KOLMAS LUKU.

Kuinka Oliver Twist on vähällä saada paikan, josta ei olisi tullut mitään laiskanvirkaa.

Tehtyään itsensä syypääksi jumalattomaan ja häpäisevään hairahdukseen pyytäessään lisää Oliver istui seuraavat kahdeksan päivää arestissa eräässä pimeässä ja yksinäisessä huoneessa, jonne johtokunta oli armollisesti viisaudessaan antanut sulkea hänet. Ensi silmäyksellä tulee mieleen se ajatus, että jos Oliver olisi tuntenut sopivaa kunnioitusta mainitun herran ennustusta kohtaan, niin olisi hänen pitänyt kerta kaikkiaan näyttää toteen tämän viisaan henkilön profeetalliset ominaisuudet sitomalla nenäliinansa toinen pää seinässä olevaan koukkuun ja itsensä sen toiseen päähän. Tämän teon suorituksen esti kuitenkin muuan seikka. Koska nenäliinoja on joka suhteessa pidettävä ylellisyyskapineina, niin olivat ne johtokunnan nimenomaisesta käskystä ikiajoiksi kielletyt köyhien neniltä. Vielä suuremman esteen muodosti Oliverin nuoruus ja lapsellisuus. Hän vain itki katkerasti kaiken päivää, ja pitkän, surullisen yön lähestyessä hän pani pienet kätensä silmiensä peitteeksi ollakseen näkemättä pimeyttä ja kyyristyi nurkkaan koettaen nukkua. Tuon tuostakin hän kuitenkin äkkiä heräsi ja painautui koko ruumiiltaan vavisten lähemmäksi seinää, ikäänkuin sen kylmä, kova pinta olisi ollut suojana häntä ympäröivää pimeyttä ja yksinäisyyttä vastaan.

"Järjestelmän" vihollisten ei pidä luulotella, että Oliverin ollessa arestissa häneltä olisi kielletty liikunto, seuran tuottama huvi tai uskonnon lohdutus. Oli kaunis kylmä ilma, ja hän sai joka aamu peseytyä pumpun alla kivetyllä pihamaalla, jolloin Bumble piti häntä silmällä ja käyttämällä tämän tästä espanjanruokokeppiään esti hänet vilustumasta ja aikaansai kihelmöivän tunteen koko hänen ruumiiseensa. Mitä seuraan tulee, niin hänet vietiin joka toinen päivä saliin, jossa pojat söivät, ja piestiin siellä koko seuran nähden yleiseksi varoitukseksi, ja ettei uskonnon lohdutusta häneltä suinkaan kielletty, osoittaa se, että hänet joka ilta potkaistiin samaan huoneeseen viihdyttämään sieluaan rukouksella, joka sisälsi erikoisen johtokunnan lisäämän pykälän, jossa pojat rukoilivat, että heistä tulisi hyviä, kunnollisia, tyytyväisiä ja tottelevaisia ja että he säilyisivät sellaisilta synneiltä ja paheilta kuin Oliver Twistin, josta rukouskaavake selvästi huomautti, että hän oli yksinomaan pahojen voimien suojeluksessa ja ylipäänsä kapine, joka oli saapunut suoraan paholaisen omasta työpajasta.

Oliverin asiain ollessa tällä onnellisella ja lupaavalla kannalla tapahtui eräänä päivänä, että nuohoojamestari Gamfield taivalsi pitkin Valtakatua syventyneenä miettimään, millä keinolla maksaisi rästinä olevan vuokransa, jota hänen isäntänsä oli jokseenkin karskisti häneltä vaatinut. Gamfieldin erittäin innokas finanssiyleiskatsaus ei kyennyt hankkimaan puuttuvaa viiden punnan summaa, ja jonkinlaisen matemaattisen epätoivon vallassa hän hoputti vuorotellen aivojaan ja aasiaan, kunnes hänen katseensa osui köyhäintalon portille kiinnitettyyn julistukseen. — Seis! sanoi Gamfield aasille.

Aasi kulki ajatuksiinsa vaipuneena miettien nähtävästi kestittäisiinkö sitä parilla kaalintyngällä sitten kun se olisi vapautettu niistä kahdesta säkistä, joilla sen pienet rattaat oli kuormattu; kiinnittämättä komentosanaan suurempaa huomiota se jatkoi senvuoksi verkkaista kulkuaan. Gamfield sadatteli aasia yleisesti ja sen niskoittelua erityisesti ja saatuaan sen kiinni antoi sille päähän iskun, mikä olisi särkenyt minkä muun pääkallon tahansa paitsi aasin; sitten hän tarttui ohjaksiin ja tempaisemalla niistä muistutti sille, ettei se ollut oma herransa, ja saatuaan sen tällä tavalla kääntymään hän iski sitä vielä kerran päähän tainnuttaakseen sen siksi, kunnes palaisi, minkä jälkeen hän meni portille lukemaan julistusta. Valkoliivinen herra seisoi portilla kädet selän takana. Koska hän oli katsellut Gamfieldin ja aasin välistä pieniä taistelua, niin hän hymyili iloisesti, kun tämä henkilö lähestyi porttia lukeakseen julistuksen; sillä hän huomasi hetipaikalla, että Gamfield oli juuri se isäntä, jonka Oliver Twist tarvitsi. Gamfield hymyili samoin luettuaan asiapaperin, sillä viisi puntaa oli juuri se summa, jonka hän oli toivonut saavansa, ja siihen liittyvästä pojasta tiesi Gamfield, joka varsin hyvin tunsi köyhäintalon ruokajärjestyksen, että hän olisi mainio kapine, aivan kuin luotu kaakeliuunipiippuja varten. Siksi hän tarkasti vielä kerran julistuksen alusta loppuun ja puhutteli sitten valkoliivistä herraa otettuaan nöyryytensä merkiksi karvalakin päästään.

— Kunta haluaa panna tämän pojan oppiin, herra, sanoi Gamfield.

— Niin, hyvä mies, sanoi toinen hymyillen, — entä sitten?

— Jos pitäjä haluaa opettaa hänelle helpon ja miellyttävän käsityön kunnioitettavalla nuohooja-alalla, niin minä tarvitsen oppipojan ja olisin halukas ottamaan hänet.

— Astukaa sisään, sanoi toinen.

Gamfield, joka viipyi hetkisen vielä kerran lyödäkseen aasia ja nykäistäkseen ohjaksista varoittaakseen sitä lähtemästä tiehensä hänen poissaollessaan, meni senjälkeen valkoliivisen herran perässä sisään.

— Se on likainen ammatti, sanoi Limbkins, kun Gamfield oli esittänyt asiansa.

— Nuoria poikia on sitäpaitsi tukehtunut savupiippuihin, lisäsi toinen.

— Niin on tapahtunut, kun oljet on kostutettu ennen sytyttämistä, jotta saataisiin heidät menemään alas piippuun, sanoi Gamfield. — Märistä oljista lähtee vain savua, mutta ei liekkiä, ja savusta ei ole mitään hyötyä, kun pitäisi saada poika menemään piippuun. Se saa vain hänet nukuksiin, mitä hän itsekin kaikkein mieluimmin haluaa. Pojat ovat perin itsepäisiä ja velttoja, hyvät herrat, eikä mikään muu kuin kuuma liekki jouduta heitä alas toivottavan nopeasti; ja se on sitäpaitsi ihmisystävällistä, sillä jos ne ovat sattumalta tarttuneet kiinni savupiippuun, niin kyllä ne koettavat parhaansa päästäkseen jälleen irti, kun niiden jalkoja alkaa polttaa.

Valkoliivistä herraa näytti äärettömästi huvittavan tämä selitys; mutta Limbkinsin luoma silmäys karkoitti äkkiä hänen hilpeytensä. Tämänjälkeen johtokunta neuvotteli muutamia minuutteja, mutta niin hillityllä äänellä, että sanat "säästää menoja", "näyttää hyvältä kirjoissa", "julkaista painettu ilmoitus" olivat ainoat, mitkä saattoi kuulla, ja nämäkin senvuoksi, että ne lausuttiin hyvin usein ja suurella painolla.

Lopulta kuiskaukset taukosivat, ja kun kaikki johtokunnan jäsenet olivat istuutuneet ja ottaneet kasvoilleen juhlalliset ilmeensä, sanoi Limbkins:

— Olemme harkinneet tarjoustanne, mutta emme voi hyväksyä sitä.

— Emme mitenkään, sanoi valkoliivinen herra.

— Ei millään ehdolla, lisäsivät muut jäsenet.

Koska Gamfield tiesi, että häntä syytettiin semmoisesta joutavasta, että hän oli ruoskinut kuoliaaksi kolme tai neljä oppipoikaa, pälkähti hänen päähänsä, että johtokunta oli ehkä jostakin syystä päättänyt, että tämä asiaan kuulumaton seikka vaikuttaisi sen toimintatapaan. Tosin se ei ollut sopusoinnussa johtokunnan tavallisten liikemenetelmien kanssa, jos niin oli laita; mutta kun hänellä ei missään tapauksessa ollut vähintäkään halua jälleen herättää henkiin tätä huhua, niin hän rutisti lakkinsa kokoon ja kulki hitaasti ovea kohti.

— Ette siis halua antaa häntä minulle? kysyi Gamfield jääden seisomaan ovelle.

— Emme, vastasi Limbkins; — joka tapauksessa tulisi teidän mielestämme, kun on kyseessä siivoton työ, tyytyä pienempään hyvitykseen kuin se, mitä olemme tarjonneet.

Gamfieldin kasvot kirkastuivat yht'äkkiä ja hän palasi reippain askelin pöydän luo sanoen:

— Paljonko sitten annatte, hyvät herrat? Älkää olko liian kovia köyhälle miehelle. Mitä sitten tahdotte antaa?

— Minun mielestäni kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä olisi kylliksi, sanoi Limbkins.

— Ei, sanoi Gamfield, sanokaamme neljä puntaa, hyvät herrat, niin pääsette hänestä hetipaikalla.

— Kolme puntaa ja kymmenen shillingiä, toisti Limbkins varmasti.

— Pankaamme riita puoliksi, ehdotti Gamfield. — Kolme puntaa ja viisitoista shillinkiä.

— Ei ropoakaan enempää, kuului herra Limbkinsin luja vastaus.

— Te olette sangen kovia minua kohtaan, sanoi Gamfield neuvottomana.

— Oh, pötyä! sanoi Limbkins. — Hän olisi halpa, vaikka ette saisi yhtään mitään. Ottakaa hänet, mies! Se poika sopii juuri teille. Hän tarvitsee joskus keppiä; siitä on hänelle vain hyötyä, eikä hänen ruokansakaan tule teille kalliiksi; hän ei ole tottunut mihinkään ylellisyyteen sen päivän jälkeen, jolloin syntyi, ha, ha, ha!

Gamfield tarkasteli tutkivasta pöydän ympärillä olevia kasvoja ja huomattuaan hymyn niillä kaikilla alkoi lopulta itsekin; hymyillä. Sopimus tehtiin ja Bumblelle ilmoitettiin, että Oliver Twist ja hänen sopimuksensa piti vielä saman päivän iltapuolella vietämään rauhantuomarin luo, jälkimmäinen allekirjoitettavaksi ja vahvistettavaksi.

Pikku Oliver pääsi suureksi hämmästyksekseen vapaaksi ja sai käskyn muuttaa puhtaan paidan ylleen. Hän oli tuskin saanut tämän harvinaisen voimisteluliikkeen suoritetuksi, kun Bumble toi hänelle omakätisesti kulhollisen kaurakeittoa ja sunnuntaiannoksen viisi luotia leipää, minkä nähdessään Oliver alkoi surkeasti itkeä ollen siinä tuskin aivan aiheettomassa luulossa, että johtokunta oli päättänyt teurastaa hänet jotain hyödyllistä tarkoitusta silmälläpitäen, sillä minkä muun vuoksi se olisi alkanut lihottaa häntä tällä tavalla.

— Älä itke silmiäsi punaisiksi, Oliver, vaan syö ruokasi ja ole kiitollinen, sanoi Bumble mielistelevällä äänellä. — Sinut pannaan oppiin, Oliver.

— Oppiin, herra, sanoi poika vavisten.

— Tietysti. Hyvät, siunatut herrat, jotka ovat kuin isiä sinulle, Oliver, jolla ei itselläsi ole vanhempia, panevat sinut oppiin, jotta sinusta tulisi jotakin tässä maailmassa, vaikka siitä aiheutuu kunnalle menoja kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä! — Kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä, Oliver! — Seitsemänkymmentä shillinkiä! — Sataneljäkymmentä sixpenciä. — Ja kaikki tämä pahantapaisen lastenkodinlapsen hyväksi, lapsen, josta ei kukaan voi pitää.

Kun Bumble pysähtyi henkeä vetämään pidettyään jymisevällä äänellä tämän esitelmän, virtasivat kyyneleet poika raukan poskia pitkin, ja hän nyyhkytti katkerasti.

— No, sanoi Bumble vähemmän tärkeänä, koska hänen mieltään hiveli nähdessään, miten hänen kaunopuheisuutensa oli vaikuttanut, no, kuivaa nyt silmäsi hihallasi, Oliver, äläkä itke kaurakeittosi sekaan, sillä se on kovin tuhmaa, Oliver. — Ja niinhän se olikin, sillä siinähän oli jo ennestään vettä enemmän kuin tarpeeksi.

Matkalla rauhantuomarin luo Bumble selitti Oliverille kaikki, mitä hänen tuli tehdä, ja että hänen piti näyttää oikein iloiselta ja vastata, kun herrat kysyivät häneltä, oliko hänellä halu päästä oppiin, että hän tahtoi sitä kauhean mielellään. Nämä asiat Oliver lupasi muistaa, varsinkin kun Bumble vihjasi, että ellei hän käyttäytynyt aivan oikein, niin oli mahdotonta arvata, mitä hänelle keksittäisiin tehdä. Kun he olivat tulleet perille, jätettiin Oliver yksikseen erääseen pieneen huoneeseen, ja Bumble kehoitti häntä pysymään siellä siksi, kunnes hän tulisi hakemaan häntä.

Sykkivin sydämin poika odotti puolisen tuntia. Sitten pisti Bumble, jolla ei nyt ollut kolmikolkkaista hattuaan, päänsä ovesta sisään sanoen äänekkäästi:

— Kas niin, Oliver, tule nyt herrojen luo. Mutta kun hän oli sanonut nämä sanat, saivat hänen kasvonsa karskin ja uhkaavan ilmeen ja hän lisäsi matalalla äänellä: — Muista mitä sanoin sinulle, lurjus!

Oliver katseli Bumblea hämmästyneenä tämän lievimmin sanoen ristiriitaisesta menettelystä, mutta vahtimestari esti hänen huomautuksensa viemällä hänet heti läheiseen huoneeseen. Tämä oli suuri ja tilava, ja erään pulpetin takana istui kaksi puuteritukkaista herraa, joista toinen luki sanomalehteä, toisen tutkiessa kilpikonnanluusankaisten silmälasiensa avulla vähäistä pergamenttipalasta. Pulpetin edessä seisoivat toisella puolella Limbkins ja toisella Gamfield, jonka kasvot olivat osittain pestyt.

Silmälaseilla varustettu vanhus nukahti sitten hiljalleen pergamentin ääreen, ja syntyi hiljaisuus. Vietyään Oliverin pulpetin luo Bumble sanoi: — Tässä on poika, teidän ylhäisyytenne.

Sanomalehteä lukeva vanha herra nosti hetkeksi päätään ja nykäisi toista takinhihasta, jolloin tämä heräsi.

— Vai niin, siinäkö poika on? kysyi hän.

— Niin, hän se on, herra, vastasi Bumble. — Kumarra tuomarille, pikku ystäväni.

Oliver kokosi rohkeutensa ja suoritti parhaimman kumarruksensa. Katsellessaan rauhantuomaria hän oli itsekseen tuuminut, että mahtoikohan kaikilla ylhäisillä herroilla olla syntyessään tämä valkea aine tukassaan ja tulikohan heistä juuri siitä syystä mahtihenkilöltä.

— No, sanoi vanha herra, hän haluaa siis päästä oppiin?

— Kyllä, mielellään, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble nipistäen Oliveria, jotta tämä huomaisi, että oli viisainta olla vastustamatta häntä.

— Ja hän haluaa ruveta nuohoojaksi, vai kuinka? kysyi vanhus.

— Jos panisimme hänet johonkin muuhun oppiin huomenna, niin hän karkaisi hetipaikalla, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble.

— Ja se, joka häntä opettaa — te, herra, te kohtelette häntä hyvin, annatte hänelle kunnollista ruokaa j.n.e., vai miten? kysyi rauhantuomari.

— Kun sanon niin tekeväni, tarkoitan myöskin sitä, vastasi Gamfield lyhyesti.

— Lausutte ajatuksenne hiukan röyhkeästi, ystäväni, mutta näytätte muuten rehellisenä, avosydämiseltä mieheltä, sanoi vanha herra kääntäen silmälasinsa Oliverin oppirahojen tavoittelijaan, jonka kasvoille julmuus ja lurjusmaisuus oli painanut leimansa, mutta tuomari oli puolisokea ja miltei tullut uudelleen lapseksi, eikä senvuoksi voi vaatia, että hän olisi nähnyt, mitä muut näkivät.

— Toivonpa olevani sellainen, sanoi Gamfield ilkeän näköisenä.

— En epäilekään sitä, sanoi vanhus oikaisten silmälasinsa paremmin nenälleen ja etsien katseillaan mustepulloa.

Tämä oli käännekohta Oliverin elämässä. Jos mustepullo olisi ollut siinä, missä vanha herra luuli sen olevan, niin hän olisi kastanut kynänsä siihen ja allekirjoittanut oppisopimuksen, ja Oliver olisi hetipaikalla viety pois. Mutta koska se sattumalta oli aivan hänen nenänsä edessä, haki hän tarkkaan koko pulpetin voimatta löytää sitä, ja kun hän etsiskellessään tuli katsoneeksi suoraan eteenpäin, kohtasi hän Oliver Twistin kalpeat ja kauhistuneet kasvot, jotka Bumblen varoittavista viittauksista ja nipistyksistä huolimatta katselivat tulevan mestarin vastenmielistä naamaa inhon ja pelon sekaisin ilmein, mikä oli niin silmiinpistävää, ettei edes puolisokea tuomari voinut siitä erehtyä.

Vanha herra lakkasi etsimästä, pani kynän pöydälle ja siirsi katseensa Oliverista Limbkinsiin, joka yritti nuuskata huvitetun ja välinpitämättömän näköisenä.

— No, poikaseni, sanoi vanhus kumartuen pulpetin yli. Oliver hätkähti kuullessaan nämä sanat, mikä olosuhteisiin katsoen oli aivan anteeksiannettavaa; sillä sanat lausuttiin hyvin ystävällisesti, ja odottamaton ääni pelästyttää helposti ihmisen. Hän vapisi kovasti puhjeten itkuun.

— No, poikaseni, näytät niin kalpealta ja levottomalta. Kuinka on laitasi?

— Astukaahan pois hänen vierestään, Bumble, sanoi toinen tuomari laskien sanomalehden kädestään ja kumartuen osanottavan näköisenä pojan puoleen. — Kerrohan nyt meille, mikä sinua vaivaa, poikaseni; älä ole peloissasi.

Oliver lankesi polvilleen ja rukoili kädet ristissä, että hänet ennemmin taas suljettaisiin pimeään huoneeseen, annettaisiin nähdä nälkää, lyötäisiin — vaikkapa kuoliaaksi, jos niin haluttiin, kuin jätettäisiin tuon hirveän miehen käsiin.

— Ei mutta, sanoi Bumble suunnaten juhlallisin ilmein katseensa kattoon, ei mutta, kaikista röyhkeistä ja vintiömäisistä lastenkodinlapsista, jotka eläissäni olen nähnyt, olet sinä, Oliver, kaikkein häpeämättömin.

— Pitäkää suunne kiinni, sanoi toinen herra, kun Bumble oli tällä tavoin päästänyt suuttumuksensa valloille.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Bumble, joka ei voinut uskoa korviaan, minulleko teidän ylhäisyytenne puhui?

— Niin; pitäkää suunne kiinni!

Bumble mykistyi hämmästyksestä. Vahtimestari sai käskyn pitää suunsa kiinni! Moraalinen vallankumous!

Kilpikonnanluusankaisilla silmälaseilla varustettu vanha herra katsahti virkaveljeensä, joka vastasi merkitsevästi nyökäten.

— Me kieltäydymme vahvistamasta tätä sopimusta, sanoi vanhus sysäten puhuessaan pergamentin syrjään.

— Minä toivon, änkytti Limbkins, ettei tuomari saa lapsen sekavan puheen johdosta sitä käsitystä, että köyhäinhoitoviranomaiset olisivat menetelleet sopimattomasti.

— Tuomari ei ole velvollinen tekemään teille selkoa käsityksistään, sanoi vanha herra terävästi. Viekää poika takaisin köyhäintaloon ja kohdelkaa häntä hyvin. Sitä hän näkyy tarvitsevan.

Samana iltana väitti valkoliivinen herra, ettei Oliveria ainoastaan hirtettäisi, vaan että hän myös päälle päätteeksi teilattaisiin. Bumble pudisteli päätään synkän salaperäisesti sanoen toivottavansa hänelle onnea, mihin Gamfield lisäsi, että Oliverin olisi pitänyt joutua hänen käsiinsä, mikä toivomus näytti olevan aivan päinvastaista laatua, vaikka mestari muuten olikin niin yhtä mieltä Bumblen kanssa.

Seuraavana aamuna ilmoitettiin yleisölle jälleen, että Oliver Twist oli "vuokrattavana" ja että viisi puntaa maksettaisiin sille, joka ottaisi hänet.