TOINEN LUKU.

Oliver Twistin kasvusta, kasvatuksesta ja ruuasta.

Lähinnä seuraavien kahdeksan, kymmenen kuukauden aikana Oliver joutui järjestelmällisesti harjoitetun petoksen uhriksi — häntä ruokittiin pullon avulla. Köyhäintalon viranomaiset tekivät orvon pienokaisen puutteenalaisesta ja hyljätystä asemasta asianmukaisen ilmoituksen seurakunnan viranomaisille. Seurakunnan viranomaiset kyselivät arvokkaasti köyhäintalon viranomaisilta, eikö "talossa" ollut sattumalta ketään naista, joka kykenisi antamaan Oliver Twistille sitä hoitoa ja ravintoa, jonka tarpeessa hän oli. Köyhäintalon viranomaiset vastasivat hyvin sävyisästi ei, jolloin seurakuntaviranomaiset selittivät jalomielisesti ja ihmisrakkauden valtaamina, että hänestä pidettäisiin huolta tai toisin sanoen hänet lähetettäisiin erääseen mailin päässä kaupungista sijaitsevaan köyhäintalon haaraosastoon, jossa kaksi- tai kolmekymmentä muuta nuorta köyhäinlain rikkojaa temmelsi päivät pitkät lattialla vailla liikojen vaatteitten ja ylen runsaan aterian aiheuttamaa kiusaa, jolloin heitä piti äidillisesti silmällä eräs vanhanpuoleinen rouvashenkilö, jolle maksettiin rangaistavien puolesta seitsemän ja puoli pennyä viikossa kutakin pientä päätä kohti. Seitsemän ja puolen pennyn viikkomaksulla voi hankkia yllin kyllin hyvää ravintoa lapselle; sillä saa koko joukon enemmänkin kuin tarvitaan kuormittamaan sen vatsa liiaksi ja saattamaan se levottomaksi. Vanhahko rouvashenkilö oli viisas ja kokenut nainen; hän tiesi, mikä oli lapselle hyödyksi, ja koska hänellä samalla kertaa oli erittäin selvä käsitys siitä, mikä oli hyödyksi hänelle itselleen, käytti hän suurimman osan viikkomaksusta omaan laskuunsa ja pani hänen huostaansa uskotun kasvavan suvun vielä niukemmille muona-annoksille kuin alkuaan oli määrätty. Hän keksi siten mahdollisuuden mahdottomaksi havaitussa ja osoitti siis olevansa suuri kokeilijafyysikko.

Jokainen tuntee kertomuksen eräästä toisesta kokeilijafyysikosta, joka puolusteli sitä mielenkiintoista teoriaa, että hevonen voi aivan hyvin elää syömättä ja joka todistikin tämän niin erinomaisesti, että opetti oman hevosensa syömään ainoastaan pari oljenkortta päivässä ja olisi epäilemättä myös tehnyt ainoalaatuisen tulisen ja komean eläimen, joka ei olisi syönyt ollenkaan, ellei se olisi kuollut täsmälleen kaksikymmentäneljä tuntia ennen kuin olisi saanut ensimmäisen hyvälle maistuvan ilma-annoksensa. Suureksi haitaksi sille kokeilulle, mitä tämä nainen, jonka huolehdittavaksi Oliver oli jätetty, harjoitti, johti hänen järjestelmänsä useimmissa tapauksissa aivan samaan tulokseen. Sillä samalla hetkellä kuin lapsen onnistui elää pienimmällä mahdollisella määrällä huonointa ajateltavissa olevaa ravintoa, tapahtui harmillista kyllä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, että se tuli sairaaksi puutteesta ja kylmästä tai pääsi huomaamatta pahoin polttamaan itsensä tai tukehtui tapaturmaisesti, ja jok'ainoassa tällaisessa tapauksessa sai onneton pieni olento kutsun toiseen maailmaan yhtyäkseen siellä niihin isiin, joista se ei ollut täällä mitään tiennyt.

Kun joskus pidettiin tavallista tarkempi tutkimus, mikä tapahtui, kun jotakin lasta ei oltu huomattu vuodetta kokoon paiskattaessa tai oli vahingossa kaltattu kuoliaaksi kylvetettäessä — vaikkakin viimemainitun kaltaiset tapaturmat olivat sangen harvinaisia, koska kasvatuslaitoksessa oli ainoastaan poikkeustapauksissa jotain kylpyä muistuttavia toimituksia — saattoivat valamiehet päättää tehdä tunkeilevia kysymyksiä, tai seurakuntalaiset ruveta niin kapinallisiksi, että allekirjoittivat vastalausekirjelmän; mutta lääkärin ja vahtimestarin todistukset tukahduttivat kyllä nopeasti nämä hävyttömyydet. Ensinmainittu oli aina avannut ruumiin eikä ollut huomannut siinä mitään — mikä muuten olikin hyvin uskottavaa — ja jälkimmäinen vannoi silmää räpäyttämättä kaikki, mitä köyhäinhoitolautakunta toivoi hänen vannovan, ja se oli kieltämättä sangen uhrautuvaa. Sitäpaitsi teki köyhäinhoitolautakunta silloin tällöin tarkastusmatkoja sinne ja lähetti silloin aina tarkastajan päivää ennen ilmoittamaan, että tarkastus pidettäisiin. Ja kun lautakunta tuli, olivat lapset siistejä ja eheissä vaatteissa, ja mitä muuta sitten saattoivat ihmiset vaatia?

Ei voi odottaa, että tämä kasvatusjärjestelmä antaisi mitään loistavia tuloksia, ja Oliver Twistin yhdeksäs syntymäpäivä huomasi hänet kalpeaksi, laihaksi ja pienikasvuiseksi lapseksi. Mutta luonto tai tuntematon suku oli kylvänyt Oliverin rintaan rohkeuden ja uhman hengen, jolla oli ollut, kiitos niukan ravinnon, mainio tilaisuus kehittyä, ja tämä ominaisuus oli ehkä syynä siihen, että hän ylipäänsä näki yhdeksännen syntymäpäivänsä. Oli sen asian laita nyt kuinka tahansa, niin se oli hänen yhdeksäs syntymäpäivänsä ja hän juhli sitä hiilikellarissa kahden muun nuoren ihmisen valitussa seurassa. He olivat kaikki kolme suljetut sinne saatuaan ensin perinpohjaisen selkäsaunan, koska ovat, häpeä kyllä, väittäneet olevansa nälkäisiä, kunnes rouva Mann, talon hyvä johtajatar, äkkiä hätkähti nähdessään vahtimestari Bumblen, joka kaikin voimin koetti avata puutarhaveräjää.

— Voi varjelkoon, tekö se olette, herra Bumble? kysyi hän samalla kun hyvin näytellen ihastusta pisti päänsä ulos ikkunasta. — Susan, nouda Oliver ja ne kaksi muuta vintiötä kellarista ja pese ne heti. — Voi varjelkoon, kuinka olen iloinen nähdessäni teidät, herra Bumble!

Herra Bumble oli kuitenkin lihava ja samalla sangen kuumaverinen mies, ja sen sijaan että olisi vastannut tähän sydämelliseen tervehdykseen samassa äänilajissa hän ravisti suuttuneena pientä veräjää ja potkaisi sitä viimein.

— Ei, mutta siunatkoon, onko se mahdollista, sanoi rouva Mann kiiruhtaessaan ulos — nuo kolme poikaa oli nimittäin noudettu — onko se mahdollista! Että minä saatoinkin unohtaa, että veräjä oli lukossa noiden lapsi kultien vuoksi! Tulkaa sisään, tulkaa kaikin mokomin sisään, herra Bumble!

Vaikka tätä kutsua seurasi niiaus, mikä olisi voinut pehmittää kirkonisännän sydämen, ei se hellyttänyt kuitenkaan herra Bumblea.

— Arveletteko että on kaunista ja sopivaa käyttäytymistä, rouva Mann, kysyi herra Bumble puristellen espanjanruokokeppiään, — antaa kunnan virkamiesten odottaa teidän puutarhaveräjänne vieressä, kun he tulevat kunnan asioissa, mitkä koskevat kunnan lastenkotilapsia? Tiedättekö, rouva Mann, että olette itse niin sanoakseni kunnan palveluksessa ja palkkaama?

— Vakuutan teille, herra Bumble, että minä vain kerroin parille lapsikullalle, jotka niin kovin pitävät teistä, että te tulitte, vastasi hän hyvin nöyrästi.

Bumblella oli sangen suuret ajatukset omista puhujalahjoistaan ja omasta henkilökohtaisesta arvostaan. Hän oli nyt antanut näytteen edellisestä ja ylläpitänyt jälkimmäistä ja tuli heti lempeämmälle tuulelle.

— Hyvä, hyvä, asia on ehkä kuten sanotte; ehkä se on niin. Menkäämme sisään; sillä tulen viran puolesta ja tärkeissä asioissa.

Rouva Mann meni hänen edellään pieneen vierashuoneeseen, jossa oli tiilinen permanto, työnsi hänelle tuolin ja pani samalla hänen keppinsä ja kolmikolkkaisen hattunsa pöydälle hänen eteensä. Herra Bumble kuivaili kävelyn aikaansaamaa hikeä otsaltaan, katseli hyvillä mielin kolmikolkkahattua ja hymyili. Niin, hän hymyili, vahtimestaritkin ovat ihmisiä ja Bumble hymyili.

— Älkää nyt panko pahaksenne, sanoi rouva Mann hurmaavan lempeästi, olette nähkääs kulkenut aika matkan, muuten en puhuisi siitä. Ettekö halua hiukan juoda jotakin, herra Bumble?

— Ei tippaakaan — ei tippaakaan, vastasi hän tehden oikealla kädellään torjuvan, mutta kuitenkin samalla ystävällisen liikkeen.

— Niin mutta, otattehan sentään, intti rouva Mann, joka kädenliikkeen johdosta oli pannut merkille kiellon sävyn. — Vain yksi tippa kylmään vesitilkkaseen ja pala sokeria. Bumble yski.

— Vain yksi tippa, sanoi rouva Mann suostutellen.

— Mitä se on?

— Oh, se on ainetta, jota minun täytyy pitää hiukan kotona voidakseni antaa noille siunatuille lapsille, kun ne eivät ole oikein pirteitä, herra Bumble, vastasi rouva Mann avaten nurkkakaapin, josta hän otti esiin pullon ja lasin. — Tämä on katajanmarjaviinaa.

— Annatteko te lapsille katajanmarjaviinaa, rouva Mann? kysyi Bumble seuraten katseellaan miellyttävää sekoitusmenettelyä.

— Oh, Jumala heitä siunatkoon, annanpa niinkin, vaikka se onkin kallista, vastasi hän. — En saattaisi nähdä niiden kärsivän, senhän ymmärrätte, herra.

— Ei, sanoi Bumble, ei, sitä te ette kestäisi. Te olette ihmisystävä, rouva Mann, — tämä asetti nyt lasin pöydälle. — Sopivassa tilaisuudessa kerron siitä johtokunnalle. — Hän veti lasin eteensä. — Teillä on äidin tunteet. — Hän hämmenteli katajanmarjaviinaa. — Juon kernaasti maljanne, rouva Mann, — ja hän tyhjensi lasin puoliksi.

— Ja nyt asiaan, sanoi vahtimestari vetäen esiin nahkalompakkonsa. — Lapsi, joka kastettiin Oliver Twistiksi, täyttää tänään yhdeksän vuotta.

— Jumala siunatkoon häntä! huudahti rouva Mann hieroen vasemman silmänsä punaiseksi esiliinan kulmalla.

— Ja huolimatta luvatusta kymmenen punnan palkkiosta, joka myöhemmin korotettiin kahdeksikymmeneksi — huolimatta seurakunnan erikoisista, niin, voinpa sanoa suorastaan yliluonnollisista ponnistuksista emme ole kumminkaan kyenneet saamaan selville hänen isänsä tai hänen äitinsä kotipaikkaa, nimeä tai ammattia.

Rouva Mann nosti hämmästyneenä kätensä ilmaan, mutta sanoi hetkisen mietittyään: — Mutta kuinka hän on sitten voinut saada nimen?

Bumble ojentautui silminnähtävän ylpeänä ja vastasi: — Minä sen keksin. Me annamme löytölapsillemme nimet aakkosjärjestyksessä. Edellinen oli S.; hänet nimitin Swubbleksi. Tämä oli T.; hänelle annoin nimen Twist. Se joka tulee hänen jälkeensä, on oleva Unwin ja seuraava Wilkins. Minulla on nimet valmiina kirjaimiston loppuun saakka ja taas alusta alkaen, kunnes tulemme Z:iin.

— Mutta tehän olette oikea kirjanoppinut, herra!

— Niin, niin, sanoi Bumble ilmeisesti hyvillään kohteliaisuudesta. — Ehkäpä olen, ehkäpä olen, rouva Mann. — Hän joi katajaviinatotinsa pohjaan saakka ja lisäsi:

— Kun Oliver nyt on liian vanha jäädäkseen tänne, on johtokunta päättänyt, että hänen on mentävä takaisin köyhäintaloon, ja minä olen itse tullut noutamaan häntä; sallikaa minun siis nyt puhutella häntä.

— Haen hänet heti, sanoi rouva Mann kiiruhtaen ulos huoneesta. Ja Oliver, joka sillä välin oli saanut hangatuksi kasvojaan ja käsiään kuoren tavoin peittävästä likakerroksesta niin paljon, kuin yhden pesun avulla saattoi poistaa, astui hyväntahtoisen suojelijattarensa saattamana vierashuoneeseen.

— Kumarra tuolle herralle, Oliver, sanoi rouva Mann. Oliver teki kumarruksen, joka kohdistui osaksi Bumbleen, osaksi pöydälle olevaan kolmikolkkahattuun.

— Tahdotko seurata minua, Oliver? kysyi Bumble majesteettisen tyynesti.

Oliver oli juuri sanomaisillaan, että hän seuraisi äärettömän mielellään ketä tahansa, kun hän sattui katsahtamaan rouva Manniin, joka oli asettunut vahtimestarin tuolin taakse ja suuttuneen näköisenä pui hänelle nyrkkiään. Hän ymmärsi heti tämän viittauksen, sillä se nyrkki oli tullut läheiseen kosketukseen hänen ruumiinsa kanssa liian usein voidakseen olla tekemättä määrättyä vaikutusta hänen mieleensä.

— Tuleeko hän mukaan? kysyi Oliver raukka.

— Ei, vastasi Bumble, — mutta hän voi tulla joskus tervehtimään sinua.

Tämä ei tosin suuresti lohduttanut poikaa; mutta vaikka hän olikin niin nuori, oli hänellä kuitenkin kylliksi ymmärrystä teeskennelläkseen olevansa kovin onneton, kun hänen oli jätettävä tähänastinen kotinsa. Pojan ei ollut vaikeata saada silmiään kostumaan; nälkä ja juuri koetut kärsimykset ovat hyviä auttajia, kun tahtoo itkeä, ja Oliver itki hyvin luonnollisesti. Rouva Mann antoi Oliverille monta suudelmaa ja — mitä hän paljon paremmin tarvitsi — voileivän, ettei hän näyttäisi kovin nälkiintyneeltä köyhäintaloon tullessaan. Voileipä kädessään ja köyhäintalon pieni, ruskea kangaslakki päässään Oliver lähti, sitten herra Bumblen seurassa siitä kodista, jossa ystävällinen sana tai hymyily ei ollut milloinkaan valaissut hänen lapsuutensa pimeyttä. Ja siitä huolimatta hänet valtasi lapsellinen tuska, kun puutarhaveräjä sulkeutui hänen takanaan. Miten kurjia ne pienet onnettomuustoverit olivatkin, jotka jäivät sinne hänen jälkeensä, niin olivat ne kumminkin ainoat ystävät, mitkä hänellä milloinkaan oli ollut, ja tunne, että oli yksin suuressa, avarassa maailmassa, tunki ensi kerran pojan sydämeen.

Bumble käveli pitkin askelin, ja Oliver, joka piteli kiinni hänen kullalla reunustetun takkinsa liepeestä, juoksi hänen vierellään kysellen joka virstan päässä, olivatko he pian perillä, mihin kysymykseen Bumble vastasi lyhyesti ja tylysti, sillä se tilapäinen ystävällisyys, jonka katajanmarjaviina ja vesi aikaansaavat muutamiin sydämiin, oli nyt haihtunut, ja hän oli jälleen vahtimestari.

Oliver oli ollut tuskin neljännestunnin köyhäintalon seinien sisäpuolella ja ehtinyt nipin napin syödä leipäpalasen, kun herra Bumble, joka oli jättänyt hänet erään vanhan eukon hoiviin, palasi takaisin ja sanoi, että oli johtokunnan kokous ja että johtokunta oli käskenyt hänet heti saapua sen eteen.

Koska Oliver ei ollut oikein selvillä siitä, mitä johtokunta merkitsi, hämmästyi hän kovin tiedosta eikä tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä. Mutta eipä hän saanut aikaakaan miettiäkseen asiaa, sillä Bumble naputti häntä päähän espanjanruokokepillään herättääkseen hänet ja käski häntä mukaansa vieden hänet senjälkeen suureen, valkeaseinäiseen huoneeseen, jossa oli parisen kymmentä paksua herraa istumassa pöydän ympärillä, jonka ylimmässä päässä olevaan nojatuoliin, mikä oli muita hiukan korkeampi, oli sijoittunut eräs erittäin paksu herra, jolla oli hyvin pyöreät ja punakat kasvot.

— Kumarra pöydälle [Englanninkielinen sana Board merkitsee sekä pöytää että johtokuntaa.], sanoi Bumble. Oliver kuivasi kyyneleet, joita vielä kimmelsi hänen silmäripsissään, ja kumarsi.

— Mikä on nimesi, poika? kysyi korkeassa nojatuolissa istuva herra.

Nähdessään noin monta herraa Oliver säikähti niin kovin, että alkoi vavista, ja Bumble sivalsi häntä taas, mikä sai hänet itkemään. Hän vastasi senvuoksi hiljaisella ja ujolla äänellä, jolloin eräs valkoliivinen herra sanoi, että hän oli nauta, mikä oli erinomainen rohkaisukeino ja siksi heti palauttikin hänen tyyneyttään.

— Kuulehan nyt, poika, sanoi nojatuolissa istuva mies. — Tiedät varmaankin olevasi lastenkodinlapsi?

— Mikä se on, herra? kysyi Oliver poloinen.

— Se poika on nauta, kuten arvelinkin, sanoi valkoliiviherra hyvin varmasti.

— Hiljaa! sanoi se herra, joka oli puhunut ensiksi. — Tiedät kai, ettei sinulla ole isää eikä äitiä, vaan pitäjä huolehtii sinusta, eikö niin?

— Kyllä, herra, vastasi Oliver itkien katkerasti.

— Miksi sinä jollotat? kysyi valkoliiviherra. Ja se olikin todella sangen kummallista. Mitä itkemistä pojalla oli?

— Toivon että joka ilta luet iltarukouksesi, sanoi eräs toinen herra karkealla äänellä, — ja kristityn tavalla rukoilet niiden ihmisten puolesta, jotka elättävät sinua ja huolehtivat sinusta?

— Kyllä, herra, änkytti poika. Viimeksi puhunut mies oli tietämättään oikeassa. Olisi ollut hyvin kristillistä, ihmeellisen kristillistä, jos Oliver olisi rukoillut niiden ihmisten puolesta, jotka elättivät häntä ja huolehtivat hänestä. Mutta sitä hän ei ollut tehnyt, sillä kukaan ei ollut milloinkaan opettanut hänelle sellaista.

— No niin, sinä olet tullut tänne kasvatettavaksi ja oppiaksesi jonkun hyödyllisen ammatin, sanoi nojatuolissa istuva punaposkinen herra.

— Ja siksi pitää sinun huomenaamulla kello kuusi alkaa riipiä tilkkeitä, lisäsi äreä, valkoliivinen herra.

Bumblen kehoituksesta Oliver kumarsi näiden molempien sanojen yhdistymiselle yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi tilkkeittenriipimispuuhaksi, ja sitten hänet työnnettiin suureen saliin, jossa hän itki itsensä nukuksiin eräällä kovalla ja kuhmuisella vuoteella. Miten kuvaava esimerkki tämän siunatun maan lempeistä laeista! Ne sallivat köyhän paran nukkua!

Oliver raukka! Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että sill'aikaa kun hän uinui onnellisessa tietämättömyydessään, teki johtokunta päätöksen, joka vaikuttaisi perinpohjaisesti koko hänen tulevaan kohtaloonsa. Mutta sen se teki. Ja päätöksen sisältö oli seuraava:

Tämän johtokunnan jäsenet olivat sangen järkeviä, syvämietteisiä, tietoviisaita miehiä, ja kun he kiinnittivät huomionsa köyhäintaloon, keksivät he heti, mitä tavalliset ihmiset eivät olisi koskaan kyenneet keksimään — että köyhät pitivät siitä! Se oli aivan yksinkertaisesti köyhien luokkien huvittelupaikka, majatalo, jossa ei tarvinnut maksaa — julkisia aamiaisia, päivällisiä ja illallisia koko vuoden umpeensa — tiilikivinen paratiisi, jossa vain leikittiin tietämättä mitään työnteosta. "Ahaa!" sanoi johtokunta hyvin ovelan näköisenä. "Mepäs järjestämme sen asian; siitä on pian tehtävä loppu!" Johtokunta sääsi senvuoksi, että kaikki köyhät saisivat valita (sillä he eivät halunneet pakottaa ketään, ei millään muotoa) joko hitaan nälkäkuoleman köyhäintalossa tai sitten hiukan nopeamman nälkäkuoleman sen ulkopuolella. Senjälkeen he tekivät vesilaitoksen kanssa sopimuksen rajattoman vesimäärän hankinnasta ja erään jauhokauppiaan kanssa vähäisen kaurajauhomäärän hankinnasta, sekä jakoivat kolme kertaa päivässä vetelää vesivelliä, sitäpaitsi sipulia kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi puoli ranskanleipää joka sunnuntai. Myöskin naisten suhteen he ryhtyivät samantapaisiin viisaihin ja ihmisystävällisiin toimenpiteisiin, joita ei kuitenkaan ole tarpeen tässä luetella. He erottivat hyväntahtoisesti köyhät aviopuolisot toisistaan säästääkseen näiltä Doctors' Commonsiin [Lontoolainen tuomioistuin, joka ratkaisee avioerojutut.] maksettavat suuret kulungit, ja sen sijaan että olisivat, kuten tähänkin asti, pakottaneet miehen elättämään perheensä, he ottivat perheen häneltä ja tekivät hänestä jälleen poikamiehen! On mahdotonta ratkaista, kuinka paljon avunhakemuksia sen johdosta olisi tulvinut kaikista yhteiskuntaluokista, ellei apu olisi lujasti liittynyt köyhäintaloon; mutta he olivat kaukonäköisiä miehiä ja olivat sentähden edeltäpäin arvanneet tämän vaikeuden. Apu oli kerta kaikkiaan sidottu köyhäintaloon ja kaurakeittoon ja se peloitti ihmisiä.

Oliverin muuton jälkeisinä kuutena kuukautena oli järjestelmä täydessä toiminnassa. Aluksi siitä koitui melkoisia kustannuksia, kun oli maksettava urakoitsijoiden laskuja ja välttämättä pienennettävä köyhien vaatteita, koska ne parin viikon kauravellinkäytön jälkeen lepattivat väljinä laihojen, lopen kuihtuneitten vartaloiden ympärillä. Köyhäintalon asukasluku pieneni kumminkin kuten köyhät itsekin, ja johtokunta oli tyytyväinen.

Huone, jossa pojat nauttivat ateriansa, oli avara sali, jonka lattia oli tehty isoista kivilaatoista. Huoneen toisessa päässä sijaitsi suuri, seinäänmuurattu pata, mistä johtaja, jolla oli esiliina edessään ja apunaan kaksi naista, kauhalla ammensi kauravelliä ateria-aikoina. Tätä erinomaista seosta sai kukin poika kulhollisen, mutta ei enempää, paitsi juhlatilaisuuksissa, jolloin he sitäpaitsi saivat viisi luotia [Viisi luotia = 30 grammaa.] leipää. Kulhoja ei tarvinnut koskaan pestä, sillä pojat kaapivat ne lusikoillaan hohtavan puhtaiksi, ja lopetettuaan tämän puuhan, mikä ei koskaan vaatinut kovin pitkää aikaa, varsinkin kun lusikat olivat miltei yhtä suuria kuin kulhot, he istuivat ja tuijottivat pataa niin himokkain silmäyksin, että olisi suorastaan saattanut luulla heidän syövän ne tiilikivet, joilla se oli muurattu, nuoleskellen samalla sormiaan korjatakseen talteen niihin mahdollisesti joutuneen vellinpisaran. Pojilla on ylipäänsä erinomainen ruokahalu. Oliver Twist ja hänen toverinsa kärsivät kolme kuukautta pitkällisen nälänhädän kaikkia tuskia, mutta viimein he tulivat niin turmeltuneiksi ja nälän hurjistuttamiksi, että eräs poika, joka oli suurikasvuinen ikäisekseen eikä ollut sitäpaitsi tottunut sellaiseen elintapaan — hänen isällään oli ollut pieni ruokala — ilmoitti tovereilleen, että ellei hän saanut yhtä keittokulhosta lisää päivässä, niin hän pelkäsi jonakin kauniina yönä syövänsä sen pojan, joka nukkui lähinnä häntä ja joka sattui olemaan heikko ja pieni poika. Hänen katseensa oli hurjana nälästä ja he uskoivat häntä. Asiasta keskusteltiin ja lopuksi määrättiin arvalla, kuka illallisen jälkeen menisi johtajan luo pyytämään lisää. Arpa lankesi Oliver Twistille. Ilta tuli, pojat sijoittuivat paikoilleen, johtaja asettui seinäänmuuratun padan ääreen, apulaiset hänen taakseen, kauravelli katosi, ja pojat kuiskailivat keskenään ja vilkuttivat silmää Oliverille hänen lähimpien naapuriensa töykkiessä häntä kylkeen. Vaikka hän olikin vielä lapsi, oli hän epätoivoinen nälästä ja puutteen kiihdyttämä. Hän nousi pöydästä, lähestyi kulho ja lusikka kädessään johtajaa ja sanoi puolittain kauhistuneena omasta rohkeudestaan:

— Anteeksi, herra, tahtoisin mielelläni hiukan lisää.

Johtaja oli kookas, voimakas mies, mutta hän tuli aivan kalpeaksi. Hämmästyksestä mykkänä hän tuijotti hetkisen pientä kapinallista ja tarttui sitten padan reunaan pysyäkseen pystyssä. Apulaiset olivat kummastuksen ja pojat pelon lamauttamia.

— Mitä? sanoi johtaja viimein raukealla äänellä.

— Anteeksi, herra, haluaisin mielelläni lisää.

Johtaja suuntasi kauhallaan iskun Oliverin päätä kohti, tarttui häntä niskaan ja huusi kovalla äänellä vahtimestaria. Köyhäinhoitohallitus oli juuri syventynyt pohtimaan erästä tärkeätä kysymystä, kun Bumble syöksyi tavattoman kiihtyneinä saliin sanoen korkeassa nojatuolissa istuvalle punaposkiselle herralle:

— Anteeksi, herra Limbkins. Mutta Oliver Twist on pyytänyt lisää keittoa. Kaikki kavahtivat pystyyn kauhun valtaamina.

— Pyytänyt lisää! sanoi Limbkins. — Rauhoittukaa, Bumble, ja vastatkaa minulle selvästi. Onko tarkoituksenne sanoa, että hän on pyytänyt lisää saatuaan ohjesäännössä säädetyn annoksensa?

— Kyllä, herra, vastasi Bumble.

— Se poika joutuu hirteen, sanoi valkoliivinen herra; — olen vakuutettu siitä, että se poika joutuu hirteen.

Kukaan ei vastustanut tätä profeetallista herraa. Vilkas keskustelu virisi. Oliver pantiin hetipaikalla arestiin, ja seuraavana aamuna naulattiin portille julistus, jossa luvattiin viisi puntaa sille, joka vapauttaisi pitäjän Oliver Twististä; toisin sanoen: viisi puntaa ja Oliver Twist tarjottiin sille miehelle tai naiselle, joka halusi oppipojan mihin ammattiin, toimeen tai käsityöhön tahansa.

— Koko elämässäni en ole ollut mistään asiasta niin varmasti vakuutettu, sanoi valkoliivinen mies, kun hän seuraavana aamuna portille koputtaessaan silmäsi julistusta, — kuin nyt olen siitä, että tämä poika päättää päivänsä hirsipuussa.

Koska tarkoitukseni on seuraavassa osoittaa, oliko valkoliivinen herra oikeassa vai ei, niin hävittäisin ehkä tämän kertomuksen viehätyksen, edellyttäen että se ensinkään viehättää, jos juuri nyt vihjaisisin, saiko Oliver Twistin elämä tämän väkivaltaisen lopun vai ei.