KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Miten Oliver vietti aikansa arvoisain ystäviensä jalostavassa seurassa.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun taskuveijari ja Charley olivat lähteneet kaupungille tavallisiin puuhiinsa, Fagin käytti hyväkseen tilaisuutta pitääkseen Oliverille pitkän saarnan kiittämättömyyden julkeasta synnistä, johon Oliver silminnähtävästi oli erittäin suuressa määrin langennut poistuessaan huolestuneiden ystäviensä luota ja yrittäessään vielä kaiken lisäksi karata, kun hänen etsimiseensä oli uhrattu niin paljon aikaa ja varoja. Fagin pani suurta painoa siihen seikkaan, että hän oli ottanut Oliverin hoiviinsa ja ruokkinut häntä, kun tämä olisi ehkä ilman hänen apuaan nääntynyt nälkään. Sitten hän kertoi sangen surullisen ja liikuttavan jutun eräästä pojasta, jota hän oli samanlaisissa oloissa avustanut pelkästä ihmisrakkaudesta, mutta joka rupesi käyttämään väärin hänelle osoitettua luottamusta asettuen yhteyteen poliisin kanssa ja joka sitten valitettavasti eräänä kauniina päivänä hirtettiin Old Baileyssä. Fagin ei ollenkaan salannut, että tämä nuorukainen tuomittiin erään todistuksen nojalla, joka ei ollut totuudenmukainen, mutta joka Faginin oli ollut pakko rahalla hankkia pelastaakseen itsensä ja muutamia hyviä ystäviään. Loppujen lopuksi Fagin kuvaili synkin värein hirttämistempun vastenmielisiä puolia ja lausui kaikessa ystävyydessä sen toivomuksen, ettei hänen koskaan tarvitsisi toimittaa Oliveria tämän erittäin epämiellyttävän käsittelyn alaiseksi.

Pikku Oliverin suonissa veri miltei hyytyi, kun hän kuunteli juutalaisen sanoja, joiden synkän uhkauksen hän vain puolittain tajusi. Että yksinpä oikeuskin saattoi pitää viatonta syyllisenä, sen hän oli jo kokenut; ja että vanha juutalainen oli useammin kuin kerran suunnitellut ja pannut toimeen juonia raivatakseen tieltään hankaliksi käyneet rikostoverinsa, sitä hän ei pitänyt lainkaan mahdottomana, kun muisteli hänen ja Sikesin välisiä riitoja, jolloin usein kuuli viittauksia tuollaisiin salaliittoihin. Luodessaan arasti silmänsä ylöspäin ja kohdatessaan juutalaisen tutkivan katseen hän tunsi, että viekas lurjus pani mielihyvällä merkille hänen kalpeat kasvonsa ja vapisevat jäsenensä.

Juutalainen taputti Oliverin päätä hymyillen inhottavasti ja sanoi, että jos hän pitäisi kielensä aisoissa ja ryhtyisi liikeasioihin, niin heistä tulisi vielä hyvät ystävät. Sitten hän otti hattunsa, kääriytyi vanhaan, paikattuun päällystakkiin ja lähti lukiten oven jälkeensä.

Siten Oliver sai olla yksinään lopun päivää ja suureksi osaksi myöskin seuraavinakin päivinä näkemättä aamusta iltaan ainoatakaan ihmistä. Hänellä oli siis pitkinä tunteina yllin kyllin aikaa syventyä omiin surullisiin ajatuksiinsa, jotka alituisesti palasivat hänen hyvien ystäviensä luo ja siihen arvosteluun, jonka he jo kauan sitten olivat varmasti lausuneet hänestä. Viikon kuluttua juutalainen ei enää lukinnut ovea, ja Oliver saattoi nyt vapaasti liikkua talossa.

Kaikkialla oli kauhean siivotonta; mutta yläkerran huoneissa oli puukuvioilla varustetut uuninreunustat, avarat ovet, seinälaudoitukset ja kattomaalaukset, ja vaikka ne olivat tomun peittämiä ja liasta mustia, todistivat ne kuitenkin entistä loistoa. Näistä merkeistä Oliver päätteli, että talo oli kauan sitten, ennen vanhan juutalaisen syntymää, kuulunut paremmille ihmisille ja ollut ehkä silloin yhtä kaunis ja hauska kuin se nyt oli synkkä ja ikävä.

Hämähäkit olivat kutoneet verkkojaan joka nurkkaan, ja kun Oliver välistä astui hiljaa johonkin huoneeseen, juoksivat hiiret arkoina lattian yli koloihinsa. Paitsi niitä ei koko talossa näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ja usein, kun tuli pimeä ja hän oli väsynyt kuljeksimaan huoneesta toiseen, hän kyyristyi käytävän nurkkaan katuoven viereen ollakseen niin lähellä eläviä ihmisiä kuin mahdollista ja odotti siinä, kunnes juutalainen tai pojat palasivat.

Kaikissa huoneissa oli lahonneet akkunaluukut lujasti suljettu rautatangoilla, jotka oli upotettu syvälle ikkunapieliin; ainoastaan luukkujen yläosaan tehdyistä rei'istä pääsi tunkeutumaan hiukan valoa, joten huoneet kävivät vieläkin synkemmiksi, kun niissä oli omituisia varjoja. Pihanpuolella oli eräs ullakonakkuna, jonka edessä ei ollut luukkua, ja siitä Oliver usein raskain mielin tuijotti ulos voimatta kuitenkaan nähdä muuta kuin sekavan ryhmän katonharjoja, mustia savupiippuja ja talojen päätyjä. Välistä näkyi tosin pörröinen, harmahtava ihmispää kurkistelevan etäisen muurin takaa, mutta se katosi aina melkein samassa kuin oli ilmestynyt, ja kun Oliverin havaintoaseman ikkuna oli naulattu kiinni sekä monien vuosien sateesta ja savusta himmeä, niin hän saattoi ainoastaan hämärästi erottaa ulkopuoliset esineet. Ulkoa sitävastoin oli yhtä mahdotonta huomata häntä, kuin jos hän olisi istunut Pyhän Paavalin tuomiokirkon ylimmässä huipussa.

Eräänä iltapäivänä, kun Taskuveijari ja Charley valmistautuivat lähtemään illalla kaupungille, pisti edellisen päähän pitää erikoista huolla ulkoasustaan (rehellisyyden vuoksi mainittakoon, ettei tällainen huolenpito suinkaan kuulunut hänen tavallisiin heikkouksiinsa) ja sentähden hän armollisesti käski Oliveria avukseen siihen puuhaan.

Oliver oli hyvillään, kun sai olla hyödyksi, iloinen siitä, että hänen lähellään oli ihmisiä, vaikkapa kehnojakin, ja että hän saattoi tehdä näiden mieliksi kunniallisella tavalla. Senvuoksi hän ei vastustanut toisen ehdotusta, vaan selitti olevansa heti valmis, laskeutui lattialle polvilleen Taskuveijarin istuutuessa pöydälle, joten Oliver pääsi paremmin käsiksi hänen jalkoihinsa, ja ryhtyi sitten työhön, jota Taskuveijari nimitti "juoksuvälineiden siloittelemiseksi", mutta joka tavalliselle kielelle käännettynä merkitsi samaa kuin kenkien kiillottaminen.

Johtuiko se nyt vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, josta järjellinen olento nauttii, kun saa mukavasti istua pöydällä, polttaa piippuaan ja huolettomasti heilutella toista jalkaansa edestakaisin sill'aikaa kun hänen kenkiään harjataan eikä hänen tarvitse edes ajatella niiden vaivalloista riisumista tai jalkaan vetämistä, vai oliko tupakan hyvyys tai oluen suloinen maku pehmittänyt Taskuveijarin tunteet, kuinka tahansa, mutta lyhyesti sanottuna hän oli sillä hetkellä haaveilevassa ja hempeässä mielentilassa, mikä oli muuten vierasta hänen luonteelleen. Hän silmäili vähän aikaa Oliveria miettivän näköisenä, nosti sitten päätänsä, huoahti keveästi ja virkkoi puolittain itsekseen, puolittain Batesille:

— Mikä vahinko, ettei hän ole taituri!

— Sanoppas muuta, vastasi Charley, hän ei ymmärrä omaa parastaan.

Taskuveijari huokasi taas ja alkoi uudelleen polttaa. Charley Bates teki samoin, ja molemmat tupruttelivat hetken aikaa ääneti sauhuja piipuistaan.

— Et kai edes tiedä, mikä taituri on? kysyi Taskuveijari alakuloisesti.

— Kyllä, luulen melkein tietäväni, vastasi Oliver katsahtaen äkkiä ylöspäin. Se on var—, sinä olet itse niitä, eikö totta? kysyi Oliver keskeyttäen ensin aikomansa sanan.

— Aivan niin, vastasi Taskuveijari. Minua hävettäisi, jos olisin jokin muu. Näin sanoessaan hän tyrkkäsi rajusti hattuaan ja katsahti Charley Batesiin ikäänkuin kehoittasi tätä välttämään vastaan. — Minä olen taituri, sanoi Taskuveijari, ja samaa ammattia harjoittavat Charley, Fagin, Sikes, Nancy, Bet ja vieläpä koirakin, joka onkin paras kaikista.

— Se ei ainakaan koskaan juorua, lisäsi Charley.

— Ei, se ei edes haukahtaisi oikeuden edessä, ettei joutuisi kiikkiin, ei vaikkapa se sidottaisiin viikoksi todistaja-aitioon eikä annettaisi sille muruakaan ruokaa, arveli Taskuveijari.

— Ei, sitä se ei tekisi, myönsi Charley.

— Se on ovela koira. Muistatko, miten luihusti se silmäilee jokaista vierasta, joka nauraa tai laulaa sen läsnäollessa? jatkoi Taskuveijari. Entäs, kuinka se murisee kuullessaan viulunsoittoa, ja vihaa toisia koiria, jotka eivät ole samaa rotua kuin se itse?

— Se koira on aivan kuin kristitty ihminen, sanoi Charley.

Nämä sanat oli tarkoitettu koiran kykyjen ylistykseksi; huomautus oli kuitenkin paikallaan; sillä on olemassa paljon naisia ja herroja, jotka vaativat itselleen kristityn nimeä, mutta jotka ovat useissa tilanteissa aivan hämmästyttävästi Sikesin koiran kaltaisia.

— Mutta, sanoi Taskuveijari palaten alkuperäiseen keskusteluaiheeseen, sillä ei ole mitään tekemistä tämän keltanokan kanssa.

— Eipä kylläkään, vastasi Charley. Miksi et rupea Faginin oppilaaksi, Oliver?

— Ja luo onneasi kerta kaikkiaan? lisäsi Taskuveijari virnistäen.

— Sitten voisit vetäytyä syrjään rikkauksinesi ja elää herroiksi, kuten minäkin aion neljän karkausvuoden perästä, kun kolminaisuudesta on kulunut neljäkymmentäkaksi viikkoa, sanoi Charley Bates.

— Ei minua haluta, vastasi Oliver arasti, kunpa minut vain päästettäisiin pois täältä. Minä — minä tahtoisin mieluimmin lähteä tieheni.

— Ja Fagin tahtoo, että jäisit tänne! sanoi Charley. Oliver tiesi sen varsin hyvin, ja kun hän arveli, että hänen oli vaarallista lausua toivomuksiaan julki liian avoimesti, niin hän vain huokasi ja jatkoi kenkien kiillottamista.

— Lähteä! huudahti Taskuveijari. Eikö sinussa ole hitustakaan ylpeyttä? Tahtoisitko taas mennä ystäviesi taakaksi? Mitä?

— Hyi olkoon! sanoi nuori Bates vetäen taskuistaan muutamia silkkisiä nenäliinoja ja heittäen ne kaappiin. Sehän on kerrassaan halpamaista.

— Minä en voisi menetellä sillä tapaa, sanoi Taskuveijari ylpeän paheksuvasti.

— Mutta sinä voit kuitenkin jättää ystäväsi pulaan ja antaa hänen kärsiä rangaistuksen, jonka itse olet ansainnut, huomautti Oliver puolittain hymyillen.

— Niin, sanoi Taskuveijari heilauttaen piippuaan, tuo tapahtui Faginin tähden, sillä nuuskijat tietävät meidän olevan yksissä puuhissa, ja hän olisi pian joutunut kiipeliin, ellemme me olisi kadonneet paikalta. Sehän siihen oli syynä, eikö totta, Charley?

Bates nyökkäsi ja aikoi sanoa jotakin, mutta samassa hänen mieleensä muistui Oliverin pako niin elävästi, että hän purskahti yht'äkkiä nauramaan, jolloin tupakansavu, jota hän juuri hengitti sisäänsä, meni väärään kurkkuun aiheuttaen yskänkohtauksen, joka kesti useita minuutteja.

— Katsohan näitä, sanoi Taskuveijari vetäen esille kourallisen shillingin ja puolen pennyn rahoja. Tämä elämä on hauskaa! Mitä sillä on väliä, mistä lantit ovat kotoisin? Kas niin, sinä saat nämä; kyllä niitä on enemmän siellä, mistä ne kaappasin. Etkö tahdo, mitä? — No, oletpa sinä sentään aikamoinen paksupää!

— Eikö hän olekin turmeltunut, vai mitä arvelet, Oliver? kysyi Charley Bates. Hän kuolee ihan varmasti hampputautiin, vai mitä luulet?

— Minä en tiedä, millaista se on, vastasi Oliver katsellen ympärilleen.

— Sen minä näytän pian sinulle, hyvä toveri, sanoi Charley. Näin sanoen hän tarttui kaulaliinansa toiseen päähän, ojensi sen suoraan ylöspäin ja antoi päänsä retkahtaa olkapäälle päästäen samalla omituisen äänen hampaittensa välistä. Tällä vilkkaalla elehtimisellä hän osoitti, että hampputautiin kuoleminen ja hirsipuuhun joutuminen olivat sama asia.

— Sitä se vain on, niin, sanoi Charley. Katso, Jack, kuinka hän mulkoilee! En ole eläissäni nähnyt toista noin mainiota toveria kuin tuo poika; hän naurahtaa minut vielä ihan varmaan kuoliaaksi. Kun Charley oli taas nauranut sydämensä pohjasta, ryhtyi hän jälleen polttamaan kyyneleet silmissä.

— Sinä olet saanut huonon kasvatuksen, sanoi Taskuveijari katsellen mielihyvällä kenkiään, kun Oliver oli lopettanut niiden kiillottamisen. Mutta kyllä Fagin sinusta sentään jotakin saa; muutoin hän epäonnistuu ensimmäisen kerran elämässään. Sinun on siis parasta alkaa heti, sillä ammattiin sinä kumminkin joudut, ennenkuin osaat aavistaakaan, ja nyt kulutat vain aikaa hukkaan, Oliver.

Nuori herra Bates liitti tähän neuvoon muutamia omatekoisia siveellisiä varoituksia, ja kun hän ei enää niitä keksinyt, alkoi hän yhdessä ystävänsä kanssa laveasti ja värikkäästi kuvailla niitä lukemattomia riemuja, joita heidän elämänsä tarjosi. He vakuuttivat yhä uudelleen Oliverille, että tämän oli viisainta voittaa viipymättä Faginin suosio puolelleen niillä tietyillä keinoilla, joilla hekin olivat sen saavuttaneet.

— Ja pane tarkoin mieleesi, Nolly, sanoi Taskuveijari, kun kuuli juutalaisen avaavan ulko-ovea, että ellet rupea puhaltamaan vilkuttimia ja tikittäjiä —.

— Ei sinun kannata pulma tuolla tapaa, huomautti Charley Bates. Eihän hän ymmärrä, mitä sinä tarkoitat.

— No niin, ellet ota nenäliinoja ja kelloja, toisti Taskuveijari oikaisten sanansa Oliverin käsityskyvyn mukaisiksi, niin ne ottaa joku toinen, ja se on vahingoksi sekä sinulle että niille, jotka ne menettävät, ja onhan sinulla aivan yhtä suuri oikeus niihin kuin muillakin.

— Aivan oikein, aivan oikein, sanoi juutalainen, joka oli tullut sisään Oliverin huomaamatta. Se on selvä kuin päivä, selvä kuin päivä. Luota vain Taskuveijariin, poikaseni. Hah, hah, haa! Hän osaa ammattinsa katkismuksen ulkoa!

Vanha mies hieroi tyytyväisenä kämmeniään vahvistaessaan Taskuveijarin esitystä ja myhäili katsellessaan kelvollista oppipoikaansa.

Keskustelua ei tällä kertaa enää jatkettu, sillä juutalainen oli tuonut mukanaan Betsy neidin ja erään herran, jota Oliver ei ollut ennen nähnyt. Tämä vieras, jota Taskuveijari kutsui Tom Chitlingiksi, oli viipynyt hetken aikaa portailla vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia neidin kanssa, mutta astui nyt huoneeseen.

Herra Chitling oli Taskuveijaria vanhempi, luultavasti noin kahdeksantoistavuotias, mutta hän kohteli jälkimmäistä ilmeisen kunnioittavasti, mikä osoitti, että hän tunsi itsensä huonommaksi tämän rinnalla, mitä tulee lahjakkuuteen ja ammattitaitoon. Hänellä oli pienet tihrusilmät ja rokonarpiset kasvot sekä yllään nahkalakki, tumma takki, tahraiset housut ja nahkaesiliina. Hänen ulkoasunsa oli oikeastaan sangen puutteellinen, mutta hän selitti ikäänkuin puolustuksekseen, että hänen "aikansa" oli päättynyt vasta tunti takaperin eikä hän senvuoksi ollut vielä ehtinyt pitää huolta puvustaan, kun oli viimeiset kuusi viikkoa käyttänyt univormua. Herra Chitling lisäsi suuttuneen näköisenä, että siinä laitoksessa, mistä hän juuri oli tullut, oli alettu puhdistaa vaatteita sauhuttamalla, mikä oli aivan perustuslain vastaista, sillä liika kuumuus poltti ne piloille eikä niistä maksettu minkäänlaista korvausta. Yhtä laiton oli se uusi määräys, että tukka piti leikattaman lyhyeksi. Lopuksi herra Chitling selitti, ettei ollut neljäänkymmeneenkahteen kuolettavan pitkään ja rasittavaan työpäivään saanut maistaa pisaraakaan ja "menisi vaikka roviolle poltettavaksi, ellei hänen kurkkunsa ollut nyt yhtä kuiva kuin kalkkikori".

— Mistä luulet tämän herran tulevan, Oliver? kysyi juutalainen virnistäen, kun toiset pojat toivat pöydälle viinapullon ja lasin.

— Minä — minä en tiedä, herra, vastasi Oliver.

— Kuka tuo on? kysyi Tom Chitling katsahtaen halveksivasti Oliveriin.

— Muuan nuorista ystävistäni, vastasi juutalainen.

— Hän saa kiittää onneaan, sanoi nuori mies luoden merkitsevän katseen Faginiin. Älä välitä, mistä minä tulen, poikaseni, kyllä sinä pian löydät tien sinne, siitä lyön vaikka vetoa.

Pojat nauroivat tälle sukkeluudelle, ja kun samasta asiasta oli laskettu enemmänkin leikkiä, kuiskasivat he muutamia sanoja juutalaiselle ja lähtivät sitten tiehensä.

Kun uusi tulokas ja Fagin olivat hetken aikaa puhelleet kahden kesken, siirsivät he tuolinsa uunin ääreen. Juutalainen sijoitti Oliverin viereensä istumaan ja johti keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden arveli huvittavan kuulijoita. Hän puhui ammatin suurista eduista, Taskuveijarin taitavuudesta, Charley Batesin herttaisuudesta ja omasta anteliaisuudestaan. Viimein nämä puheenaiheet alkoivat tuntua perinpohjin käsitellyiltä ja samoin näytti olevan herra Chitlingin laita (sillä kuritushuoneessa vietetyt viikot ovat väsyttäviä) ja senvuoksi Betsy neitikin poistui, joten seura saattoi käydä levolle.

Tästä päivästä lähtien Oliver jätettiin harvoin yksikseen; sitävastoin hän sai olla miltei alituisesti molempien poikien seurassa ja katsella joka päivä vanhaa varkausleikkiä, joka toistettiin säännöllisesti — osanottajien huviksi vai Oliverin opiksiko, sen tiesi herra Fagin parhaiten. Välistä vanhus kertoi heille juttuja ryöstöistä, joita hän oli nuorempana ollessaan suorittanut, esittäen ne niin huvittavalla tavalla, ettei Oliverkaan voinut olla nauramatta, vaikka hän katsoikin asiaa toiselta kannalta.

Lyhyesti sanoen, viekas juutalainen oli kietonut Oliverin verkkoonsa, ja kun hän oli synkän yksinäisyyden avulla saanut pojan pitämään mitä seuraa tahansa parempana kuin omia surullisia ajatuksiaan ja siten valmistanut hänen mielensä otolliseksi, alkoi hän vähitellen valaa lapsen sieluun sitä myrkkyä, jonka oli määrä mustuttaa se ikiajoiksi.