissa oli joukko vähäisiä myymälöitä, mutta niiden ainoana tavaravarastona näytti olevan vain lapsia, jotka näinkin myöhäiseen vuorokauden aikaan liikuskelivat edestakaisin ovissa tai parkuivat huoneissa. Tässä yleisessä kurjuudessa kukoistivat nähtävästi ainoastaan kapakat, joiden suojissa alimpiin luokkiin kuuluvat irlantilaiset tappelivat sydämensä halusta. Täyteen rakennetuilla pihoilla ja kujilla, joita siellä täällä erosi pääkadusta, näkyi pieniä mökkiryhmiä, joissa juopuneet miehet ja naiset kirjaimellisesti rypivät loassa; ja useista porteista puikahti varovaisesti kadulle luihukatseisia miehiä kaikesta päättäen pahoissa aikeissa.

Oliver harkitsi juuri, eikö hänen ollut viisainta juosta tiehensä, kun he saapuivat Suuren Saffron-mäen juurelle, jossa hänen oppaansa tarttui häntä käsivarteen, työnsi erään Field Lanen lähellä sijaitsevan talon oven auki ja veti hänet käytävään sulkien sitten oven heidän jälkeensä.

— Kuka siellä on? huusi ääni ylhäältä vastaukseksi Taskuveijarin vihellykseen.

— Nokkia ja kynsiä! kuului vastaus.

Tämä tuntui olevan jokin tunnussana tai merkki, joka ilmaisi, että kaikki oli kunnossa, sillä pian heijastui käytävän peräseinästä himmeää kynttilänvaloa, ja miehen kasvot kurkistivat vanhojen keittiöportaiden särkyneen kaiteen lomista.

— Teitä on kaksi, sanoi mies kohottaen kynttilää ja varjostaen kädellä silmiään. Kuka se toinen on?

— Uusi toveri, vastasi Jack työntäen Oliverin esiin.

— Mistäpäin hän on?

— Hän on Grönlannista. Onko Fagin siellä ylhäällä?

— On, hän lajittelee parhaillaan nenäliinoja. Tulkaa nyt ylös! Kynttilä ja kasvot katosivat.

Oliver, joka toisella kädellään hapuili ympärilleen ja toisella piteli lujasti kiinni toveristaan, kiipesi vaivalloisesti ränstyneitä portaita ylös, kun sitävastoin hänen oppaansa astui niin varmasti, että saattoi huomata hänen varsin hyvin tuntevan paikat. Hän avasi erään sisähuoneen oven ja veti Oliverin muassaan sisään.

Huoneen katto ja seinät olivat vanhuuttaan mustuneet ja likaiset. Kaminan edessä oli pöytä, jolla oli olutpullon kaulaan sovitettu kynttilä, muutamia tinatuoppeja, leipää, hiukan voita ja tyhjä lautanen. Tulella olevassa paistinpannussa ritisi muutamia makkaroita ja sen vieressä seisoi, pitkä haarukka kädessä, vanha, ryppyinen juutalainen, jonka konnamaiselle, vastenmieliselle naamalle valui takkuinen, punainen tukka. Hänen yllään oli tahrainen, flanellinen aamunuttu, joka jätti kaulan paljaaksi. Hänen silmänsä vilkuivat vuoroin paistinpannua, vuoroin vaatenuoraa, johon oli ripustettu joukko nenäliinoja. Lattialla oli vieri vieressä muutamia järjestämättömiä, vanhoista säkeistä kyhättyjä vuoteita. Pöydän ympärillä istui neljä, viisi poikaa, joista ei kukaan ollut Taskuveijaria vanhempi, mutta kaikki ne polttivat pitkiä liitupiippuja ja joivat paloviinaa yhtä huolettomasti kuin aikamiehet. He kokoontuivat kaikki toverinsa ympärille, kun tämä kuiskasi jotain juutalaiselle, ja kääntyivät sitten katselemaan Oliveria, johon juutalainenkin nyt kiinnitti huomionsa pitäen yhä haarukkaa kädessään.

— Tässä hän on, Fagin, sanoi Jack Dawkins, ystäväni Oliver Twist.

Juutalainen irvisti, ojensi syvään kumartaen kätensä Oliverille ja lausui haluavansa tutustua häneen lähemmin. Sitten nuoret tupakoitsijat ympäröivät hänet ja puristivat hänen käsiään hyvin lujasti, etenkin sitä kättä, jossa hänen myttynsä oli. Eräs heistä oli niin kohtelias, että ripusti hänen hattunsa naulaan, ja toinen pisti ystävällisesti kätensä hänen taskuihinsa, ettei Oliverin tarvitsisi vaivautua tyhjentämään niitä ennen makuullemenoaan. Tämä avuliaisuus olisi ehkä mennyt pitemmällekin, ellei juutalainen olisi anteliaasti jaellut haarukallaan iskuja kohteliaitten nuorukaisten selkiin ja päihin.

— Olemme kovin iloisia saadessamme tutustua sinuun, Oliver, kovin iloisia, sanoi juutalainen. Ota makkarat tulelta, Taskuveijari, ja tuo kaminan ääreen tuoli Oliveria varten. Katselet nenäliinoja, vai kuinka, pikku ystäväiseni? Niitä on aika joukko, eikö totta? Olemme laskeneet ne, ennenkuin ne lähetetään pestäväksi; siksi ne nyt siinä riippuvat. Hah, hah, haa! Tämän puheen loppuosa herätti hauskan vanhan herran oppilaissa aika riemun, jonka vallitessa asetuttiin pöytään. Oliver söi annoksensa, ja sitten juutalainen sekotti hänelle katajaviinatotia käskien häntä heti juomaan sen, koska jonkun toisen piti käyttää samaa lasia. Oliver seurasi kehoitusta ja tunsi miltei heti, että hänet kanneltiin makaamaan säkkivuoteelle, jossa hän pian vaipui sikeään uneen.