NELJÄSKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Sisältää uusia havaintoja ja osoittaa, että yllätykset, samoinkuin onnettomuudetkin, harvoin tulevat yksinään.

Rosen asema oli todella melko tukala, sillä samalla kun hän mitä innokkaimmin ja palavimmin halusi selvittää sen salaperäisyyden, mikä verhosi Oliverin kohtaloa, ei hän toiselta puolen voinut olla kunnioittamatta sitä luottamusta, mitä onneton nainen oli hänelle osoittanut. Hänen sanansa ja käyttäytymisensä oli liikuttanut Rose Maylien sydäntä, ja Oliveria kohtaan tuntemansa kiintymyksen rinnalla ylläpiti hän lämmintä toivoa voittaa tämä yhteiskunnan ulkopuolella vaeltava nuori olento takaisin elämään.

He aikoivat viipyä vain kolme päivää Lontoossa, ennenkuin muutamaksi viikoksi lähtisivät eräälle etäällä merenrannalla sijaitsevalle paikalle, ja nyt oli ensimmäisen päivän jälkeinen keskiyö. Mihin toimenpiteisiin oli hänen ryhdyttävä, mitä voisi hän suorittaa neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa? Tai kuinka hän epäilyksiä herättämättä saisi matkan siirretyksi tuonnemmaksi? Mr Losberne oli heidän mukanaan ja viipyisi vielä kaksi päivää, mutta Rose tunsi liian hyvin tämän kunnon gentlemannin äkkipikaisen luonteen ja piti jo ennakolta selvänä, millaisen vihanpurkauksen Oliverin ryöstämisen välikappale hänessä aiheuttaisi, rohjetakseen uskoa hänelle salaisuutta, jos hänen välityksensä Nancyn hyväksi ei voisi saada tukea joltakin toiselta kokeneelta henkilöltä.

Levotonna näistä vaihtuvista ajatuksista ja milloin taipuvaisena yhteen, milloin toiseen pelastuskeinoon, milloin hyläten ne kaikki, vietti hän unettoman yön, ja seuraavana aamuna, vielä punnittuaan asiaa, teki hän epätoivossaan päätöksen neuvotella Harry Maylien kanssa.

— Jos on tuskallista hänelle, ajatteli hän, tulla takaisin tänne, kuinka paljon tuskallisempaa onkaan se minulle! Mutta ehkei hän tahdo tulla; hän kenties kirjoittaa, tai jos tulee itse, voi hän tahallaan välttää minua — kuten teki lähtiessään, vaikka en olisi sitä hänestä uskonut; mutta se oli parasta meille molemmille — kaikkein parasta! Ja tässä asetti Rose kynänsä syrjään, ikäänkuin ei edes paperikaan saisi nähdä hänen itkevän.

Hän oli jälleen tarttunut kynään ja asettanut sen taas pois hyvinkin viisikymmentä kertaa sekä punninnut ja aprikoinut kirjeensä ensimmäistä riviä, kykenemättä vielä kirjoittamaan edes yhtä sanaa, kun Oliver, joka oli ollut ulkona kävelemässä mr Giles henkivartijanaan, tuli juosten huoneeseen niin hengästyneen kiireisesti, että näytti tulleen jotakin uutta levottomuuden aihetta.

— Miksi olet noin kiihoittunut? kysyi Rose mennen häntä vastaan.

— En ymmärrä mitä se on, minusta tuntuu kuin tukehtuisin, vastasi Oliver. Oi, Jumala! Ajatella, että kuitenkin viimein saisin nähdä hänet, ja te saatte tietää, että kaikki, mitä olen teille sanonut, on totta!

— En ole koskaan uskonut sinun sanoneen meille muuta kuin totuuden, rakas Oliver, virkkoi Rose rauhoittaen. Mutta mistä on kysymys? Kenestä sinä puhut?

— Olen nähnyt sen vanhan herran, vastasi Oliver, tuskin kyeten saamaan sanaakaan suustaan, sen vanhan herran, joka oli niin hyvä minua kohtaan — mr Brownlowin, josta niin usein olemme puhuneet.

— Missä? tiedusti Rose.

— Hän astui alas vaunuista, vastasi Oliver vuodattaen ilon kyyneleitä, ja meni sisälle erääseen taloon. En puhutellut häntä. Muta Giles kysyi, asuiko hän siellä, ja vastattiin, että niin oli laita. Katsokaahan, sanoi Oliver näyttäen erästä paperilappua, tässä se on, tähän on kirjoitettu, missä hän asuu — nyt tahdon heti mennä sinne. Oi, ajatelkaa! Mitä minä teen, kun tapaan hänet ja taas saan kuulla hänen puhuvan.

Ajatukset koko lailla hämmentyneinä näistä ja muista toisistaan riippumattomista ilonhuudahduksista luki Rose osoitteen, mikä oli Craven Street Strandissa.

— Pian! sanoi hän. Käske heidän noutaa ajuri ja laita itsesi kuntoon seurataksesi minua. Ajan heti sinne sinun kanssasi kadottamatta minuuttiakaan ja sanon tädille vain, että menemme tunnin ajaksi ulos. Laita itsesi kuntoon niin pian kuin mahdollista.

Viittä minuuttia myöhemmin olivat he matkalla Craven Streetille. Kun he tulivat perille, jätti Rose Oliverin vaunuihin, sanoen syyksi, että hänen oli valmistettava vanhaa herraa, sekä lähetti kortin palvelijan mukana ylös pyytämään mr Brownlowilta hetken keskustelua tärkeässä asiassa. Palvelija palasi ja pyysi häntä astumaan sisään, ja hän seurasi häntä erääseen kerrosta ylempänä sijaitsevaan huoneeseen, missä hän joutui vanhahkon herran eteen, jolla oli hyväntahtoinen ulkonäkö ja joka oli puettu pullonviheriään frakkiin. Hänen lähellään istui muuan vanha herra nankkiinihousuissa ja damaskeissa, joka ei näyttänyt erikoisen hyväntahtoiselta, pitäen käsiään puristettuina paksun kepin nupin ympäri ja nojaten leukaansa niihin.

— Ah, hyvänen aika, sanoi pullonviheriään frakkiin puettu gentlemanni nousten nopeasti ylös, pyydän anteeksi, nuori neiti — luulin, että oli kyseessä joku tungetteleva henkilö, joka — pyydän anteeksi. Olkaa hyvä ja istukaa.

— Mr Brownlow arvatenkin, sir? virkkoi Rose katsoen toisesta vanhasta herrasta toiseen.

— Se on nimeni, sanoi vanha gentlemanni. Ja tämä on ystäväni, mr Grimwig. Tahdotteko olla ystävällinen ja jättää meidät muutamiksi minuutiksi, Grimwig?

— Minä luulen, virkkoi Rose, ettei meidän, keskustelumme ollessa tällä asteella, tarvitse vaivata tätä gentlemannia menemään pois. Ellei minulle ole väärin ilmoitettu, tietää hän asiasta, josta haluan puhua kanssanne.

Mr Brownlow nyökäytti päätään, ja Grimwig, joka oli noussut ylös ja tehnyt jäykän kumarruksen, teki toisen jäykän kumarruksen ja istuutui jälleen.

— En epäile, sanoi Rose hämillään, että tulen hämmästyttämään teitä; mutta te olette kerran osoittanut eräälle nuorelle, sangen hyvälle ystävälleni suurta hyväntahtoisuutta ja suopeutta ja olen vakuutettu, että teitä ilahduttaa taas saada kuulla jotakin hänestä.

— Tosia-anko? sanoi Brownlow…

— Oliver Twist nimellä hänet tunnette, vastasi Rose.

Nämä sanat eivät vielä kunnolla olleet tulleet hänen huulillaan, kun mr Grimwig, joka oli ollut syventyvinään erääseen suureen kirjaan, mikä lepäsi pöydällä, löi sen kiinni kovalla paukauksella ja asettui selkäkenoon tuolillaan, samalla karkoittaen kasvonpiirteistään jokaisen muun ilmeen paitsi mitä rajattomimman ällistyksen ja alkoi katsoa tuijottaa pitkään ja epämääräisesti. Kuin häpeissään siitä, että oli päästänyt ilmi niin voimakkaan liikutuksen, palautti hän kouristuksentapaisella nykäyksellä entisen asentonsa ja tirkistäen suoraan eteensä päästi pitkän, syvän vihellyksen, mikä lopultakaan ei tuntunut katoavan ilmaan, vaan häviävän hänen vatsansa sisimpiin kätköihin.

Mr Brownlow ei ollut vähemmän yllätetty, mutta hänen hämmästyksensä ei ilmennyt täysin niin eriskummallisella tavalla. Hän muutti tuolinsa lähemmäksi miss Maylieta ja sanoi:

— Tehkää minulle se palvelus, nuori neiti, että kerrassaan syrjäytätte sen suopeuden ja hyväntahtoisuuden, mistä mainitsitte ja mistä ei kukaan muu tiedä mitään, ja jos voitte kertoa jotakin, mikä voi muuttaa sen epäedullisen käsityksen, minkä kerran olin pakotettu muodostamaan siitä poikaparasta, niin antakaa minun Jumalan tähden kuulla se.

— Huono poika — tahdonpa syödä pääni, jos hän ei ole huono poika, mörisi Grimwig.

— Älkää kiinnittäkö huomiotanne ystävääni, miss Maylie, sanoi Brownlow. Hän ei tarkoita sitä, mitä hän sanoo.

Tultuaan näin pitkälle tyytyivät molemmat gentlemannit osaansa ja puristivat senjälkeen toistensa käsiä, kuten heillä aina oli tapana.

— Mutta palataksemme asiaan, miss Maylie, lausui Brownlow, johon ihmisrakkaudessanne tunnette niin suurta mielenkiintoa, pyydän teitä sanomaan minulle, mitä tiedätte tästä lapsiraukasta, vaikka minun kai ensinnä täytyy sanoa, että olen käyttänyt kaikkia tarjolla olevia keinoja löytääkseni hänet ja että aikaisempaa otaksumaani, että hän olisi pettänyt minut ja antanut toveriensa houkutella itsensä varastamaan minulta poissaollessani, aikalailla on horjutettu.

Rose, jolla oli ollut aikaa koota ajatuksensa, kertoi nyt muutamin harvoin sanoin kaiken, mitä Oliverille oli tapahtunut hänen jätettyään mr Brownlowin talon, pidättäen kuitenkin Nancyn ilmoituksen tämän herran korvien yksin kuultavaksi, ja lopetti vakuuttaen pojan ainoan surun kuluneitten kuukausien aikana olleen, ettei hän ollut voinut löytää aikaisempaa ystäväänsä ja hyväntekijäänsä.

— Jumala olkoon ylistetty! sanoi vanha gentlemanni. Tämä on suuri ilo minulle, oikein suuri ilo! Mutta ette ole sanonut minulle, missä hän nyt on, miss Maylie. Teidän on annettava minulle anteeksi, että nuhtelen teitä — mutta minkätähden ette ole ottanut häntä mukaanne?

— Hän odottaa vaunuissa tuolla oven edessä, vastasi Rose.

— Oven edessä! huudahti vanha gentlemanni, minkä perästä hän sanaakaan sanomatta riensi ulos huoneesta, alas portaita, yli astuimen ja sisälle vaunuihin.

Kun huoneen ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, nosti Grimwig päänsä, ja käyttäen yhtä tuolin takajalkaa kiertotappina muodosti hän keppinsä avulla kolme ympyrää, koko ajan pysyen istuvassa asennossa. Suoritettuaan tämän tempun nousi hän ja asteli niin vinhasti kuin voi edestakaisin huoneessa ainakin kymmenen kertaa, minkäjälkeen hän äkkiä pysähtyi Rosen eteen ja muitta mutkitta suuteli häntä.

— Hiljaa, sanoi hän, kun nuori nainen, hieman levottomana tästä oudosta menettelystä, nopeasti nousi ylös. Älkää olko peloissanne. Olen kyllin vanha voidakseni olla isoisänne. Te olette sievä tyttö — minä pidän teistä. Siinä he ovat!

Tosiaankin, juuri hänen uudelleen heittäytyessä entiselle paikalleen palasi Brownlow yhdessä Oliverin kanssa, jonka mr Grimwig vastaanotti hyvin armollisesti, ja vaikka tämän silmänräpäyksen ilo olisi ollut Rosen ainoa palkinto kaikesta hänen levottomuudestaan ja tuskastaan Oliverin vuoksi, olisi hän kuitenkin ollut runsaasti palkittu.

— Mutta on vielä yksi, jota emme saa unohtaa, virkkoi mr Brownlow ja soitti kelloa. Pyytäkää mrs Bedwiniä tulemaan tänne.

Vanha taloudenhoitajatar ilmaantui niin pian kuin mahdollista ja jäi niiattuaan seisomaan ovelle, odottaen lähempiä määräyksiä.

— Mutta tehän tulette päivä päivältä yhä likinäköisemmäksi, Bedwin, sanoi mr Brownlow ilkkuvaisesti.

— Niin teenkin, vastasi vanha rouva. Tultua niin vanhaksi kuin minä eivät silmät parane vuosien mukana.

— Olisinhan voinut sanoakin sen teille, lausui Brownlow, mutta asettakaa nyt silmälasinne paikoilleen ja katsokaa, ellette voi arvata, miksi teidät on kutsuttu.

Vanha rouva alkoi kopeloida taskustaan silmälaseja, mutta Oliverin kärsivällisyys ei kestänyt tätä uutta lisäkiusausta. Hän antoi myöten ensimmäiselle mielijohteelleen ja juoksi hänen syliinsä.

— Ah, hyvä Jumala! huudahti vanha rouva syleillen häntä. Sehän on minun oma, viaton poikani!

— Rakas, vanha hoitajattareni! huudahti Oliver.

— Tiesin hyvin, että hän tulisi takaisin, sanoi vanha nainen pitäen häntä sylissään. Kuinka terveeltä hän näyttää ja kuinka hienosti puettu hän on taas! Missä olet ollut koko tämän pitkän, pitkän ajan? Ah, samat lempeät kasvot, mutta ei niin kalpeat, samat lempeät silmät, mutta ei niin surulliset! En ole koskaan unohtanut niitä enkä tyyntä hymyä, vaan joka päivä nähnyt ne samalla kertaa kuin omatkin lapseni, jotka kuolivat minun vielä ollessani nuori ja iloinen. Hänen puhuessaan ja milloin pitäessään Oliveria kappaleen matkan päässä itsestään nähdäkseen, kuinka hän oli kasvanut, milloin vetäessään hänet luoksensa uusin hyväilyin, itki ja nauroi tuo hyvä sielu vuoronperään ilossaan hänen paluunsa johdosta. Mr Brownlow jätti hänet ja Oliverin rauhaan vaihtamaan ajatuksia ja johti Rosen erääseen toiseen huoneeseen, missä hän sai kuulla täydellisen selonteon Rosen kohtauksesta Nancyn kanssa, mikä aikalailla hämmästytti häntä. Rose selitti myöskin, miksikä ei heti ollut kääntynyt ystävänsä mr Losbernen puoleen, ja vanha gentlemanni huomasi hänen siinä menetelleen aivan oikein ja suostui mielellään itse neuvottelemaan vakavasti asiasta kunnon tohtorin kanssa. Jotta hän niin pian kuin mahdollista saisi siihen tilaisuuden, sovittiin, että hän pistäytyisi hotellissa samana iltana kello kahdeksan ja että mrs Maylielle sillä välin varovasti ilmoitettaisiin, mitä oli tapahtunut. Sittenkuin tämä päätös oli tehty, palasivat Rose ja Oliver kotiin.

Rose ei suinkaan ollut yliarvioinut hyvän tohtorin katkeroitumisen määrää, sillä tuskin oli hän kuullut Nancyn jutun, ennenkuin hän antoi todellisen uhkausten ja sadatusten ryöpyn vapaasti virrata, uhkasi saattaa Nancyn herrojen Blathers & Duffin yhdistetyn taitavuuden ensi uhriksi sekä asetti todella hatunkin päähänsä kiiruhtaakseen hakemaan noitten arvon herrojen apua. Epäilemättä olisikin hän, silmänräpäystäkään seurauksia punnitsematta suuttumuksensa ensi puuskassa toteuttanut aikomuksensa, jollei häntä olisi pidättänyt osittain samankaltainen kiihkeys mr Brownlowin puolelta, joka itse oli kuumaverinen luonne, ja osittain sellaiset syyt ja huomautukset, mitkä näyttivät parhaiten soveltuvan saamaan hänet luopumaan äkkipikaisesta aikeestaan.

— No, mitä hittoa sitten on tehtävä? virkkoi kuumaverinen tohtori heidän jälleen kohdattua molemmat naiset. Laadimmeko kiitoslauselman kaikille noille niinhyvin mies- kuin naispuolisillekin maankiertäjille ja pyydämme heitä ottamaan vastaan esimerkiksi sata puntaa miestä kohti vähäisenä tunnustuksena heidän hyvyydestänsä Oliveria kohtaan?

— Ei juuri niinkään, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta hyvin varovaisesti on meidän meneteltävä.

— Varovaisesti! huudahti tohtori. Tahdon mieluummin lähettää heidät joka sorkan —.

— Yhdentekevää minne, keskeytti hänet Brownlow. Mutta ajatelkaa, missä määrin me, lähettämällä heidät minne tahansa, voimme toivoa saavuttavamme tähtäimessämme olevan maalin.

— Minkä maalin? kysyi tohtori.

— Aivan yksinkertaisesti Oliverin syntyperän selvittämisen ja sen perinnön takaisinsaamisen, mikä häneltä, jos kertomus on tosi, on petollisesti riistetty.

— Ah, sanoi tohtori Losberne leyhyttäen nenäliinallaan, sen olin melkein unohtanut.

— Nähkääs, jatkoi mr Brownlow, vaikka jättäisimmekin tämän tytön kerrassaan jutun ulkopuolelle ja meidän onnistuisi saada nämä konnat tuomioistuimen eteen hänen turvallisuutensa joutumatta vaaraan, mitä voittaisimme sillä?

— Kaikesta päättäen ainakin tulisi muutamia heistä tuomituksi hirteen, sanoi tohtori, ja muut lähetetyksi siirtomaavankeuteen.

— Erinomaista, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta siihen he kyllä itse vievät asiansa kun aika on tullut, ja jos me sekaantuisimme siihen ja estäisimme sen, niin menettelisimme mielestäni kovin tyhmästi, aivan vastoin omaa pyrkimystämme tai ainakin Oliverin etua, mikä on sama asia.

— Kuinka niin? kysyi tohtori.

— Onhan selvää, että olisi erittäin vaikeata päästä täysin tämän arvoituksen perille, ellemme voi saada tätä Monksia näyttämään korttejaan. Se voi tapahtua ainoastaan viekkaudella ja vangitsemalla hänet hänen ollessaan näitten henkilöitten parissa. Sillä vaikkapa hänet pidätettäisiinkin, niin mitä todistuksia on meillä häntä vastaan? Hän ei ole — sikäli kuin tiedämme ja voimme päätellä — sekaantunut mihinkään heidän rosvouksiinsa. Ellei häntä täydellisesti vapauteta, on ainakin hyvin todennäköistä, että hänet tuomitaan vankeuteen vain irtolaisena, ja siitä lähtien on hänen suunsa luonnollisesti oleva niin tyystin suljettu, että hän meidän tarkoitusperäämme nähden yhtä hyvin voisi olla kuollut, mykkä, sokea tai mielipuoli.

— Siinä tapauksessa huomautan teille uudelleen, sanoi tohtori kärsimättömänä, onko kohtuullista, että tätä tytölle annettua lupausta on pidettävä sitovana, lupausta, joka tosin annettiin mitä parhaimmassa ja ystävällisimmässä tarkoituksessa, mutta joka —.

— Antaa sen seikan olla sinään, hyvä nuori neiti, virkkoi mr Brownlow torjuen Roselle, joka oli aikeissa sanoa jotakin. Lupaus on pidettävä. En luule sen millään tavoin estävän meitä työssämme, mutta ennenkuin voimme ratkaista minkä menettelytavan valitsemme, on tarpeen tavata tyttö ja varmistua siitä, tahtooko hän näyttää meille, kuka tuo Monks on, edellytettynä, että hän joutuu tekemisiin vain meidän, mutta ei lain kanssa, tai ellei hän tahdo tai voi sitä tehdä, voimmeko saada häneltä sellaisen kuvauksen Monksin olinpaikasta ja ulkonäöstä, että voimme löytää hänet. Emme voi kohdata häntä ennenkuin sunnuntaina, ja tänään on tiistai. Ehdotan sentähden, että olemme siihen saakka aivan rauhallisina emmekä edes Oliverille mainitse mitään asiasta.

Vaikka mr Losberne ottikin vastaan tämän ehdotuksen, mikä aiheuttaisi viiden päivän viivytyksen, monin virnistyksin, täytyi hänen kuitenkin myöntää, ettei tiennyt mitään parempaa menettelytapaa ja kun niin Rose kuin mrs Mayliekin täydellisesti asettuivat mr Brownlowin puolelle, hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti.

— Mieleni tekisi, sanoi mr Brownlow, neuvotella ystäväni mr Grimwigin kanssa. Hän on omituinen, mutta samalla viisas ja kokenut ja voisi ehkä olla meille hyödyksi. Voin lisätä, että hän on ammatiltaan juristi, vaikka hän hylkäsi asianajajasäädyn vihoissaan siitä, että hän kahtenakymmenenä vuotena sai vain yhden asian hoidettavakseen, mutta onko tämä pidettävä suosituksena vai ei, sen saatte itse ratkaista.

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kutsutte ystävänne, vastasi tohtori, jos minäkin saan kutsua omani.

— Se asia on ratkaistava äänestyksellä, lausui Brownlow. Kuka se on?

— Tämän rouvan ja tämän nuoren naisen — hyvä ystävä, vastasi tohtori viitaten mrs Maylien ja luoden nuoreen naiseen paljonpuhuvan katseen.

Rose punastui kovasti, muttei vastustanut ehdotusta — ehkä tunsi hän olevansa toivottomana vähemmistönä — ja Harry Maylie ynnä mr Grimwig otettiin näin ollen neuvottelukuntaan lisäksi.

— Jäämme luonnollisesti kaupunkiin, virkkoi mrs Maylie, niin kauaksi kuin on vähintäkään toivetta voida menestyksellisesti jatkaa tätä tutkimusta. En ole säästävä vaivoja enkä kustannuksia tässä asiassa, joka on niin lähellä meidän kaikkien sydäntä, ja viivyn täällä mielelläni vaikka koko vuoden, jos vain vakuutatte minulle, että vielä on olemassa jotakin toivoa.