KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Esittää muutamia kunnioitettavia henkilöitä, joihin lukija jo on tutustunut, ja osoittaa, kuinka Monks ja juutalainen löivät viisaat päänsä yhteen.

Illalla sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin nuo edellisessä luvussa mainitut kolme arvon henkilöä olivat suorittaneet pienen neuvottelunsa, mumisi William Sikes, heräten pienestä uinahduksesta, Unisen kysymyksen, mitä kello mahtoi olla.

Huone, missä hän esitti tämän kysymyksen, ei ollut yksikään niistä, joissa hän oli oleskellut Chertseyretkeilynsä jälkeen, vaikka se sijaitsi samassa kaupungin korttelissa eikä kaukana hänen edellisestä asunnostaan. Huone ei ollut ulkonäöltään niin miellyttävä kuin hänen entinen oleskelupaikkansa, sillä se oli kehno ja kurjasti kalustettu sekä hyvin pieni, saaden valoa vain yhdestä viettävässä katossa sijaitsevasta akkunasta ja ollen ahtaan ja likaisen kujan puolella. Ei puuttunut muitakaan merkkejä siitä, että tuon hyvän gentlemannin olosuhteet olivat viime aikoina huonontuneet, sillä kalustuksen niukkuus ja kaiken mukavuuden puute sekä kaiken irtaimiston, kuten vaatteitten ja puhtaitten liinasten puuttuminen todisti mitä suurinta köyhyyttä, samalla kun mr Sikesin laiha ja kuihtunut olemus olisi antanut lisätukea näille merkeille, jos ne sellaista olisivat kaivanneet.

Murtovaras makasi sängyssään, kääriytyneenä avaraan viittaansa, mikä sai toimittaa yönutun virkaa, eikä hänen kasvojaan suinkaan kaunistanut hänen sairaalloinen valjuutensa tai likainen yömyssy ja kahdeksan päivää vanha, karkea, musta parransänki. Koira istui sängyn vieressä, milloin katsellen herraansa miettiväisesti, milloin heristäen korviansa ja päästäen matalan murahduksen, kun jokin melu kadulla tai talon alemmissa osissa veti puoleensa sen tarkkaavaisuutta. Akkunan ääressä istui, innokkaasti syventyneenä korjailemaan vanhoja liivejä, mitkä muodostivat osan murtovarkaan jokapäiväisestä ulkoasusta, muuan nainen, niin kalpea ja muuttunut valvomisesta ja liiallisista ponnistuksista, että vain vaivoin voi tuntea hänet samaksi Nancyksi, joka jo on esiintynyt tässä kertomuksessa, muusta kuin äänestä, millä hän vastasi mr Sikesin kysymykseen.

— Ei paljoa yli seitsemän, vastasi tyttö. Millaiseksi tunnet itsesi nyt illalla, Bill?

— Veltoksi kuin vesi, vastasi mr Sikes mutisten sadatuksen silmilleen ja jäsenilleen. Tule tänne ja ojenna minulle kätesi, jotta ainakin voin päästä ylös tästä kirotusta sängystä.

Sairaus ei ollut millään tavalla parantanut mr Sikesin luonnetta, sillä tytön kohottaessa häntä ylös ja saattaessa tuolin luo purki hän kaikenlaisia kirouksia tämän kömpelyydestä ja löi häntä.

— Vetisteletkö? sanoi Sikes. Älä seiso siinä ulvomassa; ellet voi tehdä jotakin parempaa, niin voit yhtä hyvin laputtaa tiehesi. Kuuletko?

— Kuulen, vastasi tyttö, kääntäen pois kasvonsa ja pakottaen itsensä hymyilemään. Mitä nyt olet saanut päähäsi?

— Vai olet sinä siis päässyt parempiin ajatuksiin? kärisi Sikes, joka huomasi tytön silmäripsissä riippuvan kyyneleen. Sitä parempi itsellesi.

— Et kai aio olla kova minulle tänä iltana, Bill? vastasi tyttö laskien kätensä hänen olalleen.

— Vai niin, huusi mr Sikes, miksen?

— Kuinka monta yötä, sanoi tyttö, naisellisen hellyyden vivahdus äänessään, kuinka monta yötä olenkaan kärsivällisesti; hoitanut ja vaalinut sinua, ikäänkuin olisit ollut pieni lapsi, ja tänä iltana näen sinut taas ensi kertaa sellaisena kuin tavallisesti. Et kai olisikaan kohdellut minua siten kuin teit äsken, jos olisit harkinnut asiaa, vai kuinka? Sano, sano, ettet olisi tehnyt sitä.

— No hyvä, vastasi Sikes, en olisi. Mutta mitä hittoa, nyt alkaa tyttö itkeä jälleen!

— Se ei ole mitään, virkkoi tyttö heittäytyen tuolille. Älkää olko näkevinänne minua. Pian se on ohi.

— Mikä on ohi? kysyi Sikes karkealla äänellä. Mitä tyhmyyksiä nyt taas? Nouse ylös ja tee jotakin sen sijaan että kiusaat minua akkamaisella päähänpistoilla.

Muulloin olisi tällä kehoituksella ja äänellä, jolla se lausuttiin, ollut toivottu vaikutus, mutta kun tyttö todellakin oli heikko ja läpiväsynyt, antoi hän päänsä vaipua alas tuolin selkämystä vasten ja pyörtyi, ennenkuin mr Sikes oli ehtinyt laskea ilmoille ainoatakaan niistä kirouksista, joilla hänen tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana höystää uhkauksiaan. Kun hän ei oikein tiennyt, miten oli meneteltävä tässä harvinaisessa tapauksessa, sillä miss Nancyn kohtaukset olivat yleensä rajuja, yritti hän tehdä pientä pilaa, ja kun se osoittautui tehottomaksi, huusi ihan apua.

— Mistä on kysymys, ystäväni? kysyi juutalainen kurkistaen sisään ovesta.

— Ettekö voi antaa tytölle apua, vastasi Sikes kärsimättömästi, sen sijaan että seisotte siinä lörpöttelemässä ja virnistelemässä minulle.

Hämmästyksestä huudahtaen riensi Fagin tytön avuksi, mr Jack Dawkinsin, tai toisella nimellä Ovelan taskuveijarin, joka viimeksimainittu oli seurannut kunnianarvoisaa oppimestariansa huoneeseen, nopeasti heittäessä luotaan nyytin, jolla oli kuormitettu, siepatessa erään pullon master Charley Batesilta, joka tuli aivan hänen kintereillään, kiskaistessa silmänräpäyksessä siitä korkin hampaillansa ja kaataessa vähän sen sisällyksestä potilaan suuhun, ensin itse otettuaan kulauksen, jottei mitään erehdystä sattuisi.

— Anna hänelle vähän raitista ilmaa palkeilla, Charley, sanoi mr Dawkins, ja te, Fagin, hierokaa hänen käsiään, sillä aikaa kuin Bill irroittaa hameen nauhoja.

Nämä yhdistetyt ponnistukset, suoritettuina voimaperäisesti, etenkin se osa niistä, mikä oli uskottu master Batesille, joka näytti pitävän toimintaosaansa jonakin äärettömän hauskana, aikaansaivat pian toivotun vaikutuksen. Tyttö palasi vähitellen tajuihinsa ja horjui eräälle tuolille sängyn viereen, missä kätki kasvonsa pielukseen, Sikesin hieman hämmästyneenä kysyessä toisilta syytä heidän odottamattomaan esiintymiseensä.

— Mitkä pahat tuulet ovat puhaltaneet teidät tänne? kysäisi Sikes Faginilta.

— Eivät mitkään pahat tuulet, ystäväni, vastasi juutalainen, sillä pahat tuulet eivät koskaan tuo mukanaan mitään hyvää, ja minulla on mukanani paljon hyvää, jonka nähdessänne tulette iloiseksi. Taskuveijari, ystäväni, avaa nyytti ja näytä Billille ne pikkutavarat, mitkä tänä aamuna ostimme viimeisillä rahoillamme.

Faginin kehoitusta noudattaen aukaisi Ovela taskuveijari solmut nyytistään, mikä oli muodostettu vanhasta pöytäliinasta, ja ojensi sen sisältämät tavarat, yhden toisensa jälkeen, Charleylle, joka sijoitti ne pöydälle, kaikenlaisin ylistyspuhein kiitellen niitten harvinaisuutta ja erinomaista laatua.

Lopettaessaan ylistyspuheensa otti Bates suuren, huolellisesti tulpitun viinipullon syvästä taskustaan, Dawkinsin samaan aikaan täyttäessä mukanaan olevasta pullosta lasin paloviinalla, minkä potilas vähintäkään epäröimättä nielaisi.

— Ohhoh! sanoi juutalainen, hykerrellen käsiään, tulette kuntoon nyt, Bill, tulette kuntoon nyt.

— Kuntoon! kivahti Sikes. Olisin voinut mennä helvettiin kaksikymmentä kertaa, teidän tekemättä mitään auttaaksenne minua. Mitä tarkoitatte antamalla ihmisen jäädä tähän tilaan enemmäksi kuin kolmeksi viikoksi, te petollinen tyhjäntoimittaja!

— Ei, kuulkaas sitä, pojat! sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään. Ja me kun toimme mukanamme kaikki nämä ihanat tavarat!

— Ei tavaroissa ole mitään vikaa, virkkoi Sikes vähän rauhallisemmin, katsahtaen pöydälle, mutta millä puolustatte itseänne, kun tällä tavoin jätitte minut pinteeseen, sairaana, ilman rahaa, ilman ruokaa, ilman kerrassaan mitään, ja piittaamatta koko tänä aikana minusta enemmän kuin jos olisin ollut tuo koira tuossa? Aja se pois, Charley!

— En eläissäni ole nähnyt viisaampaa koiraa, sanoi nuori Bates tehden kuten oli käsketty. Se vainuaa paistin käryä, aivan kuin vanha naisihminen torilla. Se olisi mainio näyttämöllä, se koira, ja samalla se antaisi eloa näytelmälle.

— Pidä suusi! karjaisi Sikes, koiran vihaisesti muristen ryömiessä sängyn alle, mitä teillä on sanomista, te käpertynyt vanha varkaittenpiilottaja, häh?

— Olin kaukana Lontoosta runsaasti viikon ajan, ystäväni, tutkimusretkellä, vastasi juutalainen.

— Mutta loput neljätoista päivää sitten? kysyi Sikes. Mitä tarkoititte antaessanne minun niinä loppuina kahtena viikkona lojua täällä kuin sairas rotta kolossaan?

— En todellakaan voinut sille mitään, Bill, vastasi juutalainen. En voi ruveta pitkiin selityksiin toisten ollessa läsnä, mutta kautta kunniani, en voinut auttaa sitä.

— Kautta minkä? mörisi Sikes äärettömällä inholla. Leikatkaa minulle pala pasteijaa, joku pojista, jotta voin saada tämän maun pois suustani, muutoin tukehdun.

— Älkää nyt olko pahalla tuulella, ystäväni, pyyteli juutalainen nöyrästi. En ole unohtanut teitä, Bill, en hetkeäkään!

— Ei, sen kyllä uskon, vastasi Sikes, ivallisesti irvistäen. Te olette mietiskellyt ja hautonut suunnitelmia koko sen ajan kun olen maannut täällä kuumeessa ja horkassa, ja Billin on tehtävä se, ja Billin on tehtävä se, ja Billin on tehtävä kaikki kuin leikkiä laskien, tultuaan vain terveeksi ja kyllin köyhäksi teidän työhönne! Jollei tyttöä olisi ollut, voisin aivan hyvin olla kuollut tällä haavaa.

— Niin, näettekös, Bill, vastusti juutalainen. Jollei tyttöä olisi ollut! Ketä muuta kuin minua luulette voivannekaan kiittää siitä, että teillä oli niin oiva tyttö läheisyydessänne?

— Siinä hän on oikeassa, virkkoi Nancy, astuen nopeasti esiin. Antakaa sen nyt olla sinänsä!

Nancyn esiintyminen antoi uuden suunnan keskustelulle, sillä viekkaan vanhan juutalaisen viittauksesta alkoivat pojat tarjoilla hänelle paloviinaa, mitä hän kuitenkin nautti hyvin niukasti, sillä aikaa kuin Fagin, joka oli olevinaan tavattoman hyvällä tuulella, vähitellen sai Sikesinkin paremmalle päälle, ollen pitävinään hänen uhkauksiaan vain pienenä pilana ja sitäpaitsi nauraen sydämellisesti parille kömpelölle sukkeluudelle, jotka viimemainittu, useampia kertoja paloviinapulloa käsiteltyään, suvaitsi laskea kuuluville.

— Hyvin kaikki, sanoi Sikes, mutta minun täytyy saada teiltä muutama kolikko tänä iltana.

— Minulla ei ole penniäkään mukanani, virkkoi juutalainen.

— Mutta teillä on enemmän kuin kylliksi kotona, väitti Sikes, ja minun on saatava vähäisen.

— Enemmän kuin kylliksi! huudahti juutalainen, ojentaen kätensä kohti korkeutta. Minulla ei ole edes niin paljoa kuin —.

— En tiedä, paljonko teillä on, ettekä tuskin tiedä sitä itsekään, sillä tarvittaisiinpa oikein pitkä aika sen kaiken laskemiseen, mutta jotain täytyy minun tänä iltana saada. Se on varma.

— Hyvä, hyvä, sanoi juutalainen huokaisten, lähetän heti Taskuveijarin hakemaan mitä tarvitaan.

— Sen jätätte aivan kauniisti tekemättä, vastasi Sikes. Ovela taskuveijari on ehkä hieman liian ovela ja unohtaisi ehkä tulla takaisin tai eksyisi tiellä tai joutuisi poliisin ahdistamaksi ja siten estetyksi tai ainakin keksisi kaikki maailman anteeksipyynnöt kun te vain antaisitte hänelle viittauksenkin. Ei, Nancyn pitää mennä kanssanne pesäänne noutamaan rahat, jotta voin olla varma asiasta ja sillä aikaa paneudun sänkyyn ja nukahdan hiukan.

Pitkän tinkimisen ja kinastelun jälkeen onnistui juutalaisen supistaa haluttu laina viidestä punnasta kolmeen puntaan, neljään shillinkiin ja kuuteen penceen hänen juhlallisesti vakuuttaessaan, ettei hänelle jäisi enempää kuin puolitoista shillinkiä jäljelle omaa tarvetta varten. Sikesin nyrpeästi huomautettua, että täytyy kai hänen tyytyä siihen, kosk'ei voinut saada enempää valmistautui Nancy lähtemään juutalaisen kanssa kotiin taskuveijarin ja Batesin asettaessa ruokatavarat kaappiin. Sitten jätti juutalainen hyvästit kohteliaalle ystävälleen, lähtien Nancyn ja poikien seurassa kotiin, Sikesin heittäytyessä sänkyyn ja valmistautuessa nukkumaan siihen saakka kunnes nuori nainen tulisi takaisin.

Tullessaan juutalaisen asunnolle tapasivat he Toby Crackitin ja Chitlingin innokkaina pelaamassa viidettätoista cribbage-eräänsä, ja on tuskin tarpeellista mainita, että Chitling hävisi menettäen siten viidennentoista eli viimeisen sixpencensä nuorten ystäviensä suureksi iloksi. Mr Crackit, joka oli hieman hämillään sen johdosta, että hänet oli tavattu häntä sekä asemansa että sielunominaisuuksiensa puolesta niin paljon alempana olevan henkilön seurasta, kyseli haukoitellen Sikesiä, ottaen hattunsa lähteäkseen.

— Onko joku käynyt täällä? tiedusteli juutalainen.

— Ei ainoakaan ihminen, vastasi mr Crackit korjaten paidanrintamustansa, täällä on ollut rauhallista kuin kirkossa. Teidän olisi hyvitettävä minua, Fagin, jollain tavoin siitä, että olen vartioinut taloa niin kauan. Paha minut periköön, ellen ole läpiväsynyt kuin jurymies, ja kaiketikin olisin nukkunut kuin pölkky, jollen olisi ollut kyllin ystävällinen viihdyttääkseni tätä nuorukaista. Kirotun ikävää minulla on ollut!

Näitä ja muita samantapaisia huudahduksia sinkautellen sipaisi Toby Crackit voittonsa luoksensa, sulloi sen huolimattomasti liivintaskuunsa, ikäänkuin hänen asemassaan oleva mies ei olisi arvostellut sellaisia pikkulantteja minkään arvoisiksi, ja vääntäysi sitten huoneesta niin komeasti ja arvokkaasti, että Chitling, joka loi taukoamatta ihailevia katseita hänen jalkoihinsa ja kenkiinsä kunnes ne katosivat, vakuutti seuralle pitävänsä viittätoista sixpenceä halpana maksuna tämänkaltaisesta tuttavuudesta ja ettei hän välittänyt häviöstään tuon enempää.

— Ahaa, pääsi Tomilta. Hän on kyllä tyhjentänyt taskuni, mutta voinhan painua ulos ansaitsemaan lisää kun tahdon, vai mitä, Fagin?

— Voit tietysti, vastasi juutalainen, ja mitä pikemmin menet, sitä parempi, Tom. Riennä niinollen korvaamaan menetys aikaa hukkaamatta. Onkin jo teidän aika ryhtyä johonkin, sinun Taskuveijari, ja sinun, Charley. Kello on kohta kymmenen eikä vielä ole mitään suoritettu.

Nyökäten Nancylle ottivat pojat hattunsa ja lähtivät, Taskuveijarin ja hänen erikoisystävänsä kujeillessa mr Chitlingin kustannuksella.

— No niin, virkkoi juutalainen heidän mentyään, nyt pitää minun mennä hakemaan rahoja teille, Nancy. Tämä on vain sen pienen kaapin avain, minne kätken ne pikkutavarat, mitkä pojat tuovat kerallaan kotiin, ystäväni. Rahojani en koskaan pidä lukon takana, koska minulla ei ole mitään rahoja lukittaviksi — ha, ha, ha! Tämä on viheliäistä ammattia, Nancy. Se ei lyö leiville, mutta minua haluttaa nähdä nuorisoa ympärilläni ja siksi pidän sen käynnissä. Hiljaa! sanoi hän ja kätki nopeasti avaimen takkiinsa. Kuka siellä? Hiljaa!

Tyttö, joka käsivarret ristissä oli istunut pöydän ääressä, ei näyttänyt millään tavoin tuntevan mielenkiintoa saapujaa kohtaan eikä välittävän menikö hän vai tuli, kunnes miehenääni osui hänen korviinsa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän äänen tajusi, sieppasi hän salamannopeasti hattunsa ja shaalinsa sinkauttaen ne pöydän alle. Juutalaisen pian senjälkeen kääntyessä häneen päin valitti hän kuumuutta äänellä, minkä raukeus ei lainkaan soveltunut, yhteen hänen äskeisten vilkkaitten liikkeittänsä kanssa, joita juutalainen ei kuitenkaan huomannut, koska oli istunut selin häneen.

— No, kuiskasi juutalainen, kuin kiukustuneena keskeytyksestä, se on vain odottamani henkilö. Hän tulee tänne alas. Ei sanaakaan rahoista hänen täälläollessaan, Nancy! Hän ei viivy kauan — korkeintaan kymmenen minuuttia, ystäväni.

Asettaen näivettyneen etusormensa huulilleen läheni juutalainen ovea kynttilä kädessä, lähestyvän askelten äänen kuuluessa portaissa. Hän ehti ovelle samaan aikaan kuin tulija, joka nopeasti astui huoneeseen ja oli aivan tytön lähellä, ennenkuin kiinnitti häneen huomiota. Tulija oli Monks.

— Vain muuan nuorista ystävistäni, sanoi juutalainen, joka näki Monksin astahtavan taaksepäin huomatessaan vieraan henkilön. Teidän ei tarvitse poistua, Nancy.

Tyttö vetäytyi lähemmäksi pöytää luoden alas silmänsä, ensin tarkastettuaan Monksia välinpitämättömin katsein, mutta tämän samassa käännähtäessä juutalaista kohti loi hän häneen vielä yhden huomaamattoman silmäyksen, niin terävästi tutkivan ja merkityksellisen, että jos joku olisi voinut havaita muutoksen, olisi hän silloin tuskin voinut luulla molempien näitten katseitten lähteneen samasta henkilöstä.

— Mitä uutta? kysäisi juutalainen.

— Tärkeitä uutisia.

— Ja — ja hyviä uutisia? kysyi juutalainen epäröiden, kuin olisi pelännyt ärsyttää toista liian valoisilla toiveillaan.

— Ei lainkaan huonoja, vastasi Monks hymyillen. Tällä kertaa olen ollut kyllin nokkela. Tahtoisin vähän puhua kanssanne.

Tyttö vetäytyi vieläkin lähemmäksi pöytää osoittamatta mitään halua lähteä, vaikkakin näki Monksin tarkoittavan häntä. Juutalainen, mahdollisesti peläten tytön sanovan jotakin rahoista, jos hän yrittäisi päästä hänestä, osoitti kattoon ja johti Monksin ulos huoneesta.

— Ei siihen helvetilliseen luolaan, missä olimme viimeksi, kuuli tyttö Monksin sanovan heidän mennessään ylös portaita. Juutalainen nauroi sanoen jotain, mitä tyttö ei voinut käsittää, mutta tuntui portaitten narinasta päättäen vievän vieraansa ylös toiseen kerrokseen. Ennenkuin heidän askeleensa vielä olivat häipyneet, oli tyttö vetänyt kengät jaloistaan, heittänyt hameensa päänsä yli sekä käärinyt käsivartensa siihen, seisten nyt oven vieressä kuuntelemassa, pidättäen henkeään jännityksestä. Melun vaimennuttua hiipi hän ulos huoneesta, kulki ääneti ylös portaita, kadoten ylhäällä vallitsevaan pimeyteen.

Huone oli tyhjä neljännestunnin verran, minkäjälkeen tyttö yhtä äänettömin askelin hiipi sinne takaisin. Pian senjälkeen kuuli hän molempien miesten tulevan alas portaita. Monks poistui heti ulos kadulle, juutalaisen palatessa ylös rahoja noutamaan. Kun hän tuli takaisin, pukeutui tyttö parhaillaan shaaliinsa ja hattuunsa ollakseen valmis lähtemään.

— Mutta, Nancy, puhkesi juutalainen säikähtyneenä sanomaan laskiessaan kynttilän luotaan, kuinka kalpea olettekaan!

— Kalpea! toisti tyttö varjostaen silmiään kuin katsoakseen tarkemmin häneen.

— Hirveän kalpea, sanoi juutalainen. Mitä teille on tapahtunut?

— Ei mitään, mikäli minä tiedän, paitsi että olen istunut täällä ahtaassa luolassa kuinka kauan lienenkään, vastasi tyttö huolettomasti. Mutta antakaa minun nyt mennä kotiin, niin teette kiltisti.

Joka lanttia huoaten laski juutalainen rahasumman hänen käteensä, minkä jälkeen he erosivat, sanoen toisilleen lyhyesti "hyvää yötä".

Tultuaan ulos kadulle istahti tyttö eräälle porraskivelle näyttäen aivan hämmentyneeltä ja kykenemättömältä jatkamaan matkaa.

Äkkiä nousi hän ylös ja riensi pois aivan päinvastaiseen suuntaan kuin missä Sikes odotti häntä, kiiruhtaen kulkuaan ja aikoen lopulta nopeasti juosta. Vihdoin pysähtyi hän aivan uupuneena vetämään henkeä, väänteli käsiään ja puhkesi itkuun, kuin olisi äkkiä havainnut kykenemättömyytensä suorittamaan jotakin asiassa, mikä häntä kiinnosti.

Hänen kyyneleensä antoivat hänelle ehkä lohdutusta, tai ehkä hän myöskin huomasi, kuinka täysin toivoton hänen asemansa itse asiassa oli, sillä hän kääntyi ympäri ja kiirehti melkein yhtä nopeasti aivan vastakkaiseen suuntaan, osaksi ottaakseen takaisin menetetyn ajan, osaksi pitääkseen askeleensa ajatustensa pyörteisen virran tasalla, joten hän pian saavutti talon, minne oli jättänyt murtovarkaan.

Oli onni tytölle, että rahojen omistaminen antoi Sikesille niin paljon tekemistä seuraavana päivänä syömisessä ja juomisessa ja että sillä sitäpaitsi oli hyväätekevä vaikutus lieventää hänen luonteensa karkeutta, joten hänellä ei ollut aikaa eikä halua kiinnittää huomiota tytön käytökseen tai ulkonäköön. Se seikka, että tyttö oli hajamielinen ja hermostunut kuin henkilö, joka on aikeissa ottaa ratkaisevan askeleen, ei olisi jäänyt terävänäköiseltä juutalaiselta huomaamatta, ja hän olisi otaksuttavastikin heti tuntenut itsensä levottomaksi, mutta mr Sikes, jolta puuttui havaintokyky ja jota myöskään eivät rasittaneet muut rikkiviisaat epäilykset kuin ne, mitkä tulivat ilmi hänen ärtyisässä ja raa'assa käyttäytymisessään jokaista kohtaan, ja joka lisäksi, kuten jo olemme maininneet, oli tavattoman hyvällä tuulella, ei vainunnut mitään arveluttavaa hänen elkeissään ja välitti hänestä niin vähän, että vaikkapa tytön kiihtymys olisi ollut paljoa huomattavampikin kuin se oli, se todennäköisesti ei olisi herättänyt hänen epäilyksiään. Illan lähetessä lisääntyi tytön hermostuneisuus ja hänen odottaessaan, että murtovaras joisi itsensä nukuksiin, valahti sellainen tavaton kalpeus hänen poskilleen ja hehku hänen silmiinsä, että Sikeskin sen hämmästyen äkkäsi.

Mr Sikes, joka edelleen oli heikkona kuumeesta, makasi sängyssään laimistaen geneveläistänsä kuumalla vedellä, jotta se juovuttaisi vähemmän, ja oli työntänyt lasin pöydän yli Nancylle täytettäväksi kolmannen tai neljännen kerran, kun nämä seikat herättivät hänen huomiotansa.

— No mutta, hitto minut periköön! sanoi hän nousten kyynärpäittensä varaan ja katsoen tyttöä kasvoihin. Sinähän näytät aivan ruumiilta, joka on herännyt henkiin jälleen. Mikä sinua vaivaa?

— Mikäkö minua vaivaa? vastasi tyttö. Ei mikään. Miksi katsot minuun noin?

Rauhoitettuaan itseään tällä vakuutuksella tyhjensi Sikes lasin pohjaan, pyytäen sitten monin manauksin lääkettänsä. Tyttö hyppäsi kiireesti ylös, kaatoi nopeasti selin kääntyneenä lääkeaineen lusikkaan ja ohjasi sen hänen suuhunsa hänen sitä ottaessaan.

— No, virkkoi varas, tule tänne ja istu viereeni ja ota jälleen omat kasvosi tai olen muuttava ne niin, ettet tunne niitä, vaikka tahtoisitkin.

Tyttö totteli, ja Sikes heittäysi takaisin pieluksen varaan hänen kätensä omassaan ja silmät kiinnitettyinä hänen kasvoihinsa. Ne sulkeutuivat ja avautuivat jälleen, sulkeutuivat vielä kerran ja avautuivat taas. Murtovaras muutteli levottomana asentoaan, ja useita kertoja nukahdettuaan pariksi kolmeksi minuutiksi sekä yhtä usein havahduttuaan valveille kauhun katsein ja oudoksuen tirkisteltyään ympärilleen, vaipui hän, juuri kun taas oli kohottautumaisillaan, syvään ja raskaaseen uneen. Hänen kätensä päästi otteensa, kohotettu käsivarsi putosi alas hänen sivulleen ja hän nukkui tietämättömänä mistään.

— Vihdoinkin vaikutti oopiumi, virkkoi tyttö ja nousi sängystä. Mutta saavun ehkä kuitenkin liian myöhään. Hän asetti nopeasti hatun päähänsä ja shaalin ylleen, silloin tällöin tuskaisesti katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi hän, huolimatta unijuomasta, joka silmänräpäys pelännyt tuntevansa Sikesin raskaan käden olkapäällään, kumartui sitten hiljaa yli sängyn ja suuteli varkaan huulia, avasi ja sulki äänettömästi huoneen oven ja kiiruhti pois talosta.

Monet puodeista olivat jo suljetut niillä palokujilla ja syrjäkaduilla, joitten kautta hänen oli kuljettava Lontoon Westendiin. Kello löi kymmenen ja hänen kärsimättömyytensä kävi yhä suuremmaksi. Hän tunki eteenpäin ahtailla jalkakäytävillä, tyrkki ohikulkijoita molemmin puolin ja kiiruhtaen melkein hevosten päitten alitse kulki hän nopeasti poikki runsasliikenteisten katujen, missä suuret joukot jalankulkijoita innokkaasti odottivat voidakseen tehdä samoin.

— Nainen mahtaa olla hullu, sanoivat ihmiset kääntyen katsomaan hänen jälkeensä hänen ohirientäessään.

Hänen saapuessaan kaupungin parempiin osiin olivat kadut verraten autiot, ja täällä herätti hänen kiiruhtava kulkunsa vielä suurempaa ihmettelyä niissä harvoissa kulkijoissa, joita hän sivuutti. Muutamat riensivät hänen peräänsä saadakseen tietää, minne hän kiirehti niin tavatonta vauhtia, toiset pysähtyivät töllistelemään hänen jälkeensä, mutta he jäivät, yksi toisensa perästä, ja lähestyessään päämääräänsä oli hän aivan yksin.

Se oli suuri perhehotelli erään rauhallisen, kauniin kadun varrella Hyde Parkin läheisyydessä. Hänen portin ulkopuolella riippuvan lyhdyn säteilevässä valossa lähestyessään sisäänkäytävää löi kello yksitoista. Hän näytti muutaman silmänräpäyksen epäröivän, menisikö sisään, mutta kellonlyönti varmisti häntä, ja hän astui eteishuoneeseen. Porttivahdin koppi oli tyhjä. Hän katseli neuvotonna ympärilleen ja lähestyi portaita.

— No, lapseni, virkkoi muuan somasti puettu naishenkilö, joka kurkisti eräästä ovesta hänen takanaan, ketä etsitte täältä?

— Erästä naista, joka asuu tässä talossa, vastasi tyttö.

— Erästä naista! oli halveksivan katseen seuraama vastaus. Ketä naista, jos saan luvan kysyä?

— Miss Maylieta, sanoi Nancy.

Nainen, joka nyt oli ennättänyt tarkastella hänen ulkomuotoaan, vastasi ainoastaan siveellisen mielipahan katseella sekä kutsui paikalle edeskäyvän, jolle Nancy toisti asiansa.

— Mikä nimi pitää minun sanoa? kysyi edeskäypä.

— Ei ole tarvis sanoa mitään nimeä, vastasi Nancy.

— Eikö asiaannekaan? kysyi mies.

— Ei, ei sitä myöskään, vastasi tyttö, minun täytyy puhua neidin itsensä kanssa.

— Pois! sanoi mies ja työnsi häntä kohti ovea. Siitä ei tule mitään. Menkää tiehenne!

— Kantamalla vain voitte saada minut pois, virkkoi tyttö kiihkeästi, ja siinä on työtä ainakin kahdelle sellaiselle kuin te. Eikö täällä ole ketään, jatkoi hän katsoen ympärilleen, joka tahtoisi toimittaa perille pienen viestin minunlaiseltani raukalta?

Tämä vetoomus vaikutti erääseen hyväsydämiseen kokkiin, joka muitten palvelijain tavoin seisoi katselemassa ja nyt astui esiin välittäjäksi.

— Voit kai toimittaa sen hänelle, Joe? lausui hän.

— Mutta mitä minun on sanottava? kysyi mies pitäen toista jalkaansa portaalla.

— Että eräs nuori tyttö hartaasti pyytää saada puhua miss Maylien kanssa kahdenkesken, sanoi Nancy, ja että, jos hän vain haluaa kuulla ensimmäinen sanan siitä mitä minulla on puhuttavana, hän tietää haluaako hän enempää kuunnella minua vai antaako ajaa minut ulos petturina.

— Se ei ollut vähän, se täytyy minun sanoa, virkkoi mies.

— Viekää sana, sanoi tyttö lujasti, ja tuokaa minulle vastaus.

Mies riensi ylös portaita, ja Nancy jäi seisomaan, kalpeana ja miltei hengittämättä, kuunnellen vapisten niitä selvästi kuuluvia halveksumisen ilmauksia, joita hyveelliset palvelijattaret tuhlasivat hänelle ja jotka kävivät entistä myrkyllisemmiksi, kun edeskäypä palasi sanoen, että hän voisi tulla ylös.