KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Murto.

— Halloo! huusi luja, karkea ääni heti, kun he olivat astuneet eteiseen.

— Älä nyt hiidessä nosta sellaista melua! vastasi Sikes ja telkesi oven. Toimita tänne valoa, Toby.

— Ahaa, toveri! sanoi sama ääni. Kynttilä, Barney, kuuletko? Näytä herralle tietä, Barney, mutta herää ensin itse, jos niin suvaitset!

Puhuja tuntui heittävän saapaspihdin tai jonkun sentapaisen esineen sitä henkilöä kohti, jota tahdottiin saada heräämään; sillä joku iso puukappale kuului putoavan lattiaan, ja sitten seurasi epäselvää murinaa, ikäänkuin joku juuri heräisi unestaan.

— Etkö sinä vielä kuule? huusi sama ääni. Täällä on Bill Sikes eteisessä eikä kukaan ole häntä vastaanottamassa, ja sinä vetelet siinä unta, ikäänkuin olisit hotkaissut ainakin seitsemän annosta ooppiumia nahkoihisi! Saatko jo silmäsi auki vai tahdotko jotakin kovempaa kalloosi?

Pari tohvelipohjaista jalkaa sipsutti nyt, kiireesti lattian poikki, ja oikeanpuoleisesta ovesta ilmestyi ensin heikkoa valoa ja sitten sama henkilö, joka tässä kertomuksessa jo on esiintynyt Saffron Hillin kapakan honottavana viinurina.

— Herra Sikes, huudahti Barney iloisesti, mutta ehkä vaan teeskennellen; tervetuloa, herra, astukaa sisään!

— Kas niin, kömmi nyt sinä ensin, sanoi Sikes sysäten Oliveria edellään. Lähde vaan liikkeelle, muuten survon kantapääsi mäsäksi!

Kiroten pojan hitaisuutta Sikes sai Oliverin sysätyksi matalaan, pimeään huoneeseen, jossa oli savuava kamiina, muutamia rikkinäisiä tuoleja, pöytä sekä hyvin törkeän näköinen vuode. Siinä virui selällään muuan mies, jalat nostettuina vuoteen alapään laidalle, niin että ne olivat päätä paljoa ylempänä, ja suussa hänellä oli pitkä savipiippu. Hänellä oli yllään nuuskanvärinen takki, jossa oli suuret messinkinapit, sitruunankeltainen kaulaliina, karkeat, kirjavat liivit sekä keltaiset housut Herra Crackitilla, sillä se hän oli, ei ollut kovin paljon tukkaa eikä partaa, mutta se vähä, mikä hänellä oli päässään tai kasvoissaan, oli punertavan väristä ja kierretty pitkiksi, korkkiruuvin muotoisiksi suortuviksi, joita hän joskus kaapi likaisilla, vaskisormusten koristamilla sormillaan. Mitaltaan hän oli hieman yli keskisuuruuden, ja hänen jalkansa olivat ohuet kuin tulitikut; mutta tämä asianhaara ei häntä estänyt ihailemasta pitkävartisia saappaitaan, joita hän nyt, niiden ylevässä asemassa, katseli nähtävällä mielihyvällä.

— Bill poikaseni, sanoi tämä olento, kääntäen päätään ovea kohti, minua ilahuttaa nähdä sinua. Minä jo pelkäsin, että olet luopunut koko hommasta, ja siinä tapauksessa minun olisi täytynyt yksinäni panna alttiiksi oma kallisarvoinen persoonani. Äläppäs!

Tämän viimeisen huudahduksen hän lausui hyvin kummastuneen näköisenä, kun hänen silmänsä sattuivat Oliveriin, jota Toby Crackit nyt alkoi tarkastella istualtaan.

— Poika se on — ymmärräthän, se niin! huomautti Sikes ja siirsi tuolinsa lähemmä tulta.

— Herra Faginin poika, selitti Barney virnistäen.

— Vai niin, vai Faginilta! lausui Toby, katsellen Oliveria kiireestä kantapäähän. Tuleepa tuosta oikein kullan arvoinen taituri, jos on tarvis nipistää jotakin ämmien hameensäkeistä kirkonmenojen aikana. Sen viaton naama on sama kuin pääoma.

— No, anna olla, keskeytti Sikes äreästi, kumartui ystävänsä puoleen ja kuiskasi hänelle korvaan muutamia sanoja, joista Crackit purskahti kimeään nauruun ja kunnioitti Oliveria pitkällä, ihmettelevällä katseella.

— Ja nyt, sanoi Sikes, jälleen istuutuen, jos teillä on mitään syötävää tai juotavaa, niin älkää kuhnailko! Siitä tulisi lisää ryhtiä, ainakin minulle. Istu tänne uunin ääreen, poika, ja lepää vähän: sillä tänä yönä sinun on taas lähdettävä liikkeelle, vaikk'ei kovin kauas.

Oliver katsahti Sikesiin arasti, nosti tuolin lähelle uunia ja nojasi kivistävää päätänsä käsiään vasten, tuskin tietäen, missä oli tai mitä hänen ympärillään tapahtui.

— Kas tässä! sanoi Toby, kun nuori juutalainen toi pöydälle ruuan jäännöksiä ynnä pullon. Juokaamme hyvien markkinain malja! Hän nousi seisaalle maljan kunniaksi, laski piippunsa varovasti nurkkaan, lähestyi pöytää, täytti lasin viinalla ja tyhjensi sen. Sikes seurasi esimerkkiä.

— Tippanen pojallekin, lausui Toby ja kaatoi viinilasiin vähän viinaa. Kallista kurkkuusi, viaton sielu!

— Oikeastaan minä — vakuutteli Oliver, katsoen Tobyyn rukoilevasti; minä en oikein —.

— Anna pisara mennä! uudisti Toby. Luuletko, etten ymmärrä, mikä tekee sinulle hyvää? Bill, käske sitä juomaan.

— Lienee parasta, että tottelet, sanoi Sikes ja taputti toista laskuaan. Hitto vie, eikö tuosta ole enemmän kiusaa kuin kokonaisesta komppaniasta Taskuveijareita? Juo, senkin kallittava vintiö, juo, sanon minä!

Pelästyneenä molempien miesten uhkauksista Oliver tyhjensi äkkiä lasin sisällyksen ja joutui heti suonenvetoiseen yskänpuuskaan, joka huvitti suuresti Barneytä ja Crackitia, saaden yrmeän Sikesinkin hymyilemään.

Kun Sikes sitten Oli tyydyttänyt nälkänsä, heittäytyivät molemmat rosvot pitkälleen parille tuolille nukkuakseen vähän aikaa. Oliver, joka ei voinut syödä muuta kuin pienen palasen leipää, jäi istumaan paikalleen tulen ääreen, ja Barney suoristihe lattialle, liki kamiinan syrjää, käärittynä vuoteenpeitteeseen.

He nukkuivat tai ainakin näyttivät nukkuvan hetken aikaa, sillä kukaan ei liikkunut paitsi Barney, joka pari kertaa nousi lisäämään hiiliä kamiinaan. Oliver vaipui raskaaseen uneen, jossa hän oli harhailevinaan pitkin pimeitä kujia, synkkiä hautuumaita ja muita sinä päivänä näkemiään paikkoja, mutta äkkiä hänet herätti Toby Crackit, joka nousi makuulta ja ilmoitti, että kello oli jo puoli kaksi.

Silmänräpäyksessä olivat toisetkin jalkeilla ja ryhtyivät matkavalmistuksiin. Sikes ja Crackit käärivät kaulansa ja leukansa suuriin, tummiin liinoihin ja ottivat, ylleen päällystakkinsa, ja Barney avasi kaapin, josta otti esille kaikenlaisia työkaluja ja pisti ne kiireesti heidän taskuihinsa.

— Paukkurit tänne, Barney! sanoi Toby.

— Tässä ne ovat, vastasi Barney näyttäen paria pistoolia. Te olette itse ne ladannut.

— Hyvä, hyvä, sanoi Toby, sujahuttaen ne taskuunsa. Entäs pihdit?

— Ne ovat jo minulla, selitti Sikes.

— Tiirikat, meisselit, salalyhdyt — onko kaikki kunnossa? kysyi Crackit, kiinnittäen käyräpäisen sorkkaraudan takkinsa sisäpuolelle ommeltuun nauhaan.

— Kaikki on kuten pitääkin, vastasi hänen toverinsa. Anna tänne palikat, Barney; nyt on jo aika lähteä.

Barney toi hänelle kaksi tukevaa nuijaa, joista Sikes antoi loisen Tobylle; sitten hän kääri Oliverin hartioille ennenmainitun vaipan.

— Kas niin! huudahti Sikes ja ojensi kätensä.

Oliver, joka oli aivan pökerryksissä ponnistuksesta, ummehtuneesta ilmasta ja saamastaan ryypystä, antoi hänelle kätensä vastustelematta.

— Tartu hänen toiseen käteensä, Toby, sanoi Sikes. Barney, mene tähystämään!

Tämä meni ulos ja palasi pian ilmoittaen, että kaikki oli hiljaa. Molemmat rosvot lähtivät siis liikkeelle, Oliver keskellään, ja suljettuaan oven Barney kääriytyi jälleen peittoonsa ja makasi pian syvässä unessa.

Yö oli sysimusta. Sumu oli yhä tihennyt, ja vaikk'ei satanut, oli ilma kuitenkin niin kostea, että Oliverin tukka ja kulmakarvat pian kävivät ihan kankeiksi niistä puoleksi jäätyneistä vesihöyryistä, jotka täyttivät ilman. He menivät sillan yli sitä valoa kohti, joka oli näkynyt edellisenä iltana. Matka ei ollut pitkä, ja siten he olivat pian saapuneet Chertseyhin.

— Mennään vaan läpi kaupungin! kuiskasi Sikes. Tällaisena yönä ei ketään ole liikkeellä meitä näkemässä.

Toby suostui siihen, ja he kulkivat nopeasti pitkin pienen kaupungin pääkatua, joka tähän aikaan oli aivan autio. Siellä täällä välkkyi valoa jostakin sänkykamarista, ja joskus kuului käheätä koiranhaukuntaa. Mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt, ja kellon lyödessä kaksi he jo olivat kaupungin ulkopuolella.

Kiireisin askelin ne nyt poikkesivat eräälle ajotielle, joka vei vasemmalle. Noin neljännesmailin astuttuaan he pysähtyivät yksinäisen talon eteen, jota ympäröi korkea kiviaita. Toby Crackit kiipesi sen harjalle suoraa päätä, ennenkuin ehti edes henkeäkään vetää.

— Nyt poika tänne! sanoi Toby. Puske se ylös, kyllä minä sen korjaan.

Ennenkuin Oliver kerkesi ajattelemaankaan, sieppasi Sikes häntä kainalosta ja samassa makasivat hän ja Toby aidan sisäpuolella ruohossa. Sikes tuli pian perässä, ja sitten he varovasti hiipivät rakennusta kohti. Nyt Oliver älysi ensi kerran, että heidän yöllisen retkensä tarkoituksena oli murtovarkaus ja ehkä murhakin. Kauhun valtaamana hän pani kätensä ristiin ja päästi vasten tahtoaankin puolinaisen tuskanhuudon. Hänen silmissään musteni; kylmä hiki peitti hänen kelmeät kasvonsa; hän oli kuin halvattu ja vaipui polvilleen.

— Nouse pystyyn! puhisi Sikes, joka värisi raivosta ja veti taskustaan pistoolin; ylös heti, tai muuten ammun aivot kallostasi!

— Jumalan tähden antakaa minun mennä! pyysi Oliver, päästäkää minut irti, vaikka kuolisin tuolla ulkona! En minä koskaan enää tule Lontooseen! Armahtakaa minua älkääkä pakottako minua varkaaksi. Kaikkien niiden hyvien enkelien tähden, jotka asuvat taivaassa, armahtakaa minua!

Mies, jolle nämä sanat lausuttiin, kirosi kauheasti ja viritti jo pistoolin, mutta samassa Toby löi sen maahan hänen kädestään, painoi kätensä Oliverin suuta vasten ja laahasi hänet talon luo.

— Hiljaa! lausui Toby, se tapa ei sovi täällä. Jos vielä kerran avaat suusi, lyön sinua nuijalla päähän, ja se keino on yhtä varma eikä suotta herätä melua. Kuules, Bill, riko nyt tuo luukku! Kyllä minä olen vanhempienkin miesten nähnyt juonittelevan tällä tapaa kylmänä yönä, mutta tottahan talttuu. Sikes kiroili Faginia, joka oli hänelle toimittanut tärkeään yritykseen tuollaisen pojan kuin Oliver, ja teki sorkkaraudalla voimainsa takaa työtä, mutta ilman huomattavaa meteliä; muutamien ponnistusten jälkeen, joita Tobykin auttoi, kääntyi puheena oleva luukku auki. Se oli pieni ristikkoakkuna talon takasivulla, noin viisi jalkaa korkealla maasta, ja kuului vähäiseen pesutupaan eli panimohuoneeseen, joka oli käytävän päässä. Aukko oli niin pieni ettei talon puolesta oltu arveltu sen tarvitsevan varmempaa suojaa; mutta se oli sentään siksi iso, että Oliverin kokoinen poika siitä voi päästä sisään. Kun Sikes taitavasti käsitteli vehjettänsä, oli ristikkokin pian irrotettu, niin että aukko oli vapaa.

— Kuule nyt, pikku veijari! kuiskasi Sikes, ottaen esille salalyhdyn, jonka valon hän käänsi suoraan vasten Oliverin kasvoja. Pistän sinut tuosta sisään. Ota tämä lyhty, astu hiljaa ylös portaita ja sitten suoraan käytävän läpi pääovelle. Sen sinä avaat ja päästät meidät sisään.

— Se on teljetty poikkitangolla, johon et kai ulotu, huomautti Toby. Nouse siis tuolille; eteisessä niitä on kolme kappaletta, ja kaikissa on vanhan rouvan komea vaakuna, sininen sarvikuono ja kultainen harava.

— Etkö voi olla vaiti? ärjäsi Sikes uhkaavasti. Onko pesutuvan ovi auki?

— Ihan ammollaan, vastasi Toby, katsottuaan akkunasta sisään. Onpa se hassua — ne jättävät oven auki sitä varten, että koira, jonka makuupaikka on täällä, pääsisi jalottelemaan käytävässä, kun ei sitä enää nukuta. Hah, haa, Barney sai sen eilisiltana niin somasti houkutelluksi täältä pois!

Vaikka Crackit puhui niin hiljaa, että hänen sanojaan tuskin kuuli, ja hihitti melkein äänettömästi, käski Sikes kuitenkin tylysti häntä vaikenemaan ja ryhtymään työhön. Toby totteli käskyä, otti salalyhtynsä esille, pani sen maahan, ja nojautui sitten eteenpäin, pää akkunan alareunaa vasten ja kädet lujasti kiinni polvissa, niin että hänen selkänsä oli kuin siltana. Sikes nousikin heti hänen selkäänsä ja sysäsi Oliverin aukosta sisälle jalat edellä eikä päästänyt irti hänen kaulustaan, ennenkuin Oliver seisoi turvallisesti lattialla.

— Ota tämä lyhty, sanoi Sikes, silmäiltyään huonetta. Näetkö edessäsi portaat?

— Melkein puolikuolleena vastasi Oliver myöntäen, ja Sikes viittasi pistoolinpiipulla käytävän toista päätä kohti ja huomautti hänelle vielä, että hänet saattoi täältä akkunasta ampua käytävän toiseen päähän asti ja että jos hän vähänkään juonittelisi, niin ammuttaisiin hänet heti kuoliaaksi.

— Siihen ei kulu minuuttiakaan, sanoi vielä Sikes. Heti kun sinut päästän kädestäni, toimitat tehtäväsi. Vaiti!

— Mitä se on? kysyi toinen.

He kuuntelivat tarkasti.

— Ei mitään, sanoi Sikes ja päästi Oliverin lähtemään. Eteenpäin mars!

Sillä lyhyellä ajalla, jona Oliverilla oli tilaisuutta malttaa mieltänsä, hän oli tehnyt lujan päätöksen rientää ylös portaita ja nostaa melua, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Tässä mielessä hän lähti astumaan varmoin, tosin äänettömin askelin.

— Tule takaisin! huusi Sikes äkkiä kovaa. Takaisin, kuuletko? Pelästyneenä tästä odottamattomasta käänteestä ja kovasta huudosta, joka kuului heti sen jälkeen, Oliver pudotti lyhtynsä eikä tiennyt, pitikö mennä eteenpäin vai paeta takaisin.

Sama huuto uudistui — kynttilän valoa häämötti — portaitten yläpäässä näkyi pari pelästynyttä, puoleksi pukeutunutta miestä — välähdys — pamaus — savua — romahdus, ikäänkuin jotakin olisi särkynyt — ja sitten hän horjui takaperin.

Sikes oli hetkeksi hävinnyt; mutta pian hän taas ilmestyi akkunaan ja tarttui Oliverin kaulukseen, ennenkuin savu oli ehtinyt haihtua. Hän laukaisi oman pistoolinsa miehiä kohti, jotka jo peräytyivät, ja tempasi pojan ylös akkunasta.

— Pidä paremmin kiinni minusta, sanoi Sikes, vetäessään hänet akkunasta ulos. Anna tänne kaulaliina! Ne ovat osuneet häneen. Riennä, Toby! Pojasta juoksee niin kirotusti verta.

Oliver kuuli kimeän kellon soivan, ja siihen liittyi ampuma-aseiden paukkina ja juoksevain ihmisten kirkuna — sitten hän tunsi itseään kiireesti kannettavan pitkin epätasaista maata. Vähitellen kuului meteli yhä kauempaa, kuolettava kylmyys värisytti hänen ruumistaan — eikä hän enää nähnyt eikä kuullut mitään.